Hard Rock Sallinen : Heavy Metal Symphony (40:th Anniversary Edition) – “Härmäläistä alkuheviä”

Suomen ensimmäiseksi heavy metal -yhtyeeksi tituleerattu Hard Rock Sallinen oli vuonna 1974 perustettu kauhavalainen voimatrio. Jew’s Harp -nimellä aloittaneen yhtyeen muodostivat laulaja-basisti Seppo Sallinen, kitaristi-taustalaulaja Juhani “Jare” Renko ja rumpali ja Sepon veli, Jukka “Juke Box” Sallinen. Yhtye oli parhaimmillaan soitannollisesti todella hyvässä iskussa. Se nautti kukoistuksensa aikoina paikallista suosiota pääosin Etelä-Pohjanmaan ja Pirkanmaan alueella.

Yhtyeen esikuvina toimivat 1970-luvun taitteen kuuluisat jytäryhmät molemmilta puolilta Atlanttia aina Mountainista Rainbow‘hun asti. Ensisinglendä Hard Rock Sallinen pääsi levyttämään vuonna 1980. Vuonna 1982 yhtye lämppäsi Ian Gillania Himangan urheilutalolla, mikä oli eräs yhtyeen aktiiviaikojen kohokohta. Keikan jälkimaininkien työntämänä yhtye dolmi levytyssopimuksen debyyttialbuminsa äänittämisestä ja julkaisemisesta kotimaisen Zero Recordsin kanssa. “Heavy Metal Symphony” oli lopulta yhtyeen ainokaiseksi jäänyt pitkäsoitto. Nyt Svart Records on kasannut yhtyeen koko julkaistun tuotannon samojen kansien väliin. Mukaan bonus-CD:lle on mahdutettu myös nipullinen yhtyeen ennenjulkaisemattomia demoja.

Esko “Suikki” Jääskän Seinäjoen Bothniasound-studiolla äänittämän albumin avaava nimikkobiisi on ehtaa Queen – Uriah Heep – Nazareth -laidan shufflejytinää. Vaikka Sallisen vokalistintaidot eivät ylläkään Byronin taikka Mercyryn tasolle, into korvaa pitkälti tekniset puutteet. Seesteisemmin himmailevassa “Show Me That Womanissa” löytyy seasta Cactus -yhtyeen kaltaista utuista maalailevuutta. Yhtyeen vahvuus piilee Myös Rengon vakuuttavaotteisissa soolokitaristin taidoissa. Albumin vahvimpiin jytänumeroihin kuuluu simppelin rankasti mutta dynaamisesti rockaava “Just Feel And Dig It (Take It Home). ” No Lies” sukeltaa blues-pohjaiseen ja voimakasiskuiseen glam rockiin tarttuvan melodisine power pop-kertosäkeineen. Punk-pitoisin kappale “Bye Bye Girl – Hello Woman” rappaa ja tamppaile sitten James Williamsonin aikaisen Iggy And The Stoogesin buutsien jäljillä. Smackin voi tältä osin sanoa olleen Hard Rock Sallisen manttelinperijä.

Yhtyeen voi sanoa löytäneen oman, melodisesti väkevän soundinsa heavy-diskomaisen beatin omaavassa, tummasävyisessä biisissä “One Night – Two People”, jossa olisi aidosti ollut hittipotentiaalia. Yhtyeen debyyttisinglen albumiversio “Let’s Make Love” jatkaa samoilla, rakkaudenjanoisilla linjoilla Thin Lizzyn mutta myös uuden aallon punk rockin melodisin maneerein. Koko albumin materiaali ei kuitenkaan jaksa ylläpitää samaa tasokkuutta. Albumin jämäbiisiosastoon luiskahtaa auttamasti vanhakantaiseksi ja tylsäksi ränttätänttä-pökötykseksi jäävä rock n’ roll-standardinomainen “Soul-Rocket” ja ZZ Topin “Tushia” sekä Uriah Heepia liian ilmeisesti lainaava, yhtyeen debyyttisinglen B-puolena aiemmin ilmestynyt “So Long My Friend”. Varsinaisen albumin päätösnumerona Hard Rock Sallinen esittää mukiinmenevänä versiona “Rollareiden” ikivihreän “Paint It Blackin”.

Bonuksina kuultava ensisingle on huolellisesti tuotettua ja hyvin rullaavaa materiaalia. Kiitos kuulunee pari vuotta sitten edesmenneen Mika Sundqvistin äänitys- ja tuotantotaitojen ja Ylöjärvellä tuolloin sijainneelle MSL-studiolleen. Ennenjulkaisemattomista, vuonna 1983 äänitetyistä, äänenlaadullisesti oikein hyvistä demoista “My Real Fantasylla” yhtye imitoi tahtoen tai tahtomattaan Kissin diskohitin “I Was Made For Lovin’ You:n” tuotannollisia maneereita eikä ollenkaan hassummalla lopputuloksella. Yhtyeen varhaisemmasta tuotannosta löytyy hyviä ainesosia, mutta kokonaisuus vaikuttaa olleen vielä hyvin vahvasti isommilta bändeiltä ripatun oloinen. “Burning Pain” ja “Band Keep On Rollin’in” voisi toisaalta kuvitella olevan aivan hyvin UFO:n tuotantoa ja vieläpä aivan edustuskelpoista sellaista. Ilmeisesti vasta varsinaisen albumin jälkeen syntyneen kappaleen, “Stillbornin” voi jopa rehellisyyden nimissä lukea laadukkaaksi NWOBHM -genretyypin mukaiseksi biisiksi, josta Tankin kaltaisten ja tasoisten yhtyeiden sietäisi olla kateellisia.

1970-luvun loppupuolen demot edustavat enemmänkin helposti tanssittavaa glam-pitoista ja laukkakomppivetoista diskorockia. Näistä esimerkkeinä “The Queen Of The Highlights” ja “Oidipus Feeling”. Aivan toista maata on sitten taas raa’asti Status Quon kultavuosien ja Led Zeppelinin alkuaikojen malliin rockaava “These Boots Are Made For Rockin’”.

Kokonaisuudessaan “Heavy Metal Symphonyn” restauroitu uudelleenjulkaisu palvelee kotimaisesta raskaasta musiikista kiinnostunutta kansanosaa useammallakin tavalla. Yksi yhtyeen.menestymättömyyden syitä saattoi olla hieman myöhäinen ajoitus. Vuonna 1982 metallimusiikki urotti jo uusiin, vaarallisempiin suuntiin silloin kun Hard Rock Sallinen vielä operoi vahvasti 1970-luvuilta peräisin ollein musiikillisin eväin. Toisaalta 1983 julkaistujen demojen pätevyys ja musiikillinen nälkä tuo väistämättä mieleen ajatuksen, että yhtyeellä olisi voinut olla vielä 1980-luvulla edessään musiikillista tulevaisuutta mm. Peer Güntin, Backslidersin, Zero Ninen ja Smackin vanavedessä. Sellainen ajan virtausten mukana olisi ehkä vaatinut nimen ja mahdollisesti myös vokalistin vaihdon parempaan, mutta silti.

Tästäkin huolimatta Hard Rock Sallinen pääsee parhaimmillaan yllättämään puskista vielä vuosikymmenten takaa. Paitsi että kokoelma sisältää useita hienoja, kotimaisia jytäkipaleita, on se myös kotimaisen musiikkihistorian yleissivistyksenkin kartuttamisen kannalta aiheellinen ja perusteltu julkaisu.

4/5