Danko Jones – Eurooppaa risteilyalukselta käsin

Kanadan rokkikone Danko Jones on Suomessa noussut melkoisen mukavaan asemaan tiiviin keikkailun ja energisten albumiensa ansiosta. Mikä mahtaa olla itse pääjehun käsitys Euroopan suosiosta ja musiikin mahdollisuuksista poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksista. Antaa Dankon itse kertoa hieman enemmän.

Tervehdys. Missä päin herrat vaikuttavat näin maaliskuun alussa 2008?

– Olemme nyt pienellä pistorundilla Euroopassa. Käymme soittamassa Englannissa, Saksassa ja Ruotsissa.

Danko Jones on kanadalainen yhtye, mutta mitä muuta koet kuuluvan kanadalaisuuden piiriin?

– En nyt ole ihan varma, ymmärsinkö kysymyksen niin kuin oli tarkoitus, mutta muutama bändi täällä ainakin on, jotka kuuluvat tavallaan kanadalaiseen perustukseen. Kaikki Rushista Celine Dionin kautta Annihilatoriin ovat niitä, joita muuallakin mielletään useasti kuuluvan kanadalaiseen perusturvaan.

No, ei se ihan niin mennyt kuin piti, mutta palataan sitten teihin, pysyttelemällä kuitenkin Kanadassa. Never Too Loud julkaistiin ensimmäisenä Euroopassa ja vasta sen jälkeen kotimaassanne. Tälle lienee luonnollinen selitys, mutta onko se levy-yhtiö nimeltä Bad Taste Records vai kenties jotain tyystin muuta?

– No käytännössä se riippuu ainoastaan eri yhtyeiden julkaisuaikatauluista. Aquarius julkaisee levymme muutaman viikon viiveellä juuri siitä syystä, että samaan aikaan osuu Euroopassa muiden bändien albumien julkaisu. Kaikessa yksinkertaisuudessaan selitys on edellä mainittu, ei mitään sen kummallisempaa tai moniselitteisempää.

Miten muuten naapurin puoli eli onko teillä intressejä ja toimintoja USA:n suhteen?

– Kaksi edellistä albumiamme julkaistiin Amerikassa Razor & Tie -nimisen yhtiön kautta ja samalla kiersimme siellä melko paljon, esimerkiksi vuonna 2005. Never Too Loudin tiimoilta sanouduimme sitten irti jakelusopimuksestamme, mutta etsimme kyllä uutta vastaavaa. Sinne on siis tarkoitus suunnata myös jatkossa, ja ihan tosissaan.

Neljä albumia takana, ja paras on tietysti aina se viimeisin, onko asia noin?

– Tiedän, että jokainen yhtye tuppaa sanomaan juuri noin. Itse joudun yhtymään samaan lausahdukseen, mutta totuus on se, että Never Too Loud todella on meidän paras albumimme tähän asti tehdyistä. Se kuuluu niihin albumeihin, joilla on tapana kasvaa ja parantua jokaisella kuuntelukerralla.

Suurin osa muiden yhtyeiden tekemistä suosikkialbumeistani kuuluvat juuri tuohon monen kuuntelukerran kategoriaan. Yleensä pidempään tutkimusta vaativat albumit kestävät hyllyssäsi pidempään ja saavat huomattavasti enemmän kuuntelukertoja kuin nämä ensimmäisellä kuuntelulla aukeavat. Ne saattavat kestää jopa ikuisuuden.

Käytimme tähän uuteen albumiin muutenkin huomattavasti enemmän aikaa kuin muihin tekosiimme. Siitäkin syystä se tuntuu parhaalle albumillemme.

Mainitsit, että uutukaisen tekeminen kesti pidempään kuin aiemmin, joten onko levytysprosessi vaikeutunut vuosien varrella? Kappaleet kuitenkin kuulostavat siltä, että ne eräällä tavalla ovat soljuneet studiossa vaivattomasti mielen syövereistä.

– Oikeassa olet. Tosin kirjoitimme todella paljon kappaleita, noin 30-40, joten niiden kanssa vierähti helposti neljästä viiteen kuukautta. Eräällä tavalla kuitenkin kirjoittaminen on aina ollut meille suhteellisen helppoa. Eihän se mitään avaruustiedettä ole, se on vain rokkia. Eli pitkään hierottiin, mutta helppoa se silti oli.

Albumilla on Forest for the Trees -kappaleella mukana John Garcia. Mikä on tuon yhteistyön tarina ja hoiteliko John pelkästään laulupuolen, vai osallistuiko hän muullakin tavalla kappaleen tekoon?

– Nauhoitimme albumin Los Angelesissa Studio 606:ssa, jonka lähistöllä John asustelee, joten sinänsä hänen oli helppoa tulla hengailemaan kanssamme studioon. Sleep Is the Enemy -albumillahan hän oli myös mukana, joten saimme tästä eräänlaisen jatkumon. John siis tuli vain vetämään kertosäkeen ja hengailemaan kanssamme. Ja olihan siellä myös Pete Stahl samaisen kappaleen kimpussa.

Väitätte, ettei se ole koskaan liian kovalla. Mutta eikä joskus kuitenkin näin voi käydä?

– Kyllä kynnys voi ylittyä helposti. Siitähän oikeastaan kyseinen kappale juuri kertoo. Varsinkin noudattamalla erästä rokin suurimpia kliseitä, voi kuulonsa menettää varsin nopeasti. Älkää siis kääntäkö volyymia yhdelletoista, ainakaan kovin useasti.

John Garcian tavoin myös albuminne tuottanut Nick Raskulinecz on eräänlainen legenda. Kenties suurelle yleisölle tunnetuin tuotanto liittyy Foo Fightersiin, joten käytettiinkö teidän kanssa samoja kikkoja kuin Grohlin kanssa?

– Nick on tehnyt kaksi albumia Foo Fightersin kanssa, mutta onhan siellä mukana esimerkiksi uusin Rush-albumi ja samoin Coheed & Cambria. Oikeastaan Nickin CV on aika kattava, joten koen oman soundimme istuvan jonnekin listan bändien puoleenväliin. Nick on loistava persoona. Samalla hän toi erittäin paljon omia ja valtavan hyviä juttujaan tälle albumille.

Jos joutuisin valitsemaan yhden kappaleen uutukaisen listasta, niin mikä se olisi, ja miksi?

– Kaikessa yksinkertaisuudessaan se olisi Code of the Road, ja ihan siitä syystä, että se on albumin ensimmäinen single. Siitä on sitten hyvä jatkaa eteenpäin.

Kierrätte useasti pitkin Eurooppaa, mutta onko täällä joitakin paikkoja, joissa teidän on vielä ehdottomasti käytävä?

– Haluamme ehdottomasti laajentaa pohjaamme Euroopassa, joten moni paikka on vielä korkkaamatta. Esimerkiksi Kreikka on maa, jossa emme ole vielä soittaneet. Olen huomannut kiertueillamme paljon kreikkalaisia fanejamme, joten he tekevät sitkeää työtä ja matkustavat paljon nähdäksemme meidät keikalla. Heitä tapaa paljon esimerkiksi Englannissa ja Saksassa.

Myös itäinen Eurooppa on ehdottomasti laajennusta kaipaava alue. Olemme olleet siellä kahdesti, mutta tulemme soittamaan siellä ehdottomasti useammin kuin tähän mennessä.

Tällä pikaisella kiertueellanne Euroopassa vierailitte myös hieman erikoisemmassa keikkaympäristössä, nimittäin risteilylaivalla. Miltä tuntui soittaa Close-Up-lehden risteilyllä 1500 humalaisen ruotsalaisen edessä?

– Odotimme täydellistä kaaosta, ja sitähän se oli, mutta pelkästään positiivisessa muodossa. Mukana oli loistavia bändejä, kuten Backyard Babies, Soilwork ja Municipal Waste, joten risteily oli aivan mahtava kokemus. Porukat joivat aivonsa pihalle ja oksenteli ympäriinsä, mutta kukaan ei onneksi oksentanut päälleni. Kokemus oli kyllä täydellisen positiivinen kaaos.

Suomalainen fanikanta alkaa olla jo melko kattava, ja se tuntuu kasvavan jokaisen keikan ja albumin jälkeen. Seuraava keikkanne täällä on huhtikuussa, ja se on myyty loppuun jo pari kuukautta ennen. Mitä ajatuksia tuo herättää?

– Finland Rocks!!!! En oikein osaa sanoa tuohon yhtään mitään, olen niin innoissani asiasta. En malta odottaa, että pääsemme taas soittamaan perseenne suohon!

Poiketaan hieman politiikan puolelle. Pystyisitkö näkemään Danko Jonesin jonain päivänä poliittisena ja kantaaottavana yhtyeenä?

– En ikinä. Tässä bändissä on kyse pelkästään hauskanpidosta ja siitä, että jokainen unohtaisi omat ongelmansa, ainakin keikan ajaksi. Otamme työmme vakavasti, mutta emme suhtaudu itseemme vakavasti. Se riittää meille. Jotenkin kuvittelen sellaisten ihmisten olevan ylimielisiä kusipäitä, jotka kuvittelevat oman musiikkinsa muuttavan maailmanmenoa.

Kun tuota politiikkaa sivuttiin, niin tuleeko Hillary Clintonista seuraava Yhdysvaltain Presidentti?

– Toivottavasti joko hänestä tai Barack Obamasta. Mutta toisaalta, olenhan kanadalainen, joten en oikein tiedä.

Peter Steele oli aikanaan Playgirlin kannessa. Voisiko Danko Jones olla samaisessa lehdessä joku päivä?

– No huh huh. Ei todellakaan!!

Kiitos ajastasi, ja tervetuloa taas maahamme huhtikuussa.

– Huhtikuussa tavataan, ja teidän on parasta olla valmiita. Kiitos!

Haastattelu julkaistu : 2008-03-28
Kirjoittaja : Jarno Leivo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua