Yngwie Malmsteen – Tilulilulei!

Noin 44 vuotta sitten Tukohlmassa syntyi pieni poika, josta oli tuleva suuri stara. Tämä pieni ihminen sai nimen Lars Johann Yngve Lannerbäck. Alunperin Pikku-Ynkkää ei musiikki juurikaan napannut, mutta kun hän seitsemän vanhana sattumoisin televisiosta näki Jimi Hendrix -spesiaalin, hän innostui kitarasta aivan totaalisesti. Voisikin siis sanoa, että samana päivänä kun Hendrix kuoli, Yngwie Malmsteen syntyi. Ynkälle ostettiin Stratocaster ja siitä lähtien hän harjoitteli ahkerasti mm. Deep Purplen viisuja. Yngwie myös ihaili Blackmooren klassista kitarointia ja löysikin sitä kautta musiikin syvimmän olemuksen eli klassisen musiikin edesmenneet suuruudet kuten Bach, Vivaldi, Beethoven ja Mozart. Tästä lähtikin hänen oman tyylinsä luonti. Kymmenen ikäisenä jäpikkänä Yngwie keskitti kaiken energiansa musiikkiin, ja hänen äitinsä huomasi poikansa erittäin epätavallisen musiikillisen lahjakkuuden ja päätti tukea pikku-Ynkkää kaikin mahdollisin tavoin.

Suurinpiirtein näihin aikoihin Yngwie soitteli vähän siinä ja tuossa bändissä ympäriämpäri Tukholmaa. Täysi-ikäisyyden pläjähtäessä plakkariin Yngwie kavereineen äänitti demon, jota ei kuitenkaan koskaan julkaistu. Turhautuneena tähän Yngwie lähetteli demoja vähän jokaiseen levy-yhtiöön. Yksi demoista eksyi Shrapnel Music -nimisen levy-yhtiön perustajalle Mike Varneylle. Yngwie kutsuttiin mukaan Shrapnellin uuteen bändiin nimeltä Steeler, ja tästä starttasi Yngwien tie tähtiin. Tahti kiihtyi kun Yngwie siirtyi Steelerista Rainbow-tyyliseen bändiin nimeltä Alcatrazz, jonka vokalistina hääri Graham Bonnet.

Ennen tätä episodia Yngwie oli todennut, että hän oli rakkaassa kotimaassaan tehnyt kaiken minkä pystyi, joten olisi siis aika vaihtaa maisemaa. Yngwien tie vei USA:han.

– Olin kerennyt olemaan muutaman viikon Jenkeissä kun menin katsomaan mllainen bändi Alcatrazz oikein on. Tapasin Graham Bonnettin, jolta kysyin millaista musiikkia bändi soittaa. Vastaus oli vähän Rainbown tyylistä. Seuraavaksi halusin tietää bändin nimen. Bonnet sanoi, että bändillä ei oikein ole vielä nimeä ja että hyvä nimi oli haun alla.

Yngwie luonnollisesti vakuutti bändin taidoillaan ja sai siis kiinnityksen bändiin. Yngwie tosin asetti yhden ehdon: rumpali lähtee tai hän ei tule. Rumpali sai siis mennä heiluttelemaan palikoitaan muualle.

Yngwien todellinen staraus alkoi, kun Alcatrazz lähti Japanin kiertueelle. Yngwie oli tällöin vajaa parikymppinen.

– Silloin etenkin Japanissa oli kuuma nimi mikä tahansa mikä millään tapaa viittasi Rainbowiin, joten Alcatrazz myös oli kuuma nimi vaikkei niin tunnettu ollutkaan, Yngwie muistelee.

Japanin jälkeen levy-yhtiöt heräsivät todenteolla tajuamaan, että tässäpä meille uusi kitarasankari. Yngwielle tarjottiin soolosopimusta, jonka hän otti vastaan. Ensimäinen albumi, Rising Force, ilmestyi vuonna 1984. Albumi oli enemmän kitarointia ja vähemmän vokalisointia. Kokoonpanossa, joka tuli myöhemmin vaihtelemaan paljon, laulajana oli Jeff Scott Soto, rummuissa Barriemore Barlow ja koskettimissa se hullumpi Johansson eli Jens. Ja kenellekään tuskin oli yllätys että Yngwien debyytti valittiin vuoden albumiksi, niin rähmällään koko maailma oli tämän herran edessä.

Tästä alkoikin sitten julmettu julkaisutahti. Jo seuraavana vuonna hyllyihin ilmaantui Marching Out, jonka vokaaleissa edelleen hillui Soto. Tälle albumille kuitenkin rumpali vaihtui, tilalle näet astui se iisimpi versio Johanssonin veljeksistä, Anders. Lisäksi mukaan otettiin bassonvarteen Marcel Jacob.

Vuonna 1986 yleisöä hytkäytettiin abumilla Trilogy. Eniten hytkähdytti laulajanvaihdos, tällä kertaa sen pestin otti Marc Boals, joka ei juurikaan laultaidoillaan loista. Vuoden tauon jälkeen faneja ilahdutettiin albumilla Odyssey, jossa oli taas vokalisti vaihtunut. Tällä kertaa vokaaleihin saatiin todellinen kultakurkku, Joe Lynn Turner. Heti tämän jälkeen ilmaantui Tiral By Fire/Live in Leningrad (josta on myös VHS). Venäläiset kun suorastaan rakastivat Malmsteenia. Mutta miten herra päätyi Siperiaan soittelemaan?

– Itse asiassa isälläni oli jostain kumman syystä yhteyksiä Venäjälle, tai siis Neuvostoliittohan se silloin oli, ja jotenkin sitä kautta päädyimme viikkokausiksi soittelemaan susien kanssa, Yngwie hymisee.

Tästä herääkin ihmetys, että missä vaiheessa Yngwie kerkesi tekemään Ecclipsen, joka ilmestyi vuonna 1990? Ja mistä hän taas löysi uuden vokalistin? Tällä kertaa kun oli Yngwien kotomaasta tulevan Göran Edmanin vuoro. Seuraavana vuonna julkaistiin se pakollinen kokoelma ja vuonna 1992 tussahti taas kun maestro julkaisi albumin nimeltä Fire & Ice. Tämä albumi hilpaisi Japanissa suoraan listan ykköseksi ja myi ensimmäisenä päivänään yli 100 000 kappaletta.

Seurasi kahden vuoden julkaisutauko. Vuonna 1994 ilmestyi The Seventh Sign ja seuraavana vuonna Magnum Opus. Vokaaleissa vaikutti tällä kertaa Michael Vescera. 1997 Vescerakin oli historiaa kun Mats Leven luritteli albumin Facing the Animal. 1996 Yngwie julkaisi inspiraationsa (Inspiration), jossa oli kokoelma cover-biisejä ja yhtä komea kokoelma Yngwien laulajia. Seuraavana vuonna julkaistiin tuplalive Mats Levenin voimin.

Tässä vaiheessa iski Ynkälle raskaassa musiikissa pieni taiteellinen paussi. Yngwie päätti tehdä klassisen levyn nimeltä Concerto Suite for Electric Guitar and Orchestra in Eb minor, Op. 1. Tämä maatamullistava tuotos äänitettiin Prahassa Puolan Sinfoniaorkesterin kanssa, kapelimestarina oli maineikas Yoel Levi.

Vuonna 1999 Yngwie palasi ruotuun ja julkaisi albumin nimeltään Alchemy, jota seurasi seuraavana vuonna War To End All Wars. Vokaaleissa jälleen kerran oli ei niin ihmeellinen Marc Boals ja itse kutakin alkoi jo jännäämään että aikooko Yngwie pitää Boalsin rääkymässä koko loppu-uransa ajan? Ei nyt sentään, tilalle löytyi vielä pahempi tyyppi, Doogie White, joka sitten joikaili Attackilla (2002) ja joikaa Yngwien bändissä edelleen.

Yngwiellä on eritoten vokalistit vaihtuneet tiuhaan tahtiin. Onkohan herra koskaan ajatellut naispuolista laulajaa bändiinsä?

– No onhan noita ämmiä bändissä ollut…. Hehheh! Ei, en kyllä ole ajatellut naisvokalistia mutta miksei, miksei, mikäli sopiva sattuu kohdalle, Yngwie veistelee.

Yngwieta on hänen uransa aikana tituleerattu noin miljoona kertaa kitarasankariksi ja -jumalaksi, mutta mitä mieltä hän itse on asiasta? Onko Yngwie Jumala? Omien sanojensa mukaan hän ei pidä itseään minään Jumalana, ei ainakaan enää. Kyllähän sitä vissiinkin vähän pissi nousi hattuun nuorena jamppana kun kaikki kumartelivat, mutta aikansa kutakin. Yngwie oli uransa alkuaikana jotain niin uutta ja ihmeellistä, että väkisinkin siinä tilanteessa hänet nostettiin korkealle jalustalle.

Kuten jo alussa todettiin, Yngwie on hypermusikaalinen, sillä hän kitaransoiton ja laulun lisäksi soittaa rumpuja, pianoa ja vaikka mitä. Entäpä Yngwien poika, Antonio, onkä hän perinyt isänsä musikaaliset kyvyt? Antoniolle kuulemma ostettiin oma nimellä varustettu kitara ennen kuin poika oli edes syntynyt. Tänä päivänä (Antonio on 8) poika on kuulemma jopa pelottavan hyvä.

– Tuntuu että hän on parempi kuin minä hänen ikäisenään. Muutenkin Antonio on erittäin kypsä ikäisekseen ja hänellä on uskomaton sävelkorva ja nuottimuisti. En kuitenkaan haluaisi, että hänestä tulee yhtä iso stara yhtä nuorena kuin minusta tuli. Se ei välttämättä tee hyvää ihmisen luonteelle ja suhteellisuudentajulle. Mutta mistä sitä tietää mitä tapahtuu, ehkä hän soittaa kymmenen vuoden päästä bändissäni tai ehkä minä soitan kymmenen vuoden päästä hänen bändissään, Yngwie kertoo.

Yngwie on ollut musiikkibisneksessä kauan ja siitäpä sitten juolahtaa mieleen udella miten ja kuinka paljon musiikkibisnes on muuttunut vuosien saatossa. Kuulemma paljonkin. Verrattuna parinkymmenen vuoden takaiseen systeemiin bisneksestä on tullut entistä enemmän kaupallisempaa ja samalla myös raadollisempaa. Pinnallepääsykin on vaikeutunut entistä enemmän. Tähän Yngwie arvelee syynä olevan sen, että isommat levy-yhtiöt kaappaavat pienempiä levy-yhtiöitä leiviinsä ja isommilla yhtiöillä on pirun tarkat kriteerit sen suhteen mitä julkaistaan ja mitä ei. Myös musiikkibuumilla on osuutta asiaan. Jos jonkun tyylisestä bändistä tulee iso nimi niin kaikkien muidenkin signattavien bändien pitää kuulostaa siltä Isolta Nimeltä. Siinäpä ei sitten paljoa jää sijaa omalaatuisuudelle.

Noin tunnin pressin jälkeen (jonka muuten piti kestää maksimissaan kaksikymmentä minuuttia) toimittajia aletaan toppuuttamaan että Yngwie pääsee pois. Tosin Yngwie varmaankin olisi vielä jatkanut juttelua hetken jos toisenkin. Herra Malmsteen ystävällisesti vielä suostuu jakamaan muutaman nimmarin ennen poistumistaan takavasemmalle, joten kaikki lähtevät paikan päältä pois enemmän kuin tyytyväisenä (ja minä hypertyytyväisenä, tätähän sitä odoteltiin vuositolkulla näet). Lopuksi Yngwie kauniisti vielä kiittää paikallaolijoita ja toivoo kovasti näkevän kaikki paikalla olleet keikalla.

Haastattelun jälkeen mietin mielessäni, että Yngwiestä on jäänyt monelle aivan väärä kuva. Mies ei ole ylitärkeä mulkero, vaan erittäin lupsakka ja ystävällinen persoona. Tai sitten se pissi on vuosien saatossa laskeutununt päänupista alemmaksi. Mene ja tiedä, omasta mielestäni Yngwie kuitenkin on suht tavallinen tyyppi kun unohdetaan se, että mies on kitarajumala.

Haastattelu julkaistu : 2007-01-16
Kirjoittaja : Sarita DeFeis

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua