The Scaramangas – Toinen kierros kaunistaa

Puolitoista vuotta debyyttialbuminsa julkaisun jälkeen helsinkiläinen The Scaramangas palaa rikospaikalle uusi, hämmentävää kauneutta henkivä pitkäsoitto mukanaan. Don’t Follow the Weak uiskentelee reippaasti edeltäjäänsä tummemmilla ja tyynemmillä vesillä ja on sekä melodioiltaan että teemoiltaan rauhallinen, melankolinenkin kokonaisuus. Ja ennen kaikkea kokonaisuus: tasapainoisen levyn palaset on sijoitettu paikoilleen huolellisesti, kokonaisvaikutelmaa ajatellen. Bändin kitaristi Jeppe Cavonius ja basisti Joonas Hakava muistelevat uutuuden synnyn olleen myös paluuta vanhaan.

– Emme halunneet tehdä samanlaista levyä kuin All Is Good Now ja kai tämä uusi on vähän surumielisempi, mietiskelee Joonas.

– Tehtiin vain demoja tosi paljon, ja sitten alettiin karsia niistä huonoimmat. Päätimme pudottaa levyltä kaksi kappaletta, jotka olisivat levylle jäädessään tehneet siitä positiivisemman. Toisaalta ne olisivat rikkoneet levyn yleistunnelmaa.

– Itse asiassa teimme vähän tämän tyyppistä matskua jo paljon ennen kuin tehtiin eka levy. Olemme kai aina tehneet puolet kitarapoppia ja puolet hitaampaa fiilistelyä. Osittain meidän oma kappale Even Cole ekalta EP:ltä oli myös referenssinä. Tykkäsimme sen biisin soundeista ja tunnelmasta, joten kelasimme, että tämä levy voisi nojata samaan suuntaan, Jeppe täydentää.

Äänimaailmaltaan uutuus on yhtä aikaa miellyttävän pehmoinen, kuulas kuin iskeväkin. Musiikki tuokin jossain määrin mieleen monet Nigel Godrichin tuottamat albumit, joista Beckin Sea Change paljastuu olleen studiossa referenssilevynäkin, kuten myös Airin Playground Love.

– Haimme sellaista lämmintä analogisoundia, joka on silti modernia – tai ehkä ajatonta. Kuuntelin myös tosi paljon vanhoja psykedelialevyjä silloin, kun biisejä kirjoittelin, kertoo Joonas, ja muistelee jollain lailla psykedeelisen tunnelman olleen läsnä myös levyn nauhoituksissa:

– Äänitystilana oli iso tv-studio, missä oli mustat seinät ja muutenkin ehkä vähän karu fiilis, joten me haimme hienoja mattoja, vanhoja lamppuja ja niin paljon soittimia kuin vain saimme käsiimme, ja rakensimme mukavan olohuonemaisen nauhoitusympäristön. Kaikki jätkät samassa huoneessa soittamassa samaan aikaan. Nauhoitettiin niin paljon livenä kuin vain oli mahdollista, tälläkin kertaa analogisesti magneettinauhalle.

Allekirjoittaneen korviin yksi levyn teemoista on pakeneminen. Sanoituksissa liidellään unenomaisessa tilassa kuin eksyksissä, ja välillä myös etsitään jotain, johon vaikuttaisi olevan hyvin vaikea päästä käsiksi. Bändiläiset eivät kuitenkaan oikein innostu, kun kysytään mitä paetaan ja miksi ei voi vain pysyä paikoillaan.

– Mielestäni voi pysyä paikoillaan, jos on tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Tosin eikö kaikilla ole unelmia jostakin muusta, ihmettelee Joonas.

Kitaristikaan ei ole samaa mieltä ehdottamastani teemasta.

– Se kuulostaa liian alakuloiselta. Levyllähän on kyllä suhteellisen selkeä teema, joka kiteytyy titteliin Don’t Follow the Weak. Olisikohan levyn keskeinen ajatus ehkä ennemmin jonkinnäköinen kriittisyys ja tietoisuus ympärillä olevasta maailmasta?

Levyn päätöskappaleella on pysäyttävä hetki, kun kuoleman hetkestä kertova kappale sisältää kertosäkeessään vain lakonisen henkäyksen – oh well. Synkkyys ei silti ole kummankaan soittajan mielestä päällimmäinen levyltä välittyvä tunne.

– Mielestäni olemme onnistuneet hyvin yhdistämään erilaisia tunnetiloja: surumielisyys ja toivekkuus, toivo ja kaipuu, mystisyys ja tietoisuus. Kuolemassakin on tietty jatkuvuuden ja siirtymän tunne surun ohella. Oh well ei ole kappaleessa vain surumielinen, lakoninen henkäys, se on myös rauhallinen nöyrtyminen elämän ja elämän lopun äärellä. Ei levyn teemoja tarvitse välttämättä tulkita kovin synkkinä. Kaiken ei tarvitse olla niin mustavalkoista, Jeppe painottaa.

Sen herrat kuitenkin myöntävät, että levy rakentuu melkein pelkästään mollisoinnuista ja on näin väkisinkin hieman surullinen. Tämä on soittajien mielestä kuitenkin enemmänkin “sellaista optimistista synkkyyttä”.

Yksi Don’t Follow the Weakia määrittävä piirre on se, että levy aukenee varsin hitaasti ja suorastaan viipyilee hyvän aikaa ennen kuin valloittaa kuulijansa. Toisin oli edellisellä levyllä, jonka monista hittibiiseistä innostui melkein ensikuulemalta. Kitaristin mukaan tällaista efektiä ei kuitenkaan tietoisesti tavoiteltu:

– Mielestäni on hauskaa huomata, että nämä biisit ovat nimenomaan poppia, vaikka ei ehkä ensikuulemalta olisi sitä mieltä. Levyn biiseissä on todella selkeät sointuvaihdot ja melodiat. Näin jälkikäteen kuunneltuna tulee mieleen, että onnistuttiin aika hyvin verhoamaan poppikappaleet aika mystiseen äänimaisemaan ja hämärään tunnelmaan. Toivottavasti löydämme sellaisia kuulijoita, joita tällaiset riistiriidat kiehtovat.

Niinpä niin, kun korviin osuu näinkin kunnianhimoinen levy kuin nyt käsillä oleva The Scaramangas -uutuus, on helppo miettiä, kuinka pieni on tämän tyyppisen musiikin yleisö Suomessa. Moni lahjakaskin indiebändi kokee menestymisen pienessä maassa vaikeaksi. Onkin syytä selvittää, onko The Scaramangasin tähtäimessä monien muiden tavoin laajentaa toimintaansa maan rajojen ulkopuolelle.

– Onhan se vaikeata menestyä Suomessa tällaisen musiikin kanssa. Ehkä me toivotaan että levymme on jotenkin kansainvälisesti hyvä, Joonas myöntää.

– Ei meillä mikään kiire menestyä ole. Kunhan tekee hyviä levyjä, niin ehkä sitten jossain vaiheessa joku löytää meidät, olisi se sitten vuoden tai kymmenen vuoden päästä. On tietenkin mahdotonta tietää mistä musiikista ihmiset pitävät tai mikä on se uusi “in”-musiikki. Mieluummin sitä tekee musiikkia, mistä itse pitää, kuin musiikkia mistä muut pitävät. Jos onnistuu molemmissa, niin sitten yhtäkkiä voi jopa ansaita elantonsa musiikilla.

Ulkomaille tai ei, vastaanottavaisia kuulijoita toivoisi tälle albumille kertyvän. Jos herrat itse voisivat määrätä kenen tahansa yksittäisen henkilön Don’t Follow the Weakin kuuntelemaan, löytyisi listan kärkisijoilta sekä aatelisia että lyhytkasvuisia.

– Jos John Lennon eläisi niin hän, mutta eiköhän sir Paul McCartney myös kelpaa.

– Olisi myös siistiä, jos Twin Peaksin tanssiva kääpiö joraisi takaperin meidän musan tahtiin.

Haastattelu julkaistu : 2007-05-30
Kirjoittaja : Risto Mikkonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua