Pintandwefall – Tuopillinen hysteriaa, suudelmia nilkoille

Maailmaan on aina tervetullut bändi, joka ei emmi katkaista biisiä puolentoista minuutin kohdalla mikäli oleellinen tuli jo sanotuksi. Jos tämä bändi saa nokkahuilun ja garagerokin rokkaamaan yhdessä ja laulaa OIKEASTI siitä, mikä päähän sattuu milloinkin juolahtamaan, alkaa lähtöasetelma vaikuttaa kerrassaan lupaavalta. Neljän vantaalaistytön bändi Pintandwefall riisui puolet valtakuntaa aseista lokakuun lopulla ilmestyneellä esikoisalbumillaan Wow! What Was That, Baby?. Taiteilijanimiä Crazy Pint (basso ja laulu), Cute Pint (koskettimet, perkussiot ja laulu), Dumb Pint (kitara ja laulu) sekä Tough Pint (rummut ja laulu) suosiva yhtye tarinoi itsestään ja tekemisistään.

– Bändihän perustettiin vuoden 2006 alkukeväästä. Dumb sai idean baarissa ja rekrytoi soittajatytskät seuraavan aamupäivän abi-infossa, kun ei opon tarinat kiinnostaneet. Ensimmäistä keikkaa varten teimme ja opettelimme soittamaan kaksi kappaletta. Show oli kaatuilua, mutta meidät haluttiin silti soittamaan koulun kesäfestareille Kesäkorvaan. Enää muutaman minuutin setti ei riittänytkään ja biisejä täytyi alkaa kirjoittaa lisää.

– Pikkuhiljaa koulun ulkopuolellakin huomattiin bändi ja keikkoja alkoi olla enemmän. Kevään 2007 Ääni ja vimma -voitto toi nimen julkisuuteen ja poiki kiinnostusta sekä tusinoittain keikkoja. Allekirjoitettiin levytyssopimus kesäkuussa, levy äänitettiin heinäkuussa ja se julkaistiin lokakuussa.

Pintandwefallissa kukin jäsenistä on totutellut instrumenttiinsa vasta yhtyeen perustamisesta alkaen. Orkesterin biisit kuitenkin vilisevät näppäryyksiä, joita ei aivan musiikkiin harjaantumattomilta yrittelijöiltä tohtisi odottaa. Tuopit myöntävät harrastaneensa musiikkia jo aiemmin, mutta Pintandwefallissa ”omat” instrumentit jätettiin koteloihin ja tehtiin hyppy tuntemattomaan.

– Ei me musisointia aivan seinästä olla aloitettu. Pintandwefallissa ideana olikin löytää uusi näkökulma vaihtamalla omasta tutusta soittimesta johonkin vieraaseen.

– Dumb on alun perin soittanut bassoa monissa eri kokoonpanoissa ja Cute on huipputason laulaja. Tough myös laulaa sekä soittaa pianoa ja viulua. Crazy on enemmän tanssija, mutta taustalla vaikuttaa vahvasti myös viuluopinnot. Muusikkoja me ei kuitenkaan olla, meiltä ehkä puuttuu toistaiseksi se ”virallisen muusikon” vakavuus, koska meillä ei ole mitään menetettävää.

Bändin keikoista on kajahtanut noteerattavan suuri joukko hyväksyviä kommentteja, joiden peilaaminen bändin pientä kokemusta vasten tuntuu mielenkiintoiselta. Onko joku tohtinut epäillä Pintandwefallin kokemattomuutta tai bändin omia vakuutteluja lyhyestä urasta?

– Ei sitä tarvitse edes epäillä, kun se paistaa päältä. Ehkä siksi keikat keräävätkin paljon kommentteja, sillä soittotaidottomuudesta huolimatta onnistutaan yleensä kasaamaan ainutlaatuinen show tosi yksinkertaisista elementeistä. Tosin keikkojen jälkeen monesti soimataan itseämme siitä, että ”äh taas soitin ton ja ton ihan väärin”. Odotellaankin sitä keikkaa, kun kaikki sujuu meidänkin mielestä virheittä.

Pintandwefallin hysteeriseen ja arvaamattomaan autotallirockiin mahtuu vinoutumia ja innoituksia sieltä sun täältä, mutta muutama vertailukohta on tullut keskimääräistä tutummaksi.

– 5,6,7,8’s, Micragirls, Tarantino, Stalingrad Cowgirls, ja sitten ne lähteekin eriytymään. Eri tyypit löytävät meistä uusia puolia ja sellaisia vertauskohtia, jotka muille ei välttämättä olisi tullut mieleenkään. Eniten halutaan olla oma juttumme!

Bändi on valinnut verhoutua paitsi mustien esiintymisnaamioiden, myös kummallisten taiteilijanimien taakse.

– Haluttiin taiteilijanimet spaissari-hengessä osaksi showta ja vitsiä. Dumb ja Tough päätti ne abibileissä visioidessaan. Kyllä ne loppujen lopuksi aika hyvin kuvaa meitä! Tai sitten ollaan vaan kasvettu nimiemme veroisiksi…

Vaikkeivät yhtyeen naamiot mitään voodoo-maskeja olekaan, riittävät ne yksityisrauhan takaamiseen. Mutta jos joku heidät keikan jälkimainingeissa identifioi, saattavat reaktiot olla liki hysteerisiäkin. Primitiivi-ihastuksesta bändi sai nauttia jo Ääni ja Vimma –kisan jälkitunnelmissa, kun joukko miespuolisia illanviettäjiä tarjoutui suutelemaan tyttöjen nilkkoja.

– Kukaan ei ole kyllä sen jälkeen tarjoutunut nilkkoja pussailemaan. Ainakaan julkisesti… Naamiot kyllä todellakin vaikeuttaa tunnistamistamme! Absurdia, että meidät tunnistaa todennäköisimmin silloin, kun olemme naamioituneita. Ehkä pitäisi alkaa käyttää maskeja ympärivuorokautisesti.

– Vaikka nyt on jo tullut tällaista huomiota, niin ei se pelota, että moinen into loppuisi tulevaisuudessa. Luulemme. että se menee enempi niin päin, että fanit kyllästyvät meihin ennen kuin me kyllästytään hypeen.

Kiertue-elämän klaustrofobiaa ja musiikillisia ristiriitanäkemyksiä varten bändi valmentautuu varsin arkisella menetelmällä. Mikäli porukalla eläminen, työskentely ja juhliminen onnistuu harmonisesti, ei rokin soittaminenkaan porukalla liene hassumpaa. Biisejäkään ei tarvitse vääntää oman kammion yksinäisyydessä.

– Asutaan kämppiksinä, puolet Malminkartanossa ja puolet Kannelmäessä. On huomannut, että vanhempia kavereita tulee nähtyä harmillisen harvoin, kun aika menee kouluun, töihin ja bändiin. Ollaan yhdessä koettu paljon ja kasvettu todella läheisiksi ystäviksi viimeisen puolentoista vuoden aikana. Mennään juhliin aina nelisteen.

Levyäkään tehdessä eivät ihmissuhteet tulehtuneet tai diplomaateille tullut tarvetta. Moni verta hikoileva studioviilaaja saattaa haaveilla Pintandwefallin kivuttomista sessioista.

– Levynteko meni ongelmitta, studiolla oli ylihauskaa. Äänittäminen sinänsä oli tuttua touhua, tällä kertaa meille oli vaan suotu vähän enemmän aikaa hiomiseen. Ihan ensimmäisenä studiopäivänä Tough polkaisi pedaalinsa basarikalvon läpi, mutta onneksi olimme varautuneet vaihtokalvoilla. Pysyttiin viiden päivän äänitysaikataulussa ihmeellisen hyvin. Viimeisenä sunnuntaina lähinnä mietittiin, että ”mitäs hauskaa tähän biisiin vois vielä lisätä”.

Vaikka Wow! What Was That, Baby? olisikin todettu pakottoman kuuloiseksi levyksi, ei musiikinteon taustoja voi kuulija kuuna päivänä tietää. Millaisia näkemyksiä näiden nuorten naisten päähän juolahtaa, mistä innoitus biisintekoon oikein syttyy?

– Välillä on tosi ammottavia black-outeja, kun paperille tarttuu pelkkää höttöä ja huonoja ilmauksia. Usein innostus tuleekin aivan nurkan takaa.

– Toki eri biiseillä on vähän erityyppisiä syntytarinoita. Joittenkin ideaa on saattanut pyöritellä jo pidempään päässä ja niihin on säveltänyt osan kerrallaan. Joskus taas huomaa soitelleensa kokonaisen uuden biisin puolessa tunnissa. Monet Pintandwefallin biisit on syntyneet myös meille perinteiseen tyyliin: hölmöilemällä.

– Kerran päätimme kirjoittaa World Reggae in My Pinky Toe –nimisen biisin, kun Cute Pintin pikkuvarpaan lohkeillut kynsilakka näytti maailmankartalta, josta olisi poistettu koko Amerikka. That X-box on oikeastaan sensuroitu versio Sex Holesta, joka olikin jo aika hämärä juttu. Dumb kirjoitti Argentina-kappaleen tutustuttuaan kahteen hauskaan argentiinalaiseen toveriin messengerin kautta. Ovat muuten kertoneet lauleskelevansa biisiä, varsinkin humalassa ollessaan.

Lopuksi runomatinean ääreen. Albumin viimeiset kolme kappaletta tekevät teemoiltaan sellaisen draaman kaaren, että on varmistuttava onko kyseessä tarkoituksellinen hämmennys. Kiivas kung fu –huutojen saattelema John the Seahorse on lähes eeppinen tarina vedenalaisesta kansainvälisestä politiikasta, That X-box lienee sitten tuhmailua peliallegorioin ja Nintendon ja X-Boxin vertailuin, ja päätteeksi Sex Song suorapuheisesti kertoo siitä itsestään, eikä tunnustuksia ole hämäämässä edes liikoja instrumentteja.

Ei sillä, etteivätkö loputkin biisit poukkoilisi tematiikaltaan, mutta onko tekstien keskinäinen jukstapositio tietoista hämmentämistä vai iloista yhteensattumaa?

– Silkka sattuma! Levykokonaisuudessa otettiin enemmän huomioon biiseistä muodostuva kokonaisuus, ei niinkään lyriikkapuolta. Hassua, ei tultu edes ajatelleiksi!

Pintandwefallin loppuvuoden tiiviin keikkaputken kohdalle kannattaa toki osuttautua. Moni on kertonut bändin showsta nauttineensa, joten… kohottakaamme tuoppimme.

Haastattelu julkaistu : 2007-11-15
Kirjoittaja : Jukka-Pekka Ronkainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua