Murmansk – Säröistä, murisevaa ja helvetisti pedaaleja

Meluisia kitaroita, kenkiintuijottelua ja kaihoisia melodioita – näitä aineksia löytyy helsinkiläisen Murmaskin musiikillisesta reseptistä. Yhdistelmä ei ole ennenkuulumaton, mutta sen verran maukas, että bändi on saanut debyyttialbuminsa pitkän kypsyttelyn jälkeen valmiiksi. Maaliskuussa ilmestyvä Chinese Locks on ensimmäinen iso etappi vuonna 2003 perustetun bändin uralla, ja summaa napakasti Murmanskin tämänhetkisen soundin. Noisen tentissä yhtye muistelee olleensa alunperin kallellaan hieman raskaampaan materiaaliin.

Olli: Ihan alun alkaen Kyuss oli varmaan se useimmiten kuultu viite, joten kai meidän soundi oli kallellaan pykälän raskaampaan suuntaan. On se hienoinen stoner-vivahde siellä vieläkin, vaikka se kyllä pitää kaivaa miesvoimin esiin. Onhan tää tietyllä tavalla raskasta tai rankkaa musaa edelleen – esimerkiksi heviä mä en useimmiten edes koe mitenkään raskaana musiikkina, vaikka hiplaten soitetut kitarariffit niin antaisivatkin ymmärtää. Ja toisaalta taas joku Low kaikessa hidastempoisuudessaan on niin ahdistavaa kuin musiikki voi olla. Se rankkuus ainakin itselleni tulee enemmän tunnelmista kuin riffeistä, ja toisaalta siitä miten ja millä asenteella soitetaan.

Miten itse kuvailisitte debyyttialbumia kokonaisuutena? Tuliko albumista erilainen kuin olitte alunperin suunnitelleet?

Laura: Levy sisältää materiaalia bändin alkuajoista tähän päivään, vaikka pääpaino onkin uudemmissa biiseissä. Tunnelmat liikkuvat riitaisasta rauhaisaan, mutta kaikissa on tietynlainen potku.

Olli: Albumin nimiraita Chinese Locks edustaa varmaan shoegazingiin päin viittaavaa maalailevampaa puolta, kun taas Shallow End tai vaikka Agora Twist nopeatempoisempaa, säröisempää ja aggressiivisempaa puolta bändistä. Joissain biiseissä nuo molemmat taas yhdistyvät. Debyytti on eräänlainen tilinpäätös sille, mihin Murmanskin musiikki on viidessä vuodessa ehtinyt. Mikään best of demos -kokoelma se ei toki ole, mutta siinä tiivistyvät kaikki ne puolet, mitä meidän musiikista voi nykyisellään löytää. Kyllä se kuulostaa siltä miltä odotimmekin.

Kauanko albumi on ollut työn alla? Missä paikoissa sitä on synnytelty?

Olli: Kaikki pohjat on soitettu livenä, pyrkimyksenä saada bändisoiton dynamiikka paremmin esiin. Magnusborgin vanha ja korkeakattoinen juhlasali puulattioineen ja tilaa ympäröivine samettiverhoineen oli meille loistava äänitystila, etenkin kun haettiin paikoin vähän isompaa ja kaikuisampaa shoegazing-soundia. Feng shui ja moodi oli kohdillaan, joten viikonloppu menikin mukavassa studiokuplassa.

Millaiset aiheet innoittavat Murmanskia kirjoittamaan kappaleita?

Laura: Musiikki lähtee liikkeelle olotiloista. Varsinainen aihe selviää loppumetreillä, kun tekstit syntyvät. Siis toisinaan edellisenä päivänä ennen äänityksiä.

Olli: Kyllä meidän biisien teko lähtee tosiaan enemmän tunnelmista kuin varsinaisista aiheista, jotka tulevat sitten viimeisenä Lauran kynästä näiden inspiroimana. Tosin koko biisientekoprosessi on aika kaoottinen, joten valehteluksi menisi jos sanoisi, että meillä biisiaihion ollessa käsillä olisi jokin tieto siitä, mihin se menee tai millainen siitä tulee. Niin kuin bänditouhussa parhaimmillaan on, kaikki tuo sen oman panoksen joka määrittää lopputuleman, joka yleensä on enemmän kuin osiensa summa. Ehkä ainoa biisi joka lähti vähän selkeämmästä mielikuvasta liikkeelle on Last Scene, jossa lähdettiin hakemaan sitä fiilistä kun yrittää kävellä pimeässä huoneessa tietämättä mihin astuu…

Onko uudella levyllä jotain tiettyä teemaa, jonka haluaisitte nostaa esille?

Olli: Teemat tulevat Lauran sanoitusten kautta, mutta myös musiikista. Tarinoita neljän seinän ja oman pään sisältä. Oman mielen ristiriidoista, haaveista, välinpitämättömyydestä, syyllisyydestä, kunnianhimosta, unista… Ja ihmissuhteista, muttei sillä kaikkein perinteisimmällä tavalla. Ehkä kantava teema kaikelle on tietty ristiriitaisuus ja vastakohdat, joka ilmenee aika lailla kaikesta, mitä tämä bändi tekee ja millaisia ihmisiä siinä on. Herkkiä ja humaaneja tyyppejä, jotka vetävät tarvittaessa turpaan. Ainakin noin kuvaannollisesti.

Onko bändillä jokin erityinen suhde Murmanskin kaupunkiin vai miksi valitsitte juuri tämän nimen?

Olli: Bändin nimi on enemmänkin mielikuvahakuinen sen sijaan, että sillä olisi mitään todellisia kytköksiä itse kaupunkiin. Nykyisellään se kuvaa mun mielestä aika osuvasti myös itse musiikkia – paikoin rosoista, kylmää ja maalailevaa. Pakostahan tässä on tietynlainen suhde kehkeytynyt Murmanskiin. Mutta ehkei sinne koskaan edes pitäisi mennä. Mitäs sitten jos sattuiskin inhoamaan paikkaa sydämensä pohjasta? Parempi näin. Siellä on todennäköisesti myös ihan liian kylmä.

Voiko Murmanskia kutsua poliittiseksi yhtyeeksi?

Olli: Jos poliittisuudella tarkoitetaan perinteistä liukumaa oikealta vasemmalle, tai toisinpäin, niin ei. Mutta totta kai tuo nimivalinta jo itsessään herättää vahvoja mielikuvia myös muulla tasolla, ja myönnetään, että siihen on alun alkaen vähän jopa pyritty ja jotain arvopohjaa se heijastelee. Piiloviitteitä voi kyllä löytää. Ainakin omasta mielestä suora poliittisuus kuitenkin istuu monesti aika huonosti musiikkiin, enkä osaa nimetä kovin montaa bändiä, joiden musiikkiin se sopisi luontevasti ja ilman että siitä tule päälleliimatun oloista tai jopa naiivia. Toki mä voisin ryhtyä paasaamaan ympäristöstä tai eläinten oikeuksista, mutta se ei kuulu tämän bändin agendaan ja esimerkiksi teksteistä niitä on turha kaivaa. Lisäksi rokkiporukka on keskimäärin aika valveutunutta jengiä, joten mitä järkeä edes olisi puida nyrkkiä niille, joille sitä ei tarvitse tehdä?

Mikseri.netissä on bändistä kuvaus: “Säröistä, murisevaa ja helvetisti pedaaleja.” Mihin niitä pedaaleja niin helvetisti tarvitaan? Kuinka paljon niitä oikein on?

Jari: Paljon. Tosin itse tein jonkinlaisen periaatepäätöksen tähän bändiin liittyessäni, että käytän vähän kohtuullisempaa määrää efektejä kuin aiemmin, mutta kyllähän niitä feedback-delaymaailmaan päästäkseen tarvitsee. Siinä mielessähän tämä taitaa olla melko poikkeava bändi, että basistilla on pedaaleja enemmän kuin kitaristilla, mutta toisaalta Murmansk-soundille ominaiset bassokurinat eivät ihan perussäröllä vielä irtoakaan. Lisäksi ne on vain niin kivoja.

Uuden albumin myötä tulette myös keikkailemaan hieman aiempaa enemmän. Mikä on Murmanskin valttikortti livenä?

Olli: Intensiteetti, läsnäolo ja livesoundi, mikäli keikkapaikka vain antaa siihen mahdollisuuden. Olisi kenties helpompaa listata ne asiat, joita meiltä on turha odottaa. Ainakaan yleisön kosiskelua tai Hellacopters-tyylistä kitararevittelyä ei nähdä, vaan meidän keikat on monesti jotenkin sisäänpäin kääntyneen aggressiivisia, kovalla latauksella vedettyjä.

Jari: Heti lähtien ensimmäisestä keikastani Murmanskin kanssa voin allekirjoittaa tuon. Samaan aikaan sisäänpäinkääntynyttä ja intensiivistä. Päällekäyvää kenkiintuijottelua? Tuntuu tosiaan, että monia tähän bändiin liittyviä asioita pystyisi parhaiten kuvaamaan sanapareilla, jotka lähtökohtaisesti näyttäisivät kumoavan toisensa. Meidän tapauksessa ne vain kummasti päätyvät täydentämään toisiaan.

Haastattelu julkaistu : 2008-03-14
Kirjoittaja : Risto Mikkonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua