Boomhauer – Vaihtoehto pateettisuudelle

Turkulainen Boomhauer mainostaa itseään angstivapaana bändinä. Niitä ei tosiaankaan ole maassamme liikaa, sillä pateettinen murheen alhossa rypeminen tuntuu kuuluvan kiinteästi kaikkeen suomalaiseen musiikkiin aina tangosta heviin. Näistä lähtökohdista tarkasteltuna bändille luulisi löytyvän kysyntää. Monien mielestä rockin ei nimittäin tarvitse olla haudanvakava asia.

Pinnalle on kuitenkin pitkä matka. Boomhauer on rokannut jo vuodesta 1998, ja yhäkin bändi sijaitsee tiukasti marginaalissa. Yhtyeen rumpali Mikko Lappalaisen mielestä tämä ei kuitenkaan ole lannistavaa, sillä bändi on saanut tehdä rauhassa omaa juttuaan ympäristön mielipiteistä välittämättä.

– Itsehän en ole soittanut bändissä alusta asti. On kuitenkin hienoa, että bändit pysyvät pitkään kasassa eivätkä anna heti periksi. Boomhauerin kohdalla on minusta kivaa, että bändi on säilyttänyt poikkeuksellisen hyvin alkuperäisen toimintatapansa ja alkuperäiset motiivinsa: mitään ei tehdä naama irvessä tai väkisin. Pääasia on, että touhu on kivaa. On myös hienoa, että bändi on saanut tuossa ajassa aika paljon aikaiseksi. Takanamme on jo aika paljon keikkoja ja levyjä, eikä pelkkää sohvalla makaamista!

Bändi kävi hiljattain keikkareissulla myös Saksassa. Hapankaalimaasta on tullut vuosien varrella yhtyeelle tuttu paikka.

– Nyt oli vähän tavallista pidempi Saksan-kiertue. Ollaan käyty yleensä jotain kerran vuodessa siellä kiertueella, mutta yleensä ne ovat olleet reilun viikon matkoja. Nyt tehtiin suurin piirtein neljätoista keikkaa ympäri Saksaa.

Orkesteri on vieraillut paitsi Saksassa, myös muualla Euroopassa. Poikkeavatko eri maiden yleisöt toisistaan mitenkään merkittävästi? Mikko löytää rokkiporukoista lopulta vain pieniä eroja.

– Ehkä tuolla Keski-Euroopassa on vähän ”avoimempaa” väkeä ja ne näyttävät selkeämmin tunteensa, jos tykkäävät. Mutta toisaalta kyse voi olla vieraskoreudesta. Useinhan Suomessakin ulkomaalaiset bändit saavat paremman vastaanoton kuin kotimaan orkesterit, joihin yleensä suhtaudutaan hiukan epäilevästi ja kyynisesti. Meillä on ollut pari hämmentävän onnistunutta festivaalikeikkaa Norjassa ehkä siellä on otollista maaperää meille? Toki nuo germaanitkin ovat välillä olleet hyvinkin innoissaan.

Yhtye julkaisi hiljattain uuden River Run Deep -levyn, jolla bändi halusi tuoda yhä enemmän esille keikkasoundiaan. Mikko on albumista luonnollisesti innoissaan.

– Se on varmaan meidän rupisin levymme. Ekalla kiekolla oli vähän turhan kliinit soundit ja semmoista suorempaa rokkirämpytystä, toisella taas esiteltiin enemmän bändin ääripäitä, eli rähinää ja poppijuttuja. Uudella levyllä bändin eri puolet on paremmin balanssissa ja meininki on yleisesti jotenkin rottaisempaa. Sakun (Krappala, kitara ja laulu) yhä enenevät bluesvaikutteet kuuluvat toki myös, esimerkiksi slide-kitaraa käytetään entistä enemmän.

Keikkasoundia esille tuova levy myös äänitettiin livenä, totta kai. Studiosessiot olivat kaiken kaikkiaan varsin leppoisat.

– Pikkuisen saatettiin jälkeen päin korjata, jos mukaan eksyi jotain häikkää. Kovasti kuitenkin pyrittiin saamaan sellainen hyvä otto, jonka pystyi pitämään sellaisenaan. Tilamikkejä oli useita ja niiden määrää äänikuvassa sitten vaihdeltiin miksauksessa biisin mukaan. Tällä levyllä on overdubbeja ja ylipäätään tavaraa paljon vähemmän kuin edellisellä levyllä, eli sillä tavalla se on pelkistetympi. Sessioissa oli kivaa, niin kuin yleensäkin. Koitettiin pitää mukavaa fiilistä yllä, grillailtiin, syötiin hyvin ja äänitettiin kaikenlaista, muun muassa Lohja Ruduksen sementtitehdasta, joka sijaitsee studion naapurissa pienen mäen takana. Tuloksia kuultavissa Stranger on a Train -biisin lopussa.

Sen kymmenen vuoden aikana, mitä Boomhauer on taivaltanut, on maailmassa käväissyt useampikin jo unohdettu musiikkitrendi. Mikko ei näe, Boomhauer olisi koskaan muuttanut soundiaan niiden mukaan.

– Tätä täytyisi kysyä ennemmin Sakulta, mutta mäkin tiedän sen verran miehen musiikkimausta ja yleisesti suhtautumisesta elämään ja populaarikulttuuriin, ettei se kyllä mitään trendejä seuraa. Se kyllä törmää puolivahingossa omasta mielestään hyviin bändeihin, ja ne saattavat välillä inspiroida sitä, mutta kyseessä on tosiaan sellainen täysin sattumanvarainen luonnonvalinta. Musafanina Saku on hyvin biisikeskeinen. Se kuuntelee biisejä eikä bändejä, saati sitten tyylejä tai genrejä. Välillä vaikuttaa, että noin 80% sen kuuntelemasta musasta on tehty ennen toista maailmansotaa! Totta kai yksi Boomhauerin liikkeelle sysännyt tapahtuma oli se, kun mies näki Tukholmassa Jon Spencerin livenä 90-luvun puolivälissä. Mutta oliko se silloin trendikästä, en tiedä.

Viime aikoina Suomeen on saapunut paljon vanhan liiton legendoja esiintymään, aina Iggy & The Stoogesista lähtien. Mitä ulkomaanvierailijaa Boomhauer haluaisi mieluiten päästä lämmittelemään?

– Saku haluaisi varmaan herättää henkiin Charlie Pattonin ja soittaa akkareilla sen kuistilla Martissa. Mä kuitenkin voisin pyytää, että henkiin herätettäisiin sittenkin Phil Lynott ja me lämmiteltäisiin Thin Lizzyä. Kaikki yleisön vanhat hard rock -jäärät saisivat sitten heittää meitä tomaateilla. Se olisi mahtavaa.

Kymmenen vuoden jälkeenkin bändielämä jaksaa viehättää turkulaismuusikoita entiseen malliin. Tuli suurempaa sukseeta tai ei, muusikkous on jäänyt Mikolle veriin.

– Bändissä soittaminen on hienoin sosiaalisen toiminnan muoto, mitä mä tiedän. Musiikki on ainakin mulle elämänikäinen intohimo ja sen soittaminen yksi tuon intohimon toteuttamisen muoto. Se ei ole ammatti, työ, eikä oikein harrastuskaan, enemmän kuin joku mielihyvää tuottava pakkomielle tai aina mukana kulkeva luonteenpiirre. Soittaminen on arjen yläpuolelle nousevaa mukavaa puuhaa ja keikkapäivät on juhlapäiviä, silloin ei soittajalta mitään puutu. Oman musan tekeminen on mun elämän keskeinen itseilmaisun muoto, joten kaipa silläkin oma arvonsa on.

– Mitään sen ihmeempiä tavoitteita meillä ei bändinä varmaankaan ole, me ollaan ihan tavattoman kunnianhimoton bändi. Jos pystyisi soittamaan pitkiä klubikiertueita pari-kolme kertaa vuodessa ja elämään sillä ja elättämään perheensä niin se olisi mahtavaa, mutta tuskin nyt siihen päästään kuitenkaan, eli kunhan nyt pystyttäisiin tekemään levyjä niin kauan kuin se on kivaa ja soittaa keikkoja niin kauan kuin se tuntuu mielekkäältä.

Haastattelu julkaistu : 2008-02-14
Kirjoittaja : Saku Schildt

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua