(Mörssi Records 2026)
Stam1na, Wolfheart, St.Hood, Ratface ja Kasvoton –yhtyeiden riveissä vaikuttaneesta jäsenistöstä koostuva post-hardcorea, power violencea ja emo-rockahtavaa synteesiä yhdistekevä Hyljätyt on julkaissut toisen albuminsa. “Kadotus” nimeä kantava pitkäsoitto tihkuu kivun, epätoivon, vaiennettujen hätähuutojen ja vääryyksien toteamisen jälkeisiä tuomionjulistuksia palavan maailman ymparöimän näköalatornin aitiopaikoilta.
“Kadotus” on piinkova, kolkko, katkeransuloinen ja kompromissiton näyttö kotimaisen, synkillä väreillä maalailevan vaihtoehtometallin, (post-)punkin ja hardcoren ydinalueelta. Siinä missä yhtyeen omaa nimeä kantanut debyytti hakkasi tietään läpi mustatun kuolonmetallin ja sludgen täyttämän pöheikön vielä hieman harhaillen, ottaa seuraaja askeleen kohti selkeämpää, joskin entistä sysimustempaa arkkitehtuuria. Levyn suvereeni toimivuus perustuu riipivän raivoisan kaahauksen ja raskaan, nyanssirikkaan melodraaman painostavan hitauden ja raskaan groovaavuuden hienovaraiseen tasapainoon. Yhtye ei alistu helppoihin kertosäkeisiin tai kosiskelevaan melodisuuteen, vaan luottaa massiivisen äänivallin mielikuvitukselliseen maalailuun ja optimaalisen iskukykyiseen riffityöskentelyyn käymättä missään vaiheessa itsetarkoituksellisen taiteelliseksi tai tyhjänpäiväisen puuduttavaksi. Kaiken sen yllä Sami Halmeen tyly huutovokalisointi toteaa koruttomasti tapahtuneen madonlukuineen. Albumin lyyrinen anti ansaitsee myös erityismaininnan rikkaalla, selkeäsanaisella ja konstittomalla kielenkäytöllä. Vokalistin ulosanti on kylmäävää kuultavaa: raastavan vihamielinen tulkinta ei jätä sijaa jossittelulle, vaan huokuu aitoa, sisältä kummunnutta misantropiaa ja inhorealismia.
Tuotantojälki “Kadotetulla” on riittävän orgaanista ja yhtyeen raskasta ominaissoundia palvelevaa. Rummut soivat luonnollisesti ilman nykymetallia vaivaavaa, vakuumipakattua triggauskuivaketta, ja bassosoundi murahtelee ilkeän kireänä taustalla antaen kitaravalleille massiivisen pohjan. Sävellyksellisesti kiekko pitää otteessaan vahvalla selkarankatuntumalla viritetyllä jännitteen kasvatuksella, jossa tempojen ja rytmiikan variointi palvelevat kokonaisuutta sen sijaan, että ne lankeaisivat erillisksi teknisiksi kikkailunäytteiksi.
Albumin loppupuolen parista raidasta yhtye höllää punkimmalle vaihteelle Raised Fist ja Endstand -vaihteelle, jossa terhakka, melodinen d-beatkohkaus yhdistyy sludgahtavaan ja kunnolla junttaavaan riffirouskutukseen. “Kadotus” on todella väkevä näyte orkesterin kyvystä jalostaa pohjoisesta ahdistuksesta ja toivottomuudesta rehellistä, siloittelematonta taidetta. Kyseessä on kokonaisvaltainen, vatsanpohjassa tuntuva musertavuuden kruunaava punk-monumentti, joka vaatii kuuntelijaltaan herkkyyttä, ymmärrystä ja vilpitönta sydäntä. Kyseessä on vuoden kovin kotimainen lajissaan.
5/5

Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.