Daddy Giljoteen – “Missä on leiviskäsi? Mihin käytit lahjasi, elämäsi?”

Daddy Giljoteenin vokalisti-kitaristi Taylor (Jari Rättyä) ja basistiherra PdJ (Pekka Kaipainen) vastailivat Noisen haastattelukysymyksiin kaiken kiireen keskellä. Parhaillaan bändi tekee ankarasti promotyötä ja aloittaa kuukauden kestävän treenijakson kesän keikkojen ja uuden albumin tiimoilta. Albumi onkin saanut melkoisen mukavan vastaanoton sekä kriitikkojen että kuuntelijoiden taholta.

Olette kutsuneet musiikkianne action bluesiksi. Ketkä muut soittavat tai ovat soittaneet action bluesia? Onko teillä siis tässä action-asiassa esikuvia, vai onko action blues ihan vain Daddy Giljoteenin oma juttu?

PdJ:
Otan tuosta termistä vastuun kantaakseni. Mielestäni se on toistaiseksi paras luonnehdinta musiikistamme. Vaikutteita olemme napanneet kuka mistäkin. Musiikkia on tullut kuunneltua jo niin paljon, että on aika hankala syyttää yhtä tai kahta esikuvaa siitä, mihin olemme päätyneet.

Mielestäni olemme jonkinlainen filtteri, jonka läpi suodattuu talteen kaikki mielenkiintoinen tai ainakin itselleni merkitykselliset asiat, jotka sitten vaikuttavat soittamiseen ja musiikin tekemiseen ylipäänsä.

Sellaisia musiikintekijöitä, kuten Tom Waitsia, Nick Cavea tai vaikkapa Tuomari Nurmiota arvostan. Tavoitteena on aina luoda jotain uutta ja omaehtoista: joskus homma onnistuu aivan helvetin hienosti, joskus lopputulos on täysi susi ja se hylätään. Pääasia on, että onnistumiset saadaan puserrettua ulos keikkojen ja levyjen muodossa.

Musiikkinne on mielenkiintoinen tulos muun muassa bluesin, muun roots rockin (eli muun muassa folkin ja countryn) ja r’n’b:n yhteentörmäyksestä. Mitkä tai ketkä ovat musiikillisia esikuvianne?

PdJ:
Tuosta kattauksestahan me selkeästi lähdemme ponnistelemaan. Vanhan juurevan bluesin ja koko amerikkalaisen rytmimusiikin kirjon kautta päädytään niiden johdannaisiin, kuten esimerkiksi AC/DC:n tai vaikkapa The Black Crowesin ilmaisuun.

Nämä jatkumot ja niiden ymmärtäminen ovat mielestäni olennaisinta musiikin oivaltamisessa. Kotimaisista artististeista edelliseen voin lisätä Melrosen, Ballsin, Siekkarit, Smackin, Nurmion, Dave Lindholmin, Baddingin ja Peitsamon, joiden vaikutus on ollut itselleni todella suuri.

Taylor:
Mulle ovat suomalaisista olleet tärkeitä oikeastaan nuo ihan samat, paitsi Peitsamo – heh heh. Elvis oli ensimmäinen kova kolaus penskana. Sitten Stray Cats, Hendrix, AC/DC, Stevie Ray ja monet muut.

On hienoa, että niitä kolauksia tulee vielä nykyäänkin. On mahtavaa löytää ja tutustua johonkin itselle oudompaan artistiin, plarata levyhyllyjä ja hankkia muuta tietoa. Siinä lähtee ikäänkuin trippi päälle. Vaikka teenkin itse musaa, saan nauttia pop-harrastajan huolettomasta elämästä, heh. Luurit päähän – kauas jää kavala maailma ja työelämän pelko!

Ja miksi kukaan ei ole kertonut mulle, miten hieno bändi Led Zeppelin on? Perkules sentään, itse piti sekin tieto etsiä ja löytää. Ja taas kävi kolina. Ramones puolestaan auttoi mua lopettamaan tupakanpolton. Katsokaas tytöt ja pojat: Teiskan piti valita, polttaako tupakkaa vai laulaako. Ajattelin, että kuitenkin tykkään laulamisesta paljon enemmän. Laskeskelin siinä, että rahaa säästyy mukavasti ja päätin, että joka perjantai ostan kaksi levyä – joista toinen on Ramonesin. Nikotiinintuskia lievitti kummasti, kun luureissa pauhasi vaikkapa Rocket to Russia ja kävelin pari tuntia jossain pöpelikössä.

PdJ:
Olisi erittäin hienoa, jos meidän musiikin kautta kuulijat löytäisivät myös niitä esikuvia, jotka ovat olleet meille tärkeitä. Mielestäni musiikillisen sivistyksen kartuttaminen on tässä hommassa ainoa tapa löytää uutta ja kehittyä.

Sivistymättömyys ja pitäytyminen omissa lokeroissa taas ovat (valitettavasti) ajankuvalle hyvin ominaisia. Paskaa musiikkia tehdään ja kuunnellaan suu auki ja korvat kiinni. Mutta mistäpä sitä oikein mitään uutta löytää, kun mistään ei mitään tiedä ja ylikansalliset levy-yhtiö ja kotimaiset radiokanavat pitävät huolen siitä, että hitusenkaan kunnianhimoisempi musiikki pyritään järjestelmällisesti jättämään paitsioon.

Tilanne on mielestäni aika samankaltainen kuin 70-luvulla, jolloin punk tuli ja kuritti systeemiä oikein kunnolla. Mä olenkin ihmetellyt jo pidemmän aikaa tätä nuorempaa soittajasukupolvea, kun siitä ei juuri kapinahenkeä tunnu löytyvän. Aika lammasmainen kuva on jäänyt näistä uusista tekijöistä. Nähdäkseni sillä ei ole rockin soittamisen kanssa mitään tekemistä, että vedetään kajalit luomiin ja tehdään niin kun levy-yhtiön sedät ja tädit neuvovat. Musiikki on halpa kopio jostakin pinnalla olevasta bändistä… Eli aivan turhaa touhua.

Rupesi suorastaan naurattamaan, kun lueskelin tuossa yhtä maamme johtavista musiikkilehdistä. Siinä meuhkattiin, että Suomessa tehdään juuri nyt parasta musiikkia kautta aikojen. Paskapuhetta. Suomessa on tällä hetkellä pinnalla valtava määrä yhtyeitä, jotka eivät olisi päässeet 15 vuotta sitten levyttämään edes Pokolle.

Taylor:
Vanhojen ukkojen pitää itse tehdä parhaat levyt. Te pänttäätte ulkoa markkinatutkimusta, istutte yritysjohtajan polvella, puhutte hänen kieltään. Hävetkää lapset! Eivätkö huolestuta kuolemattomien sielujenne kohtalot? Missä on leiviskäsi, mihin käytit lahjasi, elämäsi? Ai niin, pitää se kultti muistaa perustaa. Ja kaupassakin käydä.

Lapset nurkkaan, mars! Rundasitte 2008 menestyksekkäästi muun muassa Saksassa. Onko tälle vuodelle tiedossa toisen levyn tiimoilta uuta ulkomaanrundia?

PdJ:
Kyllähän veri sinne päin vetäisi. Hienoa puuhaahan se kaikin puolin oli. Parhaillaan käymme neuvotteluja asian tiimoilta, ja jos hommat natsaavat, niin henkilökohtaisesti suostun vaihtamaan ”Pub Käsirysyn” saksalaiseen pizzeriaan ihan milloin vaan.

Mitä jäi päällimmäiseksi mieleen Saksasta, diggasivatko germaanit?

PdJ:
Palaute oli hyvää, jopa ylitsevuotavaa kehumista. Saksalaiset arvostivat hyvää soittamista ja sitä, että yhtye oli tehnyt muutenkin kotiläksynsä huolella. Omaperäisyyttä kehuttiin myös, mikä tuntui erityisen mainiolta.

Kuopuksen bootlegin kuvien perusteella ainakin oli kivaa.

PdJ:
Juu. Saksassa tuntui oikeasti siltä, että ihmiset hakevat sisältöä elämäänsä kuuntelemalla musiikkia. Kaikki toimi ja ihmiset olivat oikeasti innoissaan. Keikat alkoivat jotakuinkin 21.00, ihmiset kuuntelivat keikan ja menivät kotiin levy ja paita kainalossa… Ja sehän sopi meille kuin nyrkki silmään.

Taylor:
En ehkä käyttäisi sanaa kiva, mutta jotain positiiviseen vivahtavaa kuitenkin. Päällimmäisenä mulle on jäänyt mieleen sellainen outo flow-tila, kun on nukkunut miten sattuu, liikkunut paikasta toiseen ja joka ilta tyhjentänyt energiatankin lavalla. Pieksetty olo, yhtä aikaa ylivirittynyt ja kuolemanväsynyt.

Mitä tykkäsitte heittää muutaman keikan Eläkeläisten kanssa? Jouduitteko backstagella mukaan humppahelvettiin?

Taylor:
Jouduimme ja meille se oli paratiisi.

PdJ:
Heh, toihan oli yksi soittohistoriani ehdottomia tähtihetkiä. Humppahelvetti oli koko ajan läsnä ja meno aivan helvetin hienoa. Tässä varmaan auttoi se, että 2/3 osaa DG:stä on vähän samoilta seuduilta kotoisin kuin Eläkeläiset. Olen aina pitänyt yhtyeestä, mutta kun pääsin noinkin läheltä seuraamaan herrojen työskentelyä, niin arvostus nousi entisestään. Eläkeläisten keikat olivat täyttä hurmosta alusta loppuun. Hieno bändi.

Molemmat pitkäsoittonne on julkaistu Suomen lisäksi Itävallassa, Saksassa ja Sveitsissä. Miksi juuri noissa maissa?

PdJ:
Eiköhän se johdu ihan siitä, että ne syystä tai toisesta pitävät yhtyeestä ja esittämästämme musiikista. Saksassahan on pitkät kitaravetoisen musiikin perinteet. Rory Gallagher on edelleen kova juttu siellä. Monet vanhemmat kaverit muistivat legendaariset tv-lähetykset, jotka olivat todella vaikuttavia tapahtumia.

Olette todenneet action bluesin esittämisen olevan haastavaa, eikä vähiten siksi, että olette trio. Onko kolmen kopla lukkoon lyöty periaate, josta ei luisteta, vai pidättekö mahdollisena bändinne laajentumista joskus?

PdJ:
Kyllä toi triohomma on tämän yhtyeen juttu. Tämä on jo kolmen ukon kanssa todella haastavaa puuhaa. Lisää liikkuvia osia ei tähän kattaukseen kyllä mahdu, tässäkin on paikoitellen haastetta kerrakseen. Onhan meillä ollut vierailijoita aina silloin tällöin, mutta aika omituiselta se on tuntunut, vaikka hienoja soittajia on mukana ollutkin.

Taylor:
Ainakaan toista kitaristia ei oteta. Daddy Giljoteenissa on oppinut aika hyvin ehtimään joka paikkaan, ainakin sinne mihin tarvitsee ehtiä. Ei sitä varmaan enää osaisi soittaa kahden kitaristin bändissä, sitä olisi vain toisen tontilla koko ajan. Että “määpä tuikkaan tohon tommosen ja tohon, ja mitä sää nyt siinä irvistelet”. Kitaristit ovat niin vaikeita ihmisinäkin.

Trioahan pidetään jonkinlaisena rockbändin kovana ytimenä ja klassisena ratkaisuna, joka kompaktiudessaan voittaa usein isommat kokoonpanot. Miksi?

PdJ:
Siitä ei parhaimmillaan puutu mitään ja jokaisella oman oma temmellyskenttänsä. Tässä vuosien varrella vapaata tilaa on oppinut arvostamaan ja täyttämäänkin omalla toiminnallaan.

Taylor:
Kolmijalkainen tuolikin on aina tukeva eikä keiku, se on ihan sama mihin jalat sojottaa. Siihen jos lisää jalan tahi kaksi, ollaan heti vaikeuksissa. Mihin ahterini asetan? Mikä on paikkani maailmassa? Sen tyyppisiä kysymyksiä.

Teille soviteltiin useammaltakin taholta (tai ainakin parin kriitikon toimesta) jo pari vuotta sitten kuopatun originaalin Peer Güntin viittaa. Miltä kuulostaa, tuntuvatko saappaat liian isoilta vai ahdistaako koko vertaus?

Taylor:
Niille saappaille löytyi onneksi käyttöä. Järjestettiin Fleminginkadulle saappaanheittokisat, jonka Niemisen Sami voitti tuloksella 41,1 metriä. Viitan kohtalo on vielä auki. Ehkä sen voisi lahjoittaa Kansallisteatterin puvustoon.

PdJ:
Joo, “Kanttori” todellakin otti asian hallintaan teknisesti täydellisiä suorituksia myöten…Mutta arvostan erityisesti Nikin jääräpäistä asennetta ja omistautumista asialle, vaikka kovin kaukana me musiikillisesti mun mielestä ollaankin Güntin kanssa toisistamme. Ehkä molempien raivoisa ote keikoilla on sellainen yhdistävä tekijä, joka sopii molempien yhtyeiden kohdalle.

Miten vertaisitte Holy Mail Expressia debyyttiinne? Missä suhteessa se on parempi, huonompi tai erilainen?

PdJ:
Uudella levyllä on selkeästi parempaa soittoa kautta linjan. Tähän vaikuttaa olennaisesti Janin tulo mukaan ryhmään. Soittamisessa on mielestäni aivan erilainen kehittyneempi näkökulma, kuin esikoisella. Vapaa, muttei tyystin kuriton. Esikoinen on vähän turhankin vapaa ja jokseenkin kuriton.

Taylor:
Olen samaa mieltä, tehdyt keikat kuuluvat levyllä parantuneena soittona ja se on suurin ero esikoiseen. Ehkä Holy Mail on myös hiukan tasaisemmin onnistunut albumi. Esikoisella tulee välillä ihan hirveää kuraa, siellä on vielä sellaisia lastentauteja mukana.

Lyriikoissanne on ainakin alusta asti ollut mukana tietty mukava humoristis-ironinen vire. Mistä tällaiset Kleinbus– ja Vitamins -tyyliset sanoitukset oikein tulevat (paitsi Taylor Kätisen kynästä)?

PdJ:
Tähän ei vastaa luonnollisesti kukaan muu kuin Taylor, mutta teksteillä on todella suuri merkitys koko prosessissa. Olen itse todella kriittinen tekstien suhteen. Erityisesti uutta suomenkielistä rockmusiikkia on lähes mahdotonta kuunnella luokattomien tekstien takia. Tekstien ei tarvitse olla välttämättä mitään suurta runoutta, mutta niissä täytyy olla ideaa ja niiden täytyy täyttää tietynlainen rockin estetiikka. Jos näitä elementtejä ole, niin ollaan pahasti metsässä.

Taylor:
Kyllä se biisintekoprosessi on mulle edelleenkin täysi arvoitus – ja hyvä niin. Sitä arvoitusta tutkiessa kuluu tämä elämä mukavasti. Niin sanotusta teknisestä puolesta on tietysti kertynyt jotain hyödyllistä tietotaitoa, kun olen kuitenkin tehnyt biisejä aika kauan, mutta nekin ovat kaikki kuitenkin “vain” apuvälineitä. Ei laulua voi käskeä tulemaan tai menemään. En minä ainakaan osaa.

Sinänsä on ollut tyydyttävää, että ihmiset bongailleet sieltä juttuja, joiden kirjoittamisesta olen itse nauttinut. Levyllä teksti ja ne stoorit hyppäävät esiin eri lailla. Lavalla ehkä korostuvat eri elementit: rytmi, soundi, improvisointi ja vuorovaikutus. Kumpikin on yhtälailla kiintoisaa: sekä se yksinäinen kammiossa nyhertäminen että leijonien eteen meneminen.

Mistä syntyi uuden levyn matkustus- ja postikorttiteema?

PdJ:
Heti, kun levyn nimi selkeytyi, minulle tuli ajatus hyödyntää matkustusteemaa myös kansissa. Matkustaminen tuli luonnollisesti biisien tapahtumakentiltä: oli Egyptiä, Afrikkaa, voodoohommia ja muuta sellaista. Aluksi ideana oli kirjoittaa kirjeitä, jotka olisivat viitanneet teksteihin, mutta Elisabet Caven, joka vastaa kansista, kehitti idean postikorteista. Kannet ovat minulle todella tärkeät ja olenkin erittäin kiitollinen Elisabetin oivalluksista ja vaivannäöstä kansien suhteen. Olisi hienoa saada levystä vinyylipainos, jossa idean saisi toteutettua vielä paremmin.

Taylor:
Juu! Suuri kiitos Elisabetille! En ole tainnut häntä edes kiittää. Törkeää minulta. Ne kannet ovat ihan älyttömän hienot. Kun lahjakas ihminen paneutuu asiaan ja näkee vaivaa, niin tulee hyvää jälkeä.

Onko teillä kertoa jonkun biisin syntyyn liittyvää hauskaa tai vähemmän hauskaa anekdoottia?

PdJ:
Ensimmäiselle levylle kehittyi Train to Oradea -biisiin alkuun sellainen ihmeellinen joiku. Se ristittiin somalialaisen karjapaimenen kutsuhuudoksi. Siis huudoksi, jolla paikallista cowboyta huhuillaan vaikkapa syömään tai ylipäänsä kutsutaan. No, tälle uudelle levylle ei ollut oikein vastaavaa ideaa ja se harmitti allekirjoittanutta aika riuskasti.

Onneksi studiossa sitten muistui mieleeni luontodokumentti hyeenoista. Jonkinlaiseksi baaribravuuriksi kehittynyt hyeenoiden paritteluääniä imitoiva uikutus tuli joskus harjoiteltua ja se päätyi Return of the Bwana -biisin alkuun. Tästä tuli niin hyvä mieli, että sillä jaksaa porhaltaa kohti seuraavaa nauhoitusta, johon luonnollisesti on kehitteillä samansuuntainen loistokas idea. Se liittyy tällä kertaa ilmaan ja sen liikkeisiin.

Taylor:
Oli Porvoon sessioiden viimeinen päivä. Sen vaiheen hommat oli tehty, rojut läjässä studion lattialla, istuskellaan siinä, odotellaan että kyyti tulee ja päästään pois. Rakennuksen toisella puolella isossa salissa kuvataan haastatteludokumenttia toisen maailmansodan suomalaisista lentäjä-ässistä. Sinne on koko aamun pystytetty kuvauskalustoa, sotaveteraaneja on tuotu tila-autoilla paikalle; vanhoja, arvokkaita miehiä ykköset päällä ja kunniamerkit rinnassa.

Yhtäkkiä studion tarkkaamossa rumputaiteilija Jan Pethman alkaa ähkimään ja kiroilemaan. Hänellä on tietysti jäänyt tavaraa sinne isoon saliin, sellainen niin kutsuttu hardcase, jossa yleensä kuljetetaan peltistandeja sekä muuta rumpuseteistä irtoavaa metalliroinaa.

Mitä tehdä? Kukaan ei halua odottaa kuvausten loppumista. Salin ulkopuolella ei liiku kuvaushenkilökuntaa, jonka kanssa asiasta voisi neuvotella. On vain ukaasit: kuvaus käynnissä, ehdoton hiljaisuus. Kun raotamme väliovea, kuulemme, kun lentäjä-ässät muistelevat. “Sitten saksalaiset lähtivät etenemään kohti rajaa…”

Mutta Pethmanista kuoriutuu sissi. Hänen laatikkonsa on salin nurkassa, saman paksun verhon takana kuin se väliovi, josta kurkistelemme. Matkaa noin seitsemän metriä. Nariseva puulattia. Laatikossa kolisevaa pikkutavaraa. Pethman lähtee hiipimään seinän viertä, verhon takana kamera käy ja miehet muistelevat. Jan pääsee laatikon luo ongelmitta, nostaa sen ilmaan ja lähtee takaisin päin. Sitten lattia narahtaa rumpalin alla, suorastaan parkaisee.

Puhe katkeaa kameran edessä. Pethman jähmettyy paikoilleen, on ihan hipihiljaista. Sitten, loppumattomalta tuntuvien sekuntien jälkeen juttu jatkuu: “Vuodesta 1944 lähtien siirryin palvelemaan…” Viimeiset metrit Jan tulee vauhdilla ja tehtävä tulee suoritettua onnistuneesti.

Että jos katsot dokumenttia suomalaisita lentäjä-ässistä ja ääniraidalla kuuluu jokin epämääräinen narahdus, vika ei välttämättä ole vastaanottimessasi. Se saattaa olla Jan Pethman.

Siinä kuultiin Pethmanin seikkailuista osa Y kautta X. Mistä tuli bändinne nimi Daddy Giljoteen?

PdJ:
Jaa-a, nyt pitäisi kertoa karu totuus tai keksiä jotain todella lennokasta. Mun mielestä se tuli Ahti Karjalaiselta…

Taylor:
Hitto, ei varmaan pitäisi sanoa tätä, mutta sanonpa kuitenkin. Me oltiin ensin The Giljoteens. Vähän ennen ensimmäistä keikkaa Penttisen Pepeltä tulee tekstari: Pepe oli tsekannut verkosta, että Ruotsissa on sen niminen bändi. Me ei oltu tarkistettu sitä jostain syystä. Ja ajattelepa: The Giljoteens… Sehän olisi ollut ihan klassinen rockbändin nimi. Yhtä hyvä kuin Ramones. Tai AC/DC. Me oltaisi myyty jo miljoonia, jos me oltaisiin The Giljoteens. Tässä vaiheessa me olisi voitu vaikka ostaa se nimi siltä ruotsalaiselta coverbändiltä. Perkuleen internet! Ja Penttinen. You owe me. I want my money!

Toisaalta, onhan täällä unelmakoneiston takapihoilla työrauha ihan eri luokkaa kuin jossain stadioneilla. Uffilta saa pukuja sopuhintaan ja kadulla saa kävellä rauhassa, jos sellaisesta tykkää.

Toivomme Daddy Giljotiinille loistavaa tulevaisuutta – vaikka sitten unelmakoneiston takapihallakin.

Haastattelu julkaistu : 2009-02-12
Kirjoittaja : Emilia Kukkala

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua