Candy Cane – Musiikkia joka tarvitsee ympärilleen armeijan

Tamperelaisen, pitkän linjan alternative-yhtyeen Candy Canen toista tulemista albumimuodossa on odotettu jo pitkään. Fay-ra-Doowra-nimen saaneella kakkosella yhtye saattaa kuitenkin yllättää pitkäaikaisetkin kuulijansa, sen verran rankasti bändi on pistänyt konseptinsa uusiksi. Laulaja-kitaristi Marko ja basisti Tuomas saavatkin Noisen tentissä selvittää ensimmäiseksi, mistä uudessa Candy Canessa on kysymys.

Marko: Kyllästyimme helppoihin ratkaisuihin ja deletoimme menneisyyden. Luomme musiikkia, joka ei ole koukutonta ja ennalta-arvattavaa. Vituttaa ja naurattaa samaan aikaan.

Tomppa: Me ollaan välillä vähän vittumaisia tyyppejä.

Miten vertaisitte uutuutta edeltäjäänsä yleisellä tasolla?

M: Tarjolla on uudet kujeet, joilla ei ole mitään tekemistä debyytin kanssa. Levy on monipuolisempi, kaoottisempi ja yllättävä.

T: Tämä levy oli ihan oma lukunsa. Ei ollut mitään syytä jatkaa enää vanhoilla linjoilla. Osittain samat tyypit soittamassa, ei muuta yhteistä.

M: Luulen, että osa kuuntelijoista pitää meitä häiriintyneinä kuunneltuaan teoksen. Hyvä niin.

Jos käydään läpi kuulemiani, masteroimattomia biisejä, niin albumin avaava Tzufit esittelee heti aikamoisia kontrasteja. On flamenco-kitaraa, komea torvisovitus ja toisaalta korvat sulattava, monotoninen kitaravalli. Pistää miettimään, kuinka laajaa palettia koko albumin mitassa kuullaan?

M: Erittäin laajaa. Levy tulee varmasti hämmentämään ja niin tulee kaikki tulevatkin tuotokset.

T: Eipä siellä paljon ole rajoja laitettu. Käänteitä pitää olla.

Vierailevia muusikoita levyllä on huomattava määrä todella erilaisista yhtyeistä Black Motorista Medeiaan. Onko muusikoiden suuri määrä levyllä puhdas sattuma vai haitteko tietoisesti mukaan suurta määrää yhteistyökumppaneita?

M: Tietoinen jekku. Vierailevat artistit olivat mielessäni jo paljon ennen studioon menoa. Tiesin, että tulemme luomaan musiikkia, joka tarvitsee ympärilleen armeijan. Yhdestäkään ideasta en aikonut luopua, kaikki oli tarkoitus toteuttaa, ja niin myös tehtiin. Tuttavapiiristä löytyi osaavia muusikoita, jotka lähtivät mukaan projektiin. Kerroin jokaiselle, mitä haluan kuhunkin sävelmään, jonka jälkeen nauha laitettiin pyörimään. Oli hienoa työskennellä soittajien kanssa ja oppia tuntemaan ihmisiä, jotka ymmärtävät, miksi en kuuntele radiota.

Kertokaa vielä tarkemmin keitä soittajia ja mistä yhtyeistä Fay-ra-Doowra’lla musisoi ja miten he levyllä kuuluvat?

Astro Can Caravan, Risto – Tuomas Eriksson: pasuuna, mandoliini
Plain Fade – Jussi Lehtinen: koskettimet, piano, haitari sekä Juho Koivuaho: kellopeli, koskettimet
Hei – Ilari Autio: sello
Black Motor – Sami Sippola: saksofoni
Kasvain – Teemu Karjalainen ja Antti Loukola: vokaalit

Lisäksi mukana olivat Juha Venäläinen, joka soitti paljon kehutun impro-soolon levyn avaavaan kappaleeseen ja joi paljon kahvia sekä Jani Riihimäki (levyn miksaaja), joka lisäsi mitä kipeimpiä ääniä mitä kipeimpiin kohtiin.

Mennään takaisin kuulemiini albumin kappaleisiin, joista Lead a Way Off kuulostaa mielestäni eniten vanhemmalta Candy Canelta, joskin hevimmältä. Onko tällaisia iskusävelmiä levyllä enemmänkin?

M: Kyllä, osa on. Tosin veikkaan, että näin “selkeitä” rockviisuja on tuskin tulevaisuudessa tarjolla. Tai no, mistä sitä tietää. Tällä orkesterilla on turha luvata mitään, mitä ei tultaisi tekemään.

T: Nyt mennään räminällä perkele.

Entäpä sitten biisi nimeltä Error Humano, joka lähentelee jo black metalia. En ole havainnut juurikaan tällaisia sävyjä aiemmin kuulemassani Candy Canessa. Mistä syntyi tarve vaihtaa rankempi vaihde silmään?

M: Arvasin että black metal -aihe tulee esille. Hyvä! Luulen, että vanhan materiaalin pois jättäminen on tuonut musiikkiin rankemman sävyn. Hyvä niin. Rajoja ei vedetä.

Marry Me (And Drown) taas sisältää aikamoista tuomionpäivän tunnelmaa. Minkälaisia teemoja albumilla käsitellään? Melko synkältä vaikuttaa näiden kappaleiden perusteella.

M: Koko levy on tavallaan kuvaus persoonallisuushäiriöstä, minkä varmasti kuulee. Maisema on synkkä, hyökkäävä sekä teatraalinen kaikessa kaoottisuudessaan.

T: Koska kaikissa kappaleissa ei ole sanoja, pelataan aika paljon soundtrackmaisella tunnelmoinnilla, tosin yleensä aika piinaavissa merkeissä. Mielikuvitus käyttöön.

Mitä muita asioita haluaisitte mainita, jotka erityisesti innoittivat albumin kappaleiden syntyä – taiteen, musiikin tai elämän saralta?

M: Ympäristö, kokemus, hiljaisuus, ihmisten tyhmyys.

T: Riivaajat, television puute ja muut hyvät jutut.

Poikkesiko albumin kappaleiden syntyminen jotenkin aiemmasta?

M: Kokonaisuus oli laajempi ja soitannollisesti haastavampi. Hauskempi.

T: Aika palapelinähän noita koottiin, etenkin instrumentaaleja. Monet laulubiisit taas olivat heti valmiita.

Oliko teillä jotain suoria musiikillisia vaikuttajia nimenomaan tälle levylle?

M: Itselleni riittää pelkkä musiikin tutkiminen ja opiskeleminen. Kantele, jonka rakensin 9 vuotiaana!

T: Enemmänkin ehkä sellaisia, joilta ei halua kuulostaa.

Millaiset levyn nauhoitukset olivat? Kertokaa ihan vapaasti, sen verran yksityiskohtaisesti kuin katsotte tarpeelliseksi.

T: Levyn pohjien soitto meni todella nopeasti, etenkin rumpalimme Raine paukutti omat osuutensa purkkiin taidolla ja raivolla. Siihen olikin sitten helppo alkaa kutsua vierailijoita, jotka hoitivat soittonsa useimmiten samana iltana. Etenkin Tuomas Erikssonin ja Sippolan Samin pasuuna/foni-battle oli erittäin hienoa kuultavaa ja katsottavaa. Aika kivuttomasti tuo meni ,kun jälkeenpäin miettii, mitä nyt digitaalitekniikka näyttää meille aina välillä persettä laitevikojen muodossa.

Candy Cane on ollut toiminnassa jo vuosikymmenen ajan. Toissavuotinen debyyttialbuminne kuulostikin bändin siihenastisen taipaleen yhteen niputtavalta, kun taas tällä uudella vaikuttaisi siltä, että olette jonkinlaisessa murrosvaiheessa. Olenko ihan hakoteillä?

T: Vanha rumpalimme vaikutti hyvin paljon siihen, miten biisit rakennettiin ennen, joten hänen lähtiessä aloimme tehdä asiat eri tavalla. Kaikki tosiaan muuttui paitsi nimi.

M: Emme ole enää sama orkesteri.

Käykö Candy Cane –keikoilla yhä samoja tyyppejä kuin vaikkapa viisi vuotta sitten?

M: En tiedä, varmaan osittain kyllä. Olen sokea keikoilla.

Entäpä sovitetaanko uuden albumin rönsyileviä, välillä isollakin kokoonpanolla soitettuja biisejä uudelleen live-tilannetta varten?

M: Osa on sovitettu uudelleen. Livenä ilmaisumme on väkivaltaisempaa ja likaisempaa. Ideana on pitää jännite sekä aggressio samassa paketissa, josta tuloksena on turpasauna. Jos käyttäisimme taustanauhoja ja ottaisimme keikoille mukaan paljon vierailijoita, livetilanteisiin liittyvä uhka katoaisi ja hommasta tulisi tylsää. Emmekä halua olla livenä täydellinen kopio levystä.

T: Ihmiset voi kuunnella levyä kotona, ei sen takia kannata keikalle vaivautua.

Millaista yhteistyö levy-yhtiö Jukebossin kanssa on ollut?

T: Eipä ole hirveän virallista tai paperinmakuista toimintaa. Mukava olla tekemisissä. Mikko (toinen levymme julkaisijoista) ymmärtää, että vittuileminenkin on kommunikointia.

M: Mikko tykkää valkovenäläisistä. Se riittää.

Levyn piti alunperin ilmestyä jo tämän vuoden keväällä, mutta julkaisupäiväksi muodostui lopulta vasta 26. syyskuuta. Mistä viivästys johtui?

M: Jukeboss vain näki järkeväksi siirtää julkaisun syksyyn. Lafkalta oli juuri ilmestynyt Sur-rurin ja Cosmobilen levyt. Nämä julkaisut tarvitsivat ansaitsemansa mainostuksen sekä markkinoinnin, joka luonnollisesti vie aikansa. Markkinointimielessä Candy Cane -levyn julkaiseminen näiden julkaisujen perään ei olisi ollut fiksua, eli näimme järkeväksi lykätä julkaisua. Jos ajatellaan levyn sisältöä, niin päätös oli loistava. Kyseessä kun ei ole mikään kesäkiekko.

Haastattelu julkaistu : 2007-09-28
Kirjoittaja : Risto Mikkonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua