The Chant – Epätoivoa ja sarastavaa uutta nousua
Kotimainen rock- ja pop-vivahteinen tunnelmametallikenttä sai juuri uuden haastajan helsinkiläisestä The Chant -yhtyeestä. Bändi on työstänyt musiikkiaan lähes kymmenen vuoden ajan, mutta debyyttialbumi putkahti myyntiin vasta reilu viikko sitten. Otin selvää bändin taustoista vokalistinsa Ilpo Paaselan kanssa.
Tervehdys Ilpo. Debyyttialbuminne näki päivänvalon viimein. Millaisissa odotuksissa olette sen menestymistä?
– Tervehdys. Ghostlines ilmestyi viime keskiviikkona ja fiilis on vähintäänkin innostunut. Levyn menestys tullaan näkemään, ei ole meidän tapaista lähteä sen enempää spekuloimaan. Tietenkin täytyy panostaa siihen, että ne potentiaaliset tällaisen tunnelmamusan diggarit löytäisivät bändin. Sen enempää ei voi odottaa eikä vaatia. Lähtökohdathan ovat todella mehevät, mistä kiitos kuuluu täysin levy-yhtiölle. Ghostlines julkaistiin samana päivänä myös Baltian maissa ja myöhemmin plattaa saa muualla Euroopassa aina Britanniaa myöten. Medianäkyvyyttä ja -kuuluvuutta on muutenkin Suomenmaalla ollut jo ihan mukavasti.
The Chant oli olemassa peräti yhdeksän vuotta ennen kuin tie levytyssopimukseen aukesi. Uskoisin sen olevan aika suuren luokan kiitos kaikesta noin pitkältä aikaväliltä tehdystä työstä. Oliko missään vaiheessa sellaista oloa, ettei bändiä noteeraa kukaan ja lyödään hanskat naulaan, että antaa sitten olla?
– Joo, kyllähän tässä on ehtinyt jo vanhuus tulla. No ei, toki on ollut vaikeampiakin aikoja, mutta on bänditoiminta loppupeleissä kivaa hommaa. Eniten ovat ehkä vituttaneet varsinkin tiettyjen lafkojen suunnalta ne kommentit, että bändin pitäisi päättää soittaako se poppia vai metallia eikä jotain siltä väliltä. En itse jaksa sellaista genreajattelua ymmärtää, koska uskon, että tällaiselle kamalle kyllä löytyy kuulijoita. Ilmeisesti markkinointikeinot olisivat heillä loppuneet tai jotain. Me ei aleta itseämme rajoittamaan, vaan annetaan homman kuulostaa tuoreelta. Siksi oli hieno homma, että löydettiin vihdoin Shadow Worldin kaltainen yhtiö, joka ei tuollaisia kelaile.
The Chant on tuttu nimi etenkin pääkaupunkiseudun keikkabaareja kiertäville, mutta täysin tuntematon suurelle osalle. Kerrotko alkuun mikäs bändi The Chant oikein on?
– The Chant -orkesterihan on viiden miehen ja yhden naisen muodostama sekstetti, joka esittää oman näkemyksensä tunnelmallisesta ja melodisesta metallista pop/rock-vivahtein. Välillä meno yltyy myös aggressiivisemmaksi varsinkin vokaalien osalta. Lisäksi upotamme musiikkiimme runsaasti yksityiskohtia, jotta uutta löytyisi vielä lukuisten kuuntelukertojenkin jälkeen. Olemme mielestämme Ghostlinesilla pystyneet kuulostamaan vain itseltämme, mutta hengenheimolaisia voi löytää vaikkapa Katatonian ja Anatheman suunnalta. Keikkaa haetaan koko ajan ja koko Suomen puitteissa. Emme me täällä etelässäkään vielä liian tunnettuja olla, joten yhteyksiä vaan tähän suuntaan.
Vertaus, että The Chant kuulostaisi muun muassa Katatonialta, Anathemalta ja Poets of the Fallilta, on kieltämättä totaalisen oikeaan osuva. Häiritseekö vertailut millään tavalla itse muusikkoa, joka yrittää kaiketi tehdä juuri itsensä kuuloista musiikkia ja sitten tuleekin joku ja paukauttaa “kuulostatte tältä ja tältä”?
– Ei se häiritse niin kauan, kunhan uuteen musiikkiin uskalletaan tarttua ilman liikoja ennakkoluuloja ja antaa tuomio vasta kuuntelukokemuksen jälkeen. Kaikkein pahinta on leimautua halpisversioksi vertausbändeistä ennen kuin levyä on edes laitettu soittimeen asti. Toisaalta nykyään tyylisuuntia ja bänditarjontaa on loputtomiin asti, että on jo yksinkertaisesti järkevämpääkin antaa musiikinkuluttajalle esimerkkejä samanhenkisistä yhtyeistä. Muuten hän ei ehkä edes tutustu yhtyeeseen vaan siirtyy tarjonnassa eteenpäin.
Millaisia mielitunteita levynne materiaalin tulisi herättää kuulijassaan?
– Aika vaikea kysymys. En pysty vastaamaan kuin omasta puolestani ja sitä kuvaa tuo aikaisemmin mainitsemani selittämätön kaiho, joka valtaa ihmismielen kappaleen ollessa onnistunut. Jokainen kuitenkin maalaa omanlaistaan sielunmaisemaa. Toivottavasti tunteet ovat kuitenkin vahvoja, sillä silloin olemme onnistuneet.
Bändi ehti elää ns. kellaribändivaihetta neljän demon verran. Millaista oli tuo aika silleen lyhyesti pähkinänkuoressa sanottuna?
– Pari ensimmäistä tallennetta olivat vielä tyylin etsimistä, mutta treenauksen myötä bändin yhteissoitto ja muu kemia hitsautui yhteen, joten myös biisien taso nousi. Tästä täytyy kiittää myös sitä, että kaikki ovat pysyneet kyydissä alusta asti eikä kokoonpano ole muuttunut. Sighs (2005) saikin sitten jo Inferno-lehden Kuukauden demo -mainintaa ja Breakdown-ep (2006) voitti Ylex:n demokilpailun, joten homma nytkähti siinä mielessä eteenpäin. Silti levy-yhtiöistä tuli vain varovaisen positiivisia kommentteja tai jotkut tahot olivat taas liian epäilyttäviä yhteistyötä ajatellen. Silloin päätettiin että helvetti, rahoitetaan koko homma nauhoituksineen ja kansineen itse ja katsotaan, josko sitten alkaisi löytyä kunnon julkaisijaa.
Sitten tuli tarjous Shadow World Recordsilta. Miten ja missä olosuhteissa se tapahtui?
– Lyhyesti sanottuna tuottajamme Ville Sorvali mainitsi jo Ghostlinesin nauhoitusten alussa, että Shadow World voisi olla kiinnostunut. Sessioiden jälkeen hän kiikutti platan yhtiöön, eikä siinä kovin kauaa mennyt, kun sieltä tarjottiin sopimusta.
Albumin tekoprosessin aikana taustajoukoissa oli kovia tunnettuja tekijöitä. Oliko tämä itse tarkoitus vai miten kuvio alkoi rakentua?
– Päätettiin vaan yhteistuumin, että hoidetaan homma viimeisen päälle. Parhaalta soundaava ja toteutukseltaan viimeistelty lopputulos tarkoitti käytännössä sitä, että paikalle tarvittiin ammattilaisia. Tuottaja Ville Sorvalihan tunnettiin jo ennestään kahden edellisen tallenteen tiimoilta, mutta nyt vastuu kasvoi ihan uusiin mittoihin. Varsinkin sovituspuolella miehen apu oli korvaamatonta ja pari biisiä muuttui aika radikaalistikin. Lisäksi miksaaja Mikko Herranen ja masteroija Svante Forsbäck toivat kokemuksellaan levylle oman panoksensa. Kiitokset siitä, ei voi olla kuin tyytyväinen lopputulokseen. Kansipuolellahan käännyttiin valokuvaaja Ville Juurikkalan puoleen ja mies osoittautui oikeaksi valinnaksi. Hänhän on kuvannut todella isoja nimiä ja saavutti myös kuvillaan hienosti musiikin vaatiman sielukkuuden.
Kerro jotain Ghostlinesin biiseistä.
– Levyn biisijärjestys päätettiin jo kauan ennen nauhoitusten alkua. Tavoitteena oli siis luoda mahdollisimman eheä mutta samalla mielenkiintoinen kokonaisuus. Biisit on jaoteltu tunnelmaltaan tai muilta ominaisuuksiltaan hieman samankaltaisiin biisipareihin tai biisikolmikoihin, jotka erotellaan toisistaan eräänlaisten “välibiisien” avulla. Kiitokset tästä ideasta menevät tuottaja Sorvalin suuntaan. Yksittäisiä biisejä en lähde tarkemmin analysoimaan.
Levyllä on tunnelmallista soitantoa, tarttuvia melodioita ja useampikin radiosoittoystävällinen kappale. Haettiinko levyä varten juuri tiettyä musiikillista särmää vai onko se sitä The Chantia itseään?
– Ei tässä ole tarvinnut enää pitkään aikaan miettiä sellaista, millaisia biisejä pitäisi ja olisi hyvä tehdä. Säveltäjä-kitaristi Jussi Hämäläinen toteuttaa omaa visiotaan ja muut tuovat siihen omat mausteensa. Radiossa on jo hieman soitu ja se on hienoa, mutta ei sitä voi säveltäessä ja sanoittaessa miettiä. Toisaalta, ei tässä kyllä mitään kahden tunnin tekotaiteellista rock-oopperaa ole tarkoituksena säveltää, yritetään pysyä ihan perinteisessä biisiformaatissa. Pyritään vaan tuomaan omaa musiikillista näkemystä esiin niin hyvin kuin mahdollista. Toki soundeja tuumailtiin studiossa paljonkin, miten niistä saadaan toisaalla isot ja tehokkaat ja toisaalla lempeät silti kuulostamatta muoviselta. Mielestäni siinä on erittäin hyvin myös onnistuttu, kiitos eritoten miksaaja Mikko Herrasen.
Kumpi on tärkeämpää musiikissa, tunnelmallisuus vai rankkuus? Ja mistä kumpuavat The Chantin tunnelmat?
– Tärkeää on loppupeleissä vain hyvä musa, oli se sitten tunnelmallista tai rankkaa. Joskus sitä vaan mieluummin kuuntelee rauhallisempaa tunnelmia herättävää kamaa ja joskus rankempaa mättämistä, riippuu ihan olotilasta. Säveltäjäosasto osaisi ehkä vielä paremmin vastata jälkimmäiseen kysymykseen, mutta kyllähän tämä kotimainen mentaliteetti ja Suomen musiikillinen historiakin enemmän sinne mollipuolelle taipuu, mutta kyllä tässä silti enemmän kivaa pidetään. Ehkä musiikin puolella se rinnan täyttävä syvä kaiho, joka kauniin biisin kuulemisesta syntyy, on myös se tunne, jota The Chantin kappaleissa halutaan välittää.
Levyn päättää lähes kymmenminuuttinen The Only Friend, kun taas muiden kappaleiden kestot ovat siinä viiden minuutin molemmin puolin.
– Levystä haluttiin nimenomaan vahva kokonaisuus, joten sille tarvittiin myös vahva päätös. The Only Friend on ilmiselvä sinetti kokonaisuudelle doom-henkisellä otteellaan, joka kasvaa koko ajan loppua kohden ja lopulta hiljenee muuttuen outroksi. Oikeastaan lopulliset epätoivon ja siitä sarastavan uuden toivon tunteet koetaan siinä kappaleessa: So if she goes/It´s not the end/This cold inside is the only friend. Eli siinä ihminen ei yritä paeta sitä kuka hän on vaan löytää tavan elää ja nauttia myös epätoivoisessa tilanteessa. Jokin siinä tavassa kiehtoo häntä.
Millaisen kuulijakunnan tulisi löytää Ghostlines omakseen kaupanhyllyltä?
– Kyllähän siihen kuuluu aivan kaikki, joihin tämmöinen tunteisiin vetoava ja vivahteikas kama putoaa. Levy palkinnee niitä, jotka halajavat siitä uusia puolia vielä kymmenenkin kuuntelukerran jälkeen. Musiikin seasta löytyy nimittäin huikeasti yksityiskohtia ja uusia fiiliksiä, jotka eivät millään kaikki ensimmäisellä kuuntelulla avaudu. Siksi uskonkin, että levyn monipuolisuus voi houkutella puolelleen diggareita myös metallin ulkopuolelta.
Levynjulkaisukeikkaa vietettiin akustisen keikan merkeissä. Miten teidän kama toimi akustisesti?
– Itse asiassa kyseessä oli levyn ennakkokuuntelu Bar Infernossa, jonka yhteydessä soitimme akustisen setin, ja se toimi aivan mahtavasti. Kappaleet kääntyivät melko jouhevasti akustisiksi ja toivat sävellyksiin myös uudenlaisia puolia. Hieman toisella tavalla sovittamalla saa paljon mielenkiintoista aikaan. Levyn materiaalihan on jo muutenkin tunnelmapitoista, joten akustisella otteella sitä pystyi entisestään alleviivaamaan.
Miltäs bändin keikkatilanne vaikuttaa levyn tiimoilta? Onko siis suurenluokan näkyvyyttä luvassa?
– Keikkakalenterissa ei vielä useita sovittuja vetoja ole mutta siihen pyritään juuri parhaillaan tekemään parannusta. Livenä on tarkoitus heittää suoraviivaisempi vaihde päälle, joten luvassa on sydämen ohella myös sitä munaa. Samalla pyritään myös mahdollisuuksien mukaan panostamaan visuaaliseen ulosantiin. Keikkaa heitetään esimerkiksi Helsingin On the Rocksissa 3. maaliskuuta.
Monille ihmisille bändin nimi merkitsee paljon tai aiheuttaa kiinnostumisen kipinän, jos ei bändi ole muutoin tuttu. Mitä teidän tapauksessanne bändin nimellä on haluttu kertoa, se kun tarkoittaa montaa eri asiaa? Millaisen viestin sen pitäisi antaa ihmisille?
– Tähänkin on hyvä jättää kuulijalle liikkumavaraa. Mitä mielikuvia nimi herättää itse musiikkia kuunneltaessa? Mielestäni nimi The Chant tuo jo lausuntatavallaan juhlavan ja tunnelmallisen fiiliksen, joten se kulkee hyvin musiikin kanssa käsi kädessä. Jokainen voi siis muodostaa oman tulkintansa, mitä se käännösmuodoistaan tarkoittaa. En lähde tarkemmin analysoimaan, vaan annetaan mielikuvituksen tehdä se tehtävä.
Tähän on hyvä päättää. Onko lisättävää?
– Kun sydäntä särkee, Ghostlines auttaa. Kiitokset näistä.
Haastattelu julkaistu : 2008-02-14
Kirjoittaja : Petri Klemetti
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua