Damn Seagulls – “Pomohan oli punkkari”

Damn Seagullsin 21.1. ilmestyneen kolmannen täyspitkän Hunting Seasonin tiimoilta bändi heitti muutaman kotimaan keikankin Baltian-rundin jälkeen. Yksi niistä oli heti julkaisua seuraavana päivänä Tampereen Klubilla, jossa bändin saksofonisti-kosketinsoittaja Niko Kangas ehti kertoa uudesta levystä soundcheckin ja illan keikan välillä.

No oliko Baltiassa kivaa?

– Keskiviikosta lauantaihin tosiaan oltiin Virossa ja Latviassa, ja varsinkin loppupuolellaa reissua alkoi olla tosi kivaa. Kulttuuri vain on siellä vähän sellainen, että uutta bändiä katsellaan tosi pitkään, ennen kuin kunnolla innostutaan.

Aikaisemminhan olette käyneet Saksassa show-keikoilla.

– Joo, ja vastaanotto oli kieltämättä positiivisempi, mitä Baltiassa nyt. Mutta ei tuommoisia show-keikkoja voi oikein verrata tavallisiin… Nyt meillä olisi meininki lähteä huhti-toukokuussa uudelleen Saksaa valloittamaan.

Tätä uusintanne on mediassa sanottu synkäksi albumiksi. Eikö viihdyttäjä saisi lainkaan vakavoitua?

– Niinhän ne sanovat, että synkkä levy… Mutta jokainen näkee miten näkee. On tässä mukana tämä kolikon kääntöpuolikin, en minä nää tätä mitenkään erityisen synkkänä levynä. Mitä enemmän sitä kuuntelee ja siihen syventyy, niin sitä enemmän sieltä niitä valonpilkahduksia ja toivoakin löytyy.

– Ja kun aiemmin oltiin ehkä huonolla tavalla Ultra Bra, tarkoitan että paljon torvia ja muuta ja sellaista iloista bilemeininkiä, joka toimii missä vaan, niin ehkä osa on vähän pettynyt, un odotukset eivät vastanneetkaan todellisuutta. Se on just sitä, että kun kerran aloittaa tekemään jonkinlaista musiikkia, niin sillä linjalla pitäisi sitten olevinaan pysyäkin. Aiemmin tehtiin eroa siihen suomalaiseen perusmasismeininkiin. Nyt lasi on taas puoliksi tyhjä. Saa se torvibiletysmeinkikin välillä vituttaa.

Olette siis aivan synkiksi herenneet?

– Ei, kyllä me silti iloisia ollaan. Mutta ehkä tässä on nyt sitä, että maailma on kuitenkin julma paikka. Julmempi, kuin sitä joskus ajatteli. Ja se muuttuu kamalan nopeasti.

Kuvaatte siis tavallaan maailmaa ja sen muutosta realistisesti uudella levyllänne, ilman sen kummempia synkistelyjä. Onko teistä sitten tullut kantaaottavia?

– Ei me olla kantaaottavia eikä julistavia. Mutta on meillä sanoma ja se on rockmusiikin ilosanoma. Ja Laurin (vokalisti-kitaristi Lauri Eloranta) sanoituksissa on aina jokin hyvä opetus.

Melkein jokaisessa arvostelussa teistä mainitaan Bruce Springsteen. Onko Pomo ihan oikeasti niin läsnä musiikissanne?

– Ehkei musiikillisesti niinkään, vaikka onhan joku E-Street Band lähempänä meitä musiikillisesti kuin mikään muu bändi, mutta enemmän se on semmoinen asennejuttu. Siis Brucehan on punkkari, oikeasti! Ja punk on meille juuri se asenne, että voidaan tehdä ihan mitä halutaan. Ja sitten jengi puhuu, että ollaan jotain Totoo, hehe… Tai AOR:ää tai indietä. Ei me mun nähdäkseni mitään sellaista olla.

Ehkä leimaaminen kertoo vain luokittelun vaikeudesta. Suomessa ei hirveän montaa kaltaistanne, tarkoitan samantyylistä, bändiä ole.

– No ei, eikä ulkomaillakaan… Ehkä jotkin Morley ja Moses Hazy tulevat aika lähelle.

Jäljittelijöistä ei vielä ole harmia. Asiasta miehistönvaihdoksiin: rumpali ja basisti ovat vaihtuneet sitten edellisen levyn. Lisäksi teitä on enää “vain” kuusi bändissä livenäkin. Miten nämä seikat ovat vaikuttaneet musiikkiinne?

– Olemme jollain tapaa palanneet juurillemme, yksinkertaisempaan ilmaisuun. Toka levy oli sellainen mahtipontisempi. Kyllä tämä kolmas ja ensimmäinen muistuttavat paljon enemmän toisiaan… Vaikka ekan levyn aikaan me oltiinkin niin susi bändi, etten sitä ihan korvat valkoisena kuuntele! Että ei ihan hävetä, mutta…

– Miehistönvaihdokset ovat sujuneet sikäli hienosti, että porukka on jo hitsautunut hyvin yhteen. Vaikka ainahan nämä ovat rankkoja juttuja tämmöiset… Hyvissä väleissä olemme silti edelleen entisiinkin. Aina eivät vain kaikki tyypit voi soittaa samassa bändissä. On musiikillisia erimielisyyksiä ja muuta.

– Tämän uuden levyn teossa tehtiin niin paljon itse, kuin mahdollista. Aika paljon harrastettiin sitäkin, että jos joku juttu kuulosti hyvälle ihan sellaisenaan, niin annettiin sen olla. Ei lähdetty turhaan koristelemaan.

Mitäs Damn Seagullsilta sopii odottaa lähitulevaisuudessa?

– Ei tässä mistään pilvilinnoista haaveilla, keikkaa tehdään tietysti niin paljon kuin mahdollista. Jos keväällä pääsisi sinne Eurooppaankin… Sanotaan nyt vaikka näin, että jos saadaan oma rundi Saksaan ja joka keikkapaikalle yleisöä sen 50-100 tyyppiä, niin ollaan aivan helvetin tyytyväisiä.

Haastattelu julkaistu : 2009-02-12
Kirjoittaja : Emilia Kukkala

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua