Itkevä tyttö – Tragikomedia joka muuttaa elämiä

Raumalaislähtöinen Itkevä tyttö on ehtinyt jo kolmanteen täyspitkäänsä. Mereksi ristitty albumi esittelee kenties aiempaa popimman, mutta yhä tunnistettavan yhtyeen, joka ei ole hylännyt melodramaattisia juuriaan. Kuinka nykyiseen lopputulokseen on päädytty, ja mistä alkulähteestä Itkevän tytön musiikki kumpuaa? Tästä kaikesta ja monesta muusta teki selkoa yhtyeen sävelistä ja sanoista vastaava laulaja-kitaristi Lauri-Matti Parppei.

Olette julkaisseet uuden Meri-nimeä kantavan albumin, joka on ollut ulkona jo kuukauden päivät. Studiopäiväkirjassanne kerroit, että olette tekemässä uranne tähän mennessä parasta albumia. Tuliko siitä sellainen? Millaiselta Meri kuulostaa nyt, kun siihen on mahdollisesti saanut jo hieman etäisyyttä?

– En ole varsinaisesti itse kuunnellut levyä kertaakaan sen jälkeen, kun se julkaistiin, joten piti kysyä tätä basisti Ilarilta. Ilari oli edelleen vakuuttunut levystä, ja kappaleet tuntuvat hänen mukaansa levylläkin siltä, miltä niiden soittaminen livenä tuntuu. Piti itsekin tätä varten kuunnella se kerran läpi, ja vaikka totta kai pienet yksityiskohdat aina jäävät jälkeenpäin häiritsemään, kyllähän se kokonaisuus tuntuu vieläkin toimivan.

– Tällä albumilla ovat samaan aikaan keveimmät pop-kappaleemme, kuten Elämäni mykkäelokuvassa, ja pisimmät laahaukset, kuten liki kymmenenminuuttiset Gogolinkadulla on helppo hymyillä ja Meri. Pelkäsin aluksi, että levystä tulee liiankin kevyt, mutta nyt huomaa, ettei ainakaan liian helppoa albumia tehty.

Omiin korviini Meri vaikutti aluksi jopa pienoiselta pettymykseltä, mutta lisäkuunteluiden myötä siihen on tullut huomattavissa määrin – jos tässä yhteydessä voi sanoa – lisää syvyyttä. Kriitikot ovat myös ottaneet levyn vähintään kohtalaisesti vastaan. Kuinka paljon ulkopuolisten mielipiteet levystä liikuttavat sinua? Onko jo ilmestyneissä kritiikeissä mielestäsi löydetty levyn ydin?

– Haluaisin saada kerrankin murskakritiikin, mutta arvosteluissa kuuluu läpi se, ettei oikein uskalleta liikaa ylistää eikä lytätä. Pienelle yhtyeelle, joka tekee tavallista hankalamman pop-levyn, on suurin ongelma arvioiden suhteen se, etteivät arvostelijat ehdi juurikaan levyyn paneutua. Siinä mielessä verkkomedioiden arvostelut ovat usein kiinnostavampia, sillä niitä ei ole yleensä kirjoitettu tiukoissa merkki- tai aikarajoissa.

– Eivätpähän arviot ole koskaan liikuttaneet meitä juuri mihinkään suuntaan, mutta minusta kulttuuriarvosteluja mistä tahansa on usein hauskaa lukea, jos teksti liittyy edes etäisesti kohteeseensa. Turhan usein näkee kritiikkejä, joissa kirjoittaja vain haluaa tuoda itseään esiin. Olemme saaneet pari epäilyttävänkin hyvää arviota levystä, ja totta kai ne aina lämmittävät mieltä, mutta toisaalta, kun antaa omia hengentuotteitaan ihmisten ulottuville, pitää olla valmis myös joutumaan naurunalaiseksi. Kun me perustimme yhtyettämme, ehkä kahdeksan vuotta sitten, olin pitkään ollut koulukiusattu hylkiö, joten siinä ilmaisun vimmassa ei ollut hirveästi hävittävää. Sama uho on tainnut säilyä tähän asti. Lyökää vaan, ette saa meihin haavaakaan!

Itkevän tytön musiikkia voi kuvailla lyhyesti ja kenties ärsyttävästi taiderockiksi. Ainakin vielä Hiljaisen Berliinin aikaan korostitte virheiden merkitystä musiikissanne. Kuinka on asian laita Merellä? Mistä kaikista elementeistä syntyy Itkevän tytön tunnistettava soundi?

– Tällä kertaahan teimme kaikki pohjat pitkälti livenä, joten virheitä olisi pitänyt olla entistä enemmän, mutta olimme ihmeen kaupalla oppineet soittamaan jossain välissä. Eihän sinne nyt koskaan ole mitään varsinaisia virheitä jätetty, mutta olemme aina antaneet soiton kuulua, emmekä ole tehneet levyjä nykyisin valloillaan olevalla copy & paste -metodilla.

– Itselläni on soittoon melko rujo lähestymistapa: soitan ilman plektraa ja kädet ovat veressä keikkojen jälkeen. Välillä tuntuu, että tunnelman muuttuessa raivokkaammaksi meille jokainen soitin pianoa myöden on lyömäsoitin. Ehkä soundi syntyy siitä hallitsemattoman kaaoksen ja hallitun herkkyyden välillä tasapainoilusta. Olemme tainneet vuosien saatossa oppia alkuaikojen “mitään ei kuulu / kartiot särkyy” -dynamiikanvaihtelun lisäksi jonkin puolivälin.

Laulujen teksteissä viitataan mm. elokuviin, kirjallisuuteen ja taiteilijamyytteihin. Pohjimmiltaan laulut ovat kuitenkin pääosin tulkintani mukaan kuvauksia ihmissuhteista, epävarmuudesta ja yksinäisyydestä. Kuinka tekstit syntyvät? Osaatko edes tehdä tekstejä, joita ei ole verhottu mahtipontisin tai kenties odottamattomin vertauskuvin?

– Ihan hyvin tulkittu. Yksinäisyys ja viittaukset elokuviin, musiikkiin ja kirjoihin kulkevat käsi kädessä: yksinäisellä ei usein ole muita oikeita ystäviä kuin levyt ja kirjat ja sen sellaiset. Olen elänyt sellaista elämää aikoinaan pitkään. Hetkinen, taidan elää edelleen?

– Vaikka olemme usein tavallista melodramaattisempi yhtye, paljoltihan mahtipontisuudessa on kyse myös elämän tragikoomisuudelle virnuilusta. Tragikoominen huumori taitaa lähteä jo koko yhtyeen nimestä, joka paikoin hävettää ja paikoin naurattaa. Hyvä niin.

– Tällaista musiikkia ei saa tehdä liian vakavissaan – minulle musiikki on haudanvakava asia, mutta jos oman näennäisen herkkyytensä ottaisi liian tosissaan, seuraukset olisivat luultavasti kohtalokkaat. Lupasin viime levyn aikoihin Soundin haastattelussa, että jos minut joskus nähdään lehdissä stailattuna ja hörppimässä punaviiniä Camus’ta kainalossa, minut saa valaa betoniin. Allekirjoitan tuon edelleen.

– Kirjoitan kai paljolti omasta elämästäni ja asioista, joita on sattunut ympärillä. Tietty vilpittömyys on minulle tärkeää, enkä ole sen takia koskaan halunnut yrittää raapustella mitään järin moniselitteistä tai symbolista, vaan sanoa, miltä tuntuu. Sing your life, kuten Morrisseyn kappaleessa sanotaan.

Uuden levyn myötä olette tehneet myös pari vahvasti tyyliteltyä videota. Etenkin Kirja jota ette koskaan lukeneet -video tuo itselleni mielikuvan Tohtori Caligarin kabinetin ja Pienen kauhukaupan yhdistelmästä. Oliko videoiden tekeminen yhtä hauskaa kuin miltä niiden katsominen tuntuu? Missä määrin ja miten ylipäätään elokuvat ovat vaikuttaneet musiikkiinne?

– … ja kolmas on tulossa. Katsoin joskus todella paljon elokuvia, ja musiikissamme on paljon visuaalisuutta mukana, näkymien muuttamista ääneksi. Kaikissa levynkansissamme on ollut lähtökohtana elokuvallisuus, Meressä ehkä vahvimmin. Mykkäelokuvaestetiikka tarttui jossain matkan varrella mukaan, en muista edes miettineeni sitä missään vaiheessa tarkemmin, se syntyi ja kehittyi itsestään.

– Kirja jota ette koskaan lukeneet oli ensimmäinen videokokeiluni, en ollut aikaisemmin tehnyt mitään liikkuvaa kuvaa, ja siltä se vähän näyttääkin, mutta hauskaa oli. Viiden pennin uuden aallon elokuva kohtaa b-luokan kauhuelokuvat. Toista videota varten oli vähän käytetty ajatustakin, vaikka se ehkä kuva-aiheellisesti onkin tylsempi. Molempien budjetti oli alle kymmenen euroa, kahvipaketteja ei ole laskettu hintaan.

– Ehkäpä se melodramaattisuus on elokuvien perua myös, samoin kuin äkkiväärät käänteet. Me olemme kuin Jean-Luc Godardin ohjaama Evil Dead.

Kirja jota ette koskaan lukeneet -kappaleessa päähenkilö toteaa Fanten, Bulgagovin ja Hemingwayn surkeiksi kynäilijöiksi. Mitkä ovat vastaavasti ne yhtyeet, jotka Itkevä tyttö on uskonut todistavansa surkeiksi musikanteiksi? Miksi juuri ne?

– Listan kirjailijat kuuluvat ehkä kymmenen parhaan koskaan eläneen kirjailijan joukkoon, mutta meidän yhtyeemme löytynee vastaavalta listalta sieltä vähän toisesta päästä. Keskimmäinen taisi muuten olla alun perin Bukowski, mutta se oli vaikeampi laulaa, joten Mihail Bulgakov tuli vaihtopenkiltä tilalle.

– Olemme alusta lähtien olleet keskisormi puoliksi pystyssä joka suuntaan, tehneet levyjä itsepäisellä itsevarmuudella ja meuhkanneet olevamme maailman paras yhtye. Silloin emme toki olleet, mutta nykyisin alamme olla.

Tallaatte tietoisesti vastavirtaan. Olet todennut, etteivät kappaleenne merkitse kovin monille mitään, mutta itsellesi ne merkitsevät jotain – ja se riittää. Mitä musiikin tekeminen ja Itkevä tyttö sinulle merkitsevät? Millainen elämäsi olisi ollut, mikäli et olisi koskaan hankkinut ensimmäistä soitinta? Haaveiletko koskaan suuremmasta menestyksestä?

– Voisi melkein sanoa, että perustaessamme tämän bändin osasimme hädin tuskin soittaa soittimiamme. Itse kävin joskus pikkupoikana pari vuotta pianotunneilla, huonolla menestyksellä. Opetteleminen ei tuntunut kovin hyvältä, pidin enemmän soittamisesta. Myöhemmin opettelin soittamaan itsekseni kitaraa ja aloin tehdä lauluja heti, kun osasin ottaa pari sointua. Vieläkin pidän siitä, kun yrittää itse opetella soittamaan uutta soitinta ymmärtämättä siitä juuri mitään. Olen soittanut levyillemmekin viulua ja sahaa, hyvin huonosti tosin.

– Musiikki on saanut tuntemaan itseni vähemmän ulkopuoliseksi ja vienyt odottamattomiin paikkoihin, myös niihin, joihin ei olisi kannattanut päätyä. Silti, musiikki ja sen tekeminen pelasti joskus henkeni. Kuulostaa dramaattiselta, mutta on totta.

– Tämän levyn kohdalla tuli ajankohtaiseksi miettiä, mitä tässä vaiheessa haluaa. Meillä oli vaihtoehtona laittaa julkaisu jäihin ja lähteä työstämään albumia uudelleen alusta isomman levy-yhtiön kanssa, mutta päädyimme nopeasti siihen, että ajatus tai ajoitus ei ollut hyvä. Minulle riittää toistaiseksi underground-suosio: keikoilla kuitenkin käy ihmisiä ja silloin tällöin jossain joku tulee sanomaan, että musiikkimme on muuttanut elämää – suuntaan tai toiseen. Luultavasti huonompaan, mutta kuitenkin.

– Jos tällä ärsyttämisellä ja asioiden väkisin väärin tekemisellä joskus päädymme valtavirtaan, maailma on muuttunut niin absurdiksi paikaksi, että otan kaiken sen tarjoaman hyvän vastaan mielelläni.

Kerrot studiopäiväkirjassasi, kuinka asiallisista ja kohteliaista nuorukaisista tulee rock-musiikkia soittaessa täysiä idiootteja, jotka laukovat suustaan tökeryyksiä ja käyttäytyvät epäilyttävästi. Kerro lopuksi joku konkreettinen esimerkki tästä ilmiöstä.

– Aikanaan Oulussa eräs yhtyeemme jäsen nähtiin toisen bändin keikan aikana lavalla pelkkään partavaahtoon verhoutuneena. Luulen, että yhtyeen muut jäsenet suojelevat yksityisyyttään sen verran, että eivät halua minun paljastavan liikaa kiertuesekoilujaan. Jokainen rock-yhtyeessä soittanut tietää, mitä pitkät matkat monen yhtä sekavan ihmisen kanssa tekevät, ja meidän kollektiivinen huumorintajumme on todella outo. Vaikutamme varmaan rasittavilta, töykeiltä ja itseriittoisilta hahmoilta ilmaantuessamme paikkaan kuin paikkaan. Tämä ei kylläkään poikkea totuudesta kuin töykeyden suhteen.

Haastattelu julkaistu : 2009-04-17
Kirjoittaja : Jukka Kastinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua