Hugo Cajan : Häviävä ikuisuus – “Poikkeuksellisen vahvaa biisintekoa ja yhteissoittoa”

(Stupido Records 2026)

Lahtelaislähtöisen laulaja-lauluntekijän, Hugo Cajanin toinen sooloalbumi “Häviävä ikuisuus” on tummasävyinen, massiivisia sävelkaaria ja intensiivisella otteella taottua modernia Suomi-rockia. Siinä laadukkaat pop-elementit on häivytetty osaksi tyylikkään rouheasti soittavan ja hyvin svengaavan Todellisuus-taustabändinsä toimitusta.

Teksteissä matka ihmismielen haurauteen ja ajan vääjäämättömään virtaan. Siinä missä debyyttilevy vielä haki suuntaansa kokeellisempien elementtien viidakossa, uutuusalbumi riisuu musiikin turhista krumeluureista ja keskittyy ehjän, emotionaalisesti ladatun linjakkuuden sailyttämiseen. Cajan rakentaa soundimaailmansa orgaanisen melankolian, raskaana vellovien melodiarönsyjen ja kaikuvien kosketinmattojen varaan. Ne luovat levylle miltei elokuvallisen, paikoin tummissa vesissä kelluvan mutta samalla toisaalta oudon lohdullisen tunnelman. Tästä esimerkkina mainittakoon upeasti kasvava “Mä näen joen”.

Pelin henki käy selväksi heti albumin käynnistyessä; teos ei päästä kuulijaa helpolla, vaan vaatii pysähtymistä ja keskittymistä. Todellisuuden rytmisektion; rumpali Antti Seleniuksen, basisti Mikke Varin roisisti rockaava ja funkkaava, jopa hypnoottisia piirteitä aikaansaava ominais-soundi luo kappaleille jämäkät ja monenkirjavat pohjat, jonka päälle kitaristien; Pyry Aaltosen ja Jussi Parkkosen tikisti soittamat rytmit ja melodiat kutovat repiviä, viiltävän kauniisti toisiinsa kietoutuvia kuvioitaan.

Albumin soundimaisema on kauttaaltaan melko hyvintasapainossa, sillä intensiivisemmät rykäisyt ja minimalistiset, kuiskatun herkät suvantovaiheet vuorottelevat luontevasti, kasvattaen draaman kaarta kohti hienosti kasvatettua loppuhuipennusta. Albumi soi kauttaaltaan selkeästi, vaikka rumpusoundit olisivat voineet olla pykälän tuhdimmin läsähtävät, Tästä huolimatta soundeissa tuntuu vahva elävän elämän ja analogisen lämmön tuntu. Ajoittain Cajanin & Todellisuuden armottoman kiihkeästä soitosta juontuu mielleyhtymiä nuoreen Neljään Ruusuun kuin myös keveämmissä biiseissä Pekko Käppiin, Samuli Putroon tai Pariisin Kevääseen.

“Häviävä ikuisuus” ei tarjoile helppoja radiohittejä, vaan se on ehyeksi kokonaisuudeksi tarkoitettu teos, joka avautuu täyteen loistoonsa vasta useamman intensiivisen kuuntelukerran jälkeen. Cajan osoittaa olevansa poikkeuksellisen näkemyksellinen lauluntekijä, joka uskaltaa kohdata omat demoninsa silmästä silmään ja muuttaa ne väkevän puhuttelevaksi sortumatta kryptisyyteen. Albumi on kokonaisuutena vakuuttava nayte tuoreemman sukupolven lauluntekijaperinteen voimallisuudesta. Kaiken kukkuraksi “Häviävä ikuisuus” on haastavasta luonteestaan huolimatta helposti ja luontevasti syntyneen oloinen kokonaisuus.

4/5