Lodger – Ykkösellä sisään

Lodger tunnetaan todennäköisimmin pelkistetyistä, nihilistisistä tikku-ukkomusavideoistaan. Ne syntyivät, kun basisti-lyyrikko Hannes Häyhä harjoitteli flash-animaatioiden tekemistä. Ensimmäinen video, joka oli tehty Doorsteps-biisiin, nosti bändin sivujen kävijämäärän miljooniin, bändi sai levytyssopimuksen ja pääsi rundaamaan aina Amerikkaa myöten. Sittemmin levy-yhtiö meni konkkaan ja Lodger mainosti toista albumiaan “paskaksi” eikä halunnut julkaista sitä. Bändin kolmas albumi Honeymoon Is Over kertoo tavallaan tylyä tarinaa bändin tästä varsin vaihtelevaisesta lähihistoriasta – mikäli sen niin haluaa kuulla. Se on edellistä huomattavasti rehellisempi, rosoisempi ja verevämpi kiekko. Kuherruskuukausi on ohi, nyt ne hommat vasta alkavat. Suunta ei voi olla kuin ylöspäin.

Ensin on kuitenkin pakko vielä kääntää veistä haavassa ja kysyä Lodgerin vokalisti Teemu Merilältä edellisestä levystä. Miksi ihmeessä teitte paskan albumin?

– Heh, meillä oli varmaankin vain liikaa vaihtoehtoja. Eikä ollut ketään ulkopuolista sanomassa, missä mennään. Se levy oli sellaista synahuttua. Ei oikein hahmotettu sitä juttua, mutta ehkä meidän vain piti tehdä tällainenkin albumi.

Tähän uuteen albumiinne olet kuitenkin tyytyväinen?

– Kyllä, todella tyytyväinen. Tavallaan oli hirveän helppo lähteä tekemään uutta albumia, kun edellinen oli vedetty ihan äärilaitaan. Nyt on kokeiltu rajoja, voidaan keskittyä tekemään sitä, mitä oikeasti ollaan. Ainakaan ei olla rajattu itseämme ja tyyliämme yhtään mitenkään.

Uudesta albumistanne ei voi pahalla tahdollakaan sanoa niin kuin monista muista, että “parempi varmaan livenä” tai “bändin energia ei kuulu levyllä”. Honeymoon Is Overia kotisterkoista kuunnellessa tuntuu melkein, kuin bändi soittaisi livenä olohuoneessa.

– Se oli juuri tarkoituskin. Haluttiin saada tässä se tekemisen meininki ja rosoisuus kuulumaan.

Onko levyn ensimmäisen biisin Requiemin alkuhuuto “ykkösellä sisään” otettu siis levynteon ohjenuoraksi ihan käytännössäkin?

– Kylläpä oikeastaan. Requiem taidettiin ottaa yhteensä kolmesti, mutta levylle päätyi se ensimmäinen versio. On siellä rummutkin jossain laitettu kerralla purkkiin. Eikä ole muutenkaan hirveästi värkkäilty ja leikelty kokonaisuutta.

Requiem erottuu aika paljon levyn muusta materiaalista ollen tuommoinen puolen minuutin punkrykäisy.

– Se oli Hanneksen (basisti-sanoittaja Hannes Häyhä) idea. Sillä oli visio, että tehdään tästä erään nimeltämainitsemattoman suomalaisen edesmenneen rockhenkilön elämänohjeesta “ykkösellä sisään” viidessä minuutissa tuommoinen juttu.

“Multicolor workers, less white color crimes – sometimes old times are better than new times”, lauletaan Nostalgiassa. Onko kolmas ja myös levyn eräänlaisena outrona toimiva biisi piruilua menneisyyteen haikailulle?

– Sellaista ironisoimista se on. Ainahan muka puhutaan, että ennen oli kaikki niin hyvin. Siihen puheeseen syyllistyn kyllä itsekin.

Mitkä ovat omia “lemmikkejäsi” uudelta albumilta? Entä mitkä ovat levyn musiikilliset vaikutteet?

– Go:sta mä tykkään. Enpä sanoisi, että olisi suoraan lähdetty ottamaan vaikutteita jostain bändistä, mutta ehkä vähän jotain KISS– ja Ziggy Stardust -juttua tässä kuuluu. Kuuntelemme kaikki aika erilaista musiikkia. Tällä hetkellä en tosin kuuntele hirveämmin mitään. Mutta jos joitain bändejä pitäisi nimetä, niin MGMT, Public Image Ltd. ja alkuaikojen RHCP.

– Pixies, Blondie, KISS, Candy Kane, punkeista Sex Pistols ja Dead Kennedys ovat sellaisia vanhempia suosikkeja. David Bowie on kova juttu. Mulla on kuitenkin sikäli punktausta, että teininä pyörin punkporukoissa vaikken itse punkkia hirveämmin kuunnellutkaan. Jostain Riistetyistäkin tykkään. Suomalaista musiikkia en oikeastaan kuuntele. Tosin esimerkiksi Sister Flon uusimmasta tykkään. Niin ja Tapesista, vaikka tutun bändi onkin, heh.

Jos sinun pitäisi kuitenkin sijoittaa bändinne johonkin suomalaisen musiikin laitaan, mihin se asettuisi?

– Ehkä johonkin Kauko Röyhkä – 22-Pistepirkko -akselille.

Ette te hirveän suomalaisilta kuulostakaan. Ne, jotka kuulevat teitä ensi kertaa eivätkä tunne taustoja, luulevat usein Lodgerin olevan jokin brittiläinen indie-suuruus. Mitä diggaat brittipopista?

– En diggaa tuosta uudesta brittipopista. Siellähän heiluvat kaikki Robbie Williamsit ja muut entiset poikabändiläiset nyt ja niitä pidetään jonain kovina jätkinä. Mä odotan kauhulla sitä aikaa, kun teininä Take Thatia kuunnellut sukupolvi alkaa tehdä musiikkia… Mutta brittipopista vielä, joku Blur on ihan okei. Mutta sitten taas vaikkapa Oasis… Mikä siinäkin on niin ihmeellistä?

Mikä on brittipopin ja -rockin perisynti? Onko jenkeillä vastaavaa?

– Brittimusiikissa ehkä juuri se poikabändihomma ja itsensä liian vakavasti ottaminen. Jenkkibändien ongelmana on useammin sellainen turha kohkaaminen ja uho.

Kuinka vakavissanne itse teette musiikkia?

– Oikeastaanhan tämä on vain tekosyy ryyppäämiselle ja sellaista eskapismia. On fiksumpaa juoda ja soittaa kuin pelkästään juoda. Ei meillä ole mitään viisivuotissuunnitelmia tai muuta, harrastuspohjalta tässä mennään.

Entä mitä teiltä sopii jatkossa odottaa?

– Tampere-Helsinki-Turku-kiertuetta. Oulussakin voitaisiin ehkä käydä. Ulkomaille jos mennään, niin korkeintaan Norjaan. Uutta levyä tekisi jo mieli alkaa tekemään, mutta pitää tässä varmaan ensin kiertää vähän aikaa.

Haastattelu julkaistu : 2008-12-17
Kirjoittaja : Emilia Kukkala

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua