Sacred Crucifix – Lisää raivoa ja aggressiivisuutta

Sacred Crucifix ei ole bändeistä uusin, mutta se on yhtye joka on säilyttänyt tietyn alkukantaisuuden ja oman identiteettinsä. Se on bändi, joka soittaa rehellistä death metalia, se teki sitä jo alkuaikoinaan kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt Sacred Crucifix uhkuu uutta intoa ja vihaa ladaten tiskiin kovimman näytteen kyvyistään koskaan. Yhtyeen vasta toinen albumi Shallow Grave on kaupoissa 13. toukokuuta.

Sacred Crucifixin toinen levy Shallow Grave tulee julki toukokuun puolivälissä. Mikä on nyt fiiliksesi kun levy on valmis bändin bassotteleva vokalisti Miku Mertanen?

– Levy valmistui aika kivuttomasti muutamia säätämisiä lukuun ottamatta. Mutta julkaisuajankohtaa ei taas meinannut löytyä millään. Oli murhetta ja tuskaa, kitaristin vaihto jne. Haluttiin julkaisuajankohta sellaiseksi, että meillä on aikaa keskittyä kunnolla keikkoihin ja julkaisuun liittyvään säätämiseen. Mutta nyt fiilis on innokas ja aggressiivinen, juuri niin kuin pitääkin. Levystä tuli Sacred Crucifixin kuuloinen ja näköinen. Ainahan jotain nillittämistä löytyy, mutta ei jaksa niihin keskittyä.

Debyyttialbumilla Aeon of Chaos (2004) materiaali koostui suurimmaksi osaksi aiemmin julkaistujen demojen kappaleista ja nyt olette loihtineet albumillisen yhtä biisiä (The House) lukuun ottamatta uutta materiaalia. Oliko kappaleiden synnytysprosessi verinen ja tuskaisa vai kuinka?

– Ei todellakaan. Biisit syntyivät kivuttomasti ja luonnollisesti. Tommi (Määttä, kitara) loihti rungot kaikkiin levyn biiseihin yhtä lukuun ottamatta ja niitä sitten porukassa jalostettiin. Sanoitukset ovat verisiä ja tuskaisia, mutta syntyivät erittäin helposti. Jotakin minulla on tarkoitus ihmisille ja itselleni sanoa ja se sanontatapa on brutaali ja äärimmäisyyksiin menevä. Tappamiseksi tuntui menevän melkein jokaisen biisin kohdalla. Sitä tulee vihattua muutamia asioita aika perkeleesti.

Shallow Gravella death metal soi vanhan liiton malliin. Ei liene kovin kaukaa haettu, jos vertaa musiikkianne esimerkiksi Deathin uran loppupään materiaaliin tai Sentencedin Shadows of the Pastiin. Mikä on oma luonnehdintasi?

– Itsellä on kyllä hyvin vaikea verrata oikeen mihinkään. Mutta varmasti nämä omat mieltymykset vaikuttaa tuotettuun musiikkiin. En oikein osaa kuunnella Sacred Crucifixia semmoisella korvalla. Mutta tuota Death-vertausta on kyllä käytetty ennenkin, samoin kuin monia muita vanhemman koulukunnan bändejä.

Sentencedistä puheen ollen. Coveroitte edelliselle – reilun vuoden takaiselle From Beyond to… -EP:llä Sentencedin ensimmäisen demon biisit When Death Joins Us ja Hallucinations, jota monikaan bändin tietävä ei siltikään tunne. Mistä idea moiseen ja miksi lainan piti olla juuri kyseinen veto yhtyeen diskografiasta, eikä esimerkiksi uudempi veto?

– Halusimme kunnioittaa vainajaa soittamalla heidän eka demonsa ensimmäiset biisit. Toki kumpaakaan ei soitettu täysin samanlaisina versioina kuin alkuperäisiä. Olemme joskus soitelleet Wings ja When the Moment of Death Arrives -biisejä ihan jammailumielessä, mutta päädyttiin kuitenkin kyseiseen ratkaisuun. Kuten sanottu, halusimme kunnioittaa vainajaa omalta osaltamme. Moni Senari-fani ei tätä bändin alkuaikaa huomioi tai edes tiedä, valitettavasti.

Sacred Crucifix täyttää tänä vuonna jo 20 vuotta, mutta tuntuu, ettei yhtye iästään huolimatta ole lähtenyt vanhuuden tuomiin villityksiin, eli löysäilemään musiikillista ilmaisuaan. Sacred Crucifixin tapauksessa suunta on ollut koko ajan kohti brutaalimpaa vanhan liiton hengessä.

– Joo, näinhän se tuntuu menevän. Raivoa piisaa kyllä ja se varmaan välittyy ilmaisussa. Brutaalimpaan päin ollaan menossa, koska raivo vaan kasvaa. Kyllä myös synkkyys lisääntyy. Kerrottavaa riittää, eikä se näytä ollenkaan kukkasilta.

Aeon of Chaosin äänityksistä selvisitte lyhyellä studiopyrähdyksellä. Miten oli tällä kertaa? Millainen äänitysrulijanssi oli? Teillähän oli nappuloissa tuttuja miehiä Oulun skenestä, muun muassa Lauri Tuohimaa Charonista.

– Ajallisesti soitot oli purkissa nopeasti. Tällä kertaa ei tehty kovin pitkiä päiviä, vaan neljästä kahdeksaan tuntia kerrallaan, sekä nauhoituksissa ja miksauksessa. Lyhyissä sessioissa on kyllä tietyt miinuspuolensa. Juuri kun alat olemaan kovissa fiiliksissä, aika onkin loppu. Äänityspuoli oli kuitenkin kivuton. Tuohimaan Late on loistoukko ja tietää mitä me halutaan. Samoin Aki Karppinen, joka miksasi ja masteroi levyn. Olisihan siihen voinut vielä vähän aikaa käyttää, mutta näin tällä kertaa.

Sacred Crucifixin juuret ovat 80-luvun lopun ja 90-luvun alun underground-metallissa, ettekä suuresti ole lähteneet muuttamaan tyyliä mihinkään muuhun. Olette rehellisesti sitä mitä melkein alussakin. Jotain kehitystä on kuitenkin pakko tapahtua noin valtavan pitkässä ajassa. Millaisena koet bändin kehityskaaren, mitä on tullut lisää ja mikä on vähentynyt?

– Tyhjä hölkyily on jäänyt pois. Aikaa ei ole enää siihen malliin kuin nuorempana, aika täytyy käyttää tehokkaasti treeneissä ja studiossa. Ajankäytön tehokkuus, valmistautuminen ja asioiden selkeyttäminen ovat niitä asioita, joita bändiin on tullut lisää. Musiikillisessa mielessä ilmaisu on mennyt brutaalimpaan suuntaan, seesteisiä me ei olla, se on selvä. Raivo ja aggressiot ovat myös oikeestaan vaan lisääntyneet, koska nykyään tulee paljon kirjoitettua sanoituksia omista vihankohteista, joten ne tuovat kyllä tehokkaasti lisää tappamisen meininkiä. Melodisuus taas on vastapainona lisääntynyt ja se tuo mukavaa synkkyyttä biiseihin.

Undergroundin kulta-ajalta harva bändi on vieläkin olemassa. Mainitaan kuitenkin muun muassa Amorphis, joka soitti silloin death metalia, mutta ovat nykyään ihan muuta musiikkia. Miten tärkeiksi itse koet vanhat juuret ja millä mielin katselet nykyajan alati bisnesluontoisempaa metallikenttää?

– Itse asiassa ihan hyvillä mielin. Kyllä nämä Suomen veteraanit varmaan tekee juuri sellaista musiikkia kuin ulos tulee. En usko todellakaan minkään ulkoisen vaikuttimen siihen liittyvän. On mukava seurata veteraanien menestystä. Bisnes on raakaa ja välillä bändien kannalta katsottuna aivan perseestä. Täytyy olla tarkkana mihin lähtee mukaan ja mihin ei. Nuoret innokkaat sällit eivät aina välttämättä ajattele, mihin se nimi tulee kirjoitettua. Etsikää Youtubesta Celtic Frostin Tompan tilitys musiikkibisneksestä, se on aika tylyä tekstiä. Mutta musiikki on bisnestä ja siellä täytyy yhtiöiden yrittää pärjätä paskoinakin aikoina, joten asiassa on monia puolia. Se on tietysti totta, että bisnekseen eksyy kovin paljon täysiä persereikiä ja idiootteja, tai niitä, jotka eivät osaa soittaa mitään instrumenttia, joten hakeutuvat johonkin kohtaan alalle, että saisivat pillua.

Debyyttilevynne ilmestyi vasta viisitoista vuotta bändin perustamisen jälkeen. Mikä siinä oikein kesti noin kauan? Kuitenkin muistan jo bändin alkuajoista lähtien usein sen aikaisessa ”mediassa” puhutun yhtyeen potentiaalista ja taisitte olla jo varhain se Suomen kovin sainaamaton bändi.

– Niin moni asia kusi aikoinaan noiden levy-yhtiösäätöjen kanssa, että vitutus oli aivan hirveä. 1992 vuonnahan bändi tavallaan hajosi muutamaksi vuodeksi, jatkoi sitten eri kokoonpanolla, hajosi taas ja palautui muutaman vuoden jälkeen taas vanhaan kokoonpanoon. Tavallaan on lähdetty niin useasti nollasta liikenteeseen, että saavutettu on saavutettava aina uudelleen. Vaikea selittää, mutta nythän tässä levyjä ulos pukataan, niin mikä ettei. Meistä tuntuu nyt helvetin hyvälle tehdä tätä. Vastoinkäymisiä me ollaan kyllä kohdattu aivan liikaa yhdelle bändille, mutta perkele, täältä tullaan.

Onko Shallow Gravella sanoituksellisesti yhtenäistä linjaa ja mistä ylipäätään teidän nykyiset sanoitukset tai niiden tarinat tulevat?

– Suurin osa kertoo minun ja meidän vihan kohteista, eli ne biisit menee aina tappamiseksi. Joitain tarinoita sinne myös mahtuu, kuten Long Walk, joka on omanlainen versio parhaasta King-novellista Pitkä Marssi. Single-Handedly puolestaan on tehty Jussi Parviaisen Yksinteoin-dokkarin pohjalta. Tutustukaa sanotuksiin, kyllä niissä kaikissa joku asia on.

Sacred Crucifix ei ole kaiketi koskaan ollut kovin aktiivinen keikkabändi, mutta oletan että lauteet lämmitetään mielellään useammassakin keikkapaikassa Shallow Graven tiimoilta mielellään. Miten ylipäätään bändi suhtautuu keikkahommiin ja miksei bändiä ole nähty lavalla sen enempää kuin mitä on nähty?

– Kyllä me tehdään tätä isolta osalta keikkojen takia. Niissä se fiilis on ihan vitun kova. Nyt kyllä mennään tämän levyn tiimoilta toivottavasti useaan paikkaan ja monta kertaa. Ollaan kuitenkin selkeästi parhaimmillamme keikalla.

Viimeinen kysymys. Kun ajattelet metallin sanomaa, joka on usein raaka, verinen, kuolemaa ihannoiva sekä perverssi ja todellista elämää, jossa pitää olla kiltisti lainkuuliainen ja normaalilla terveellä elämänhalulla varustettu peroona. Usein nämä rajat kuitenkin joillakin heikoilla yksilöillä (ja joskus muillakin) hämärtyvät, saattaa naksahtaa päässä ja tapahtua yhtä ja toista. Onneksi harva metallisti tai metallimuusikko lähtee oikeasti ketään tappamaan, vaikka löytyyhän niitä esimerkkejä vaikkapa Norjasta. Kun sitten verityö tapahtuu, metallista tehdään syntipukki kaikkeen. Mitä mieltä olet asiasta ja, heh heh, miten itse saat pidettyä todellisuuden ja taiteen erossa toisistaan?

– Minä ainakin puran tiettyjä tunteita juuri musiikkiin. Myös kuuntelemalla musiikkia tulee purettua tunteita. Joillekin ihmisille sanoitukset, kirjat, leffat, pelit ja ympäristö on se kimmoke, ja listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kaikki asiat voidaan nähdä niin monella tavalla ja joku mauno voi ottaa mistä asiasta tahansa kimmokkeen kaikkeen typerään paskaan. Uskontohan on erittäin kuuluisa vaikutin, kun joku on taas lukenut Raamattua tai kuullut Jeesuksen äänen päässään, kun on sarja- tai massamurhiin saanut sieltä käskyn, niin eipä ole Raamattua oltu kieltämässä. Kaikki ääriliikkeet ovat vaarallisia heikommille ihmisille ja ympäristölle, uskonlahkot etunenässä. Mutta voi saatana, että minä vihaan pedofiilejä, siinä omakin todellisuuden ja taiteen raja on aika häilyvä.

Haastattelu julkaistu : 2009-05-16
Kirjoittaja : Petri Klemetti

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua