Serena-Maneesh – Valon etsimistä valheiden keskellä

Serena-Maneesh on oslolainen rockbändi, jonka musiikille Norja on liian pieni. Se on ollut olemassa jo puolen vuosikymmentä keulahahmonsa Emil Nikolaisenin projektina, mutta viime vuonna ilmestyneen esikoistäyspitkänsä jälkeen se on singahtanut rockyleisön tietoisuuteen ja suunnannut suoraan ulkomaille.

Serena-Maneesh on omaperäinen ja suorastaan omituinen bändi. Sen musiikki on eteeristä, synkkää, hypnoottista, psykedeelistä taiderokkia, joka luokitellaan helposti shoegazer-karsinaan muun muassa sellaisten bändien kuin The Jesus and Mary Chain ja My Bloody Valentine kanssa. Yhtyeen ensimmäinen julkaisu oli Fixxations-EP (2002), jonka jatkoksi ilmestyi viime vuonna yhtyeen siihenastisen tuotannon summannut Zurück (Retrospective 1999–2003).

Ensimmäinen täyspitkä nimettiin bändin itsensä mukaan, ja se nosti bändin näkyvyyden uusiin mittasuhteisiin. Levyllä kolkkoa rumpusoundia ja ahdistavia kitaramelodioita täydentää laulu, joka kuuluu kuin toisesta todellisuudesta ja on pikemminkin taustaa kitaroinnille. Tästä huolimatta Serena-Maneesh on energinen ja innoittava livebändi. Se on myös tarina, joka pursuaa eksoottisia yksityiskohtia.

Emil Nikolaisen on Serena-Maneeshin aivot ja sielu. Hän on useimmiten paikalla, kun on puhe tästä bändistä. Nykyiseen ydinkokoonpanoon kuuluu noin kuusi ihmistä, mutta bändissä on esiintynyt joko levyillä tai konsertissa kymmeniä muusikoita. He kaikki kuuluvat Serena-Maneeshiin.

– Koskaan ei tiedä, keitä ilmestyy seuraavaan konserttiin. Mukana on ollut ja on edelleen monia, sekä levyllä että livenä. Se ei ole erityisen käytännöllistä, mutta pitää uhrata hieman, jotta saa mukaan suosikki-ihmisensä, Emil Nikolaisen sanoo.

Kokoonpano on siis täynnä yllätyksiä. Onpa sattunut sellaistakin, että osa esiityjistä vaihtui kesken Euroopan-kiertueen.

– Hehe, klassinen Serena-tilanne. Ja monia syitä siihen, että tämä seikkailu tuntui sellaiselta kuin se tuntui, Emil kommentoi.

Susilauma kristityssä kodissa

Kaikkia Serena-Maneeshin jäseniä Emilin ei ole tarvinnut etsiä kaukaa. Bändissä ovat nimittäin laulaneet sisaret Elvira ja Hilma, joista jälkimmäinen myös soittaa bassoa nykyisessä ydinryhmässä. Norjalaisesta musiikista keskusteleminen alkaakin olla jo vaikeaa mainitsematta nimeä Nikolaisen.

Norjan kiinnostavin rockperhe on kotoisin Moi-nimisestä, vajaan parin tuhannen asukkaan pikkukylästä, joka sijaitsee aivan eteläisimmässä Norjassa niin kutsutulla raamattuvyöhykkeellä. Neljä vanhinta seitsemän lapsen sisarusparvesta ovat viime vuosina kunnostautuneet maan rockskenen tuotteilijaina jäseninä.

Ivar-veli tunnetaan glampunkkia soittavan Silverin vokalistina. Sony-BMG:n hoivissa soolouraa aloittelevan Elviran levy keikki parhaimmillaan Norjan albumilistan kärkisijoilla. Hilma on puolestaan musisoinut sekä The Loch Ness Mousessa että omassa bändissään Umbrellassa, jonka ehdottomasti loppuunmyyty Highway to Helsinki -levy nauttii jonkinlaista kulttisuosiota. Ja Emilinkin menneisyydessä riittää bändejä Silveristä Extoliin.

– Pidämme melko erilaisista asioista, ja ilmaisumuotomme ovat erittäin erilaisia. Mutta olemme hyvin läheisiä ja meillä on yhteinen lähestymistapa siihen, mitä teemme, Emil toteaa.

Perheen kaikki jäsenet ovat saaneet vastailla kyllästymiseen asti kysymykseen, millaista on kasvaa tällaisessa musikaalisessa suurperheessä.

– Olemme laulaneet ja soittaneet yhdessä siitä lähtien, kun minä ja Ivar istuimme yhdessä vessassa ja hakkasimme pottia neulepuikoilla. Stab the devil in tha face. Oli kuin susien ulvontaa joka huoneessa, kun porukka kuunteli musiikkia tai soitti itse. Voit kuvitella sitä, kun sotket tarpeeksi monia ääniä yhteen. Totta kai musiikki on – ja on aina ollut – perustavaa laatua oleva kieli meidän kesken.

Nikolaisenin perheessä uskonto on aina ollut keskeisessä asemassa. Tästä huolimatta Serena-Maneeshin teemat eivät ole erityisen kristillisiä. Vakaumus vaikuttaa musiikkiin syvemmällä tasolla.

– Alkuperäinen inspiraatio tulee ulkopuoleltani. Olen täysin riippuvainen tästä inspiraatiosta – muutoin ei ole mitään musiikkia, Emil kertoo.

Pienellä, syvästi kristillisellä paikkakunnalla rokin soittaminen ei ollut aivan itsestään selvin vaihtoehto. Ainakaan sellaisen rokin, josta Nikolaisenin sisarukset innostuivat. Emil kiittääkin ensisijaisesti vanhempiaan siitä, että hän päätyi musiikin pariin, sillä Moin musiikkipiireissä harrastettiin etupäässä gospelia ja ”johnny-be-good” -rokkia ja musiikillisen ilmaisun oli syytä pysyä kohtuullisena ja maltillisena. Äärimmäisestä musiikista kiinnostuneen oli vaikea pysyä näiden rajojen sisällä.

– Joku opetti meidät soittamaan, ja toiset näkivät vaivaa musiikkimme eteen. Niinpä meillä oli jotakin, minkä varaan rakentaa. Niin kutsutut rokkarit kylässä olivat vain ärtyneitä ja kehottivat meitä lopettamaan sen touhun ja opettelemaan ensin soittamaan. He ovat siellä vieläkin ja soittavat Bruce Springsteen -covereita.

Vaikka Serena-Maneesh ei toistaiseksi olekaan saavuttanut suurta suosiota Suomessa, maa on läheinen Emilille, koska perheen äiti on alun perin suomalainen. Vanhemmat tapasivat toisensa pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemissa. Yhteydet Suomeen ovat edelleen vankat.

– Rakastan Suomea! Äiti on suomalainen, ja olemme valtavan ylpeitä suomalaisesta puolestamme. Matkustamme sinne joka vuosi yhdessä, koko perhe. Vähän vähemmän viime aikoina, mutta edelleen. Meillä on paljon sukulaisia Turun ja Salon ympäristössä, ja vierailemme usein heidän luonaan. Puhun hieman suomea, mutta siskot ovat paljon parempia, Emil tunnustaa ja myöntää, että bändi tulisi mielellään myös keikalle Suomeen.

Debussya ja punkkia

Serena-Maneeshin musiikki onkin tulos laajasta musiikillisesta perehtyneisyydestä, mikä ei liene hämmästyttävää, kun bändin mastermindin isä on kanttori ja musiikinopettaja. Keikoilla on esimerkiksi käytetty introna bulgarialaisesta kurkkulaulusta manipuloitua musiikkia. Emil Nikolaisen myöntää saaneensa vaikutteita yhtä lailla klassisesta taidemusiikista kuin Stoogesista.

– Tietenkin olemme kasvaneet Griegin parissa, mikä on vaikuttanut minuun alitajuisesti. Olen heikkona moniin moderneihin säveltäjiin, mutta pikemminkin suhtaudun heidän musiikkiinsa romanttisesti ääninä jotka kommunikoivat sydämen ja korvien kanssa. Se ei ole intellektuaalisessa mielessä mitenkään selkeää. Samaan aikaan tästä maailmasta on noudettavissa niin paljon vaikutteita, että tavalla tai toisella toivoo sulauttavansa sen perusrokkiin.

Emil on myös ehtinyt soittaa kitaraa Extolissa, joten onkin kiintoisa kysymys, onko metallitausta vaikuttanut häneen kitaristina. Ja jotain vaikutusta mies myöntää tälläkin vaiheella olleen. Hän ei kuitenkaan täysin sopeutunut metallin maailmaan.

– Kyllä, mutta oikeastaan siitä on syyttäminen enemmänkin bluesia. Tulin metallin pariin bluesista, joka inspiroi minua. En pystynyt koskaan täyttämään täysin metallin ideaalia nopeasti soittamisessa tai niissä sävellyksissä. Mutta on uskomatonta, kuinka vähän friikahtanutta suuri osa mentaliteetista on metallissa. Uskomattoman turvallista ja ikävää. Mutta tietenkin metallin maailmassa joitakin herkullisia ja kiinnostavia asioita.

Emil kehottaakin meitä tutustumaan varhaisen black metallin primitiivisiin tuotoksiin, joten ainakaan ahdasmielisyydestä tätä kristittyä muusikkoa ei voi syyttää. Muitakin bändejä hänellä on ollut lukuisia – tunnetuin on varmaankin Silver – mutta nyt Emil keskittyy vain Serena-Maneeshiin. Umbrellakaan ei aio aktivoitua aivan lähimmässä tulevaisuudessa, vaikka Hilma onkin kirjoittanut lisää hienoja biisejä, jotka varmasti joskus äänitetään.

Kaikki nämä vaikutteet sulavat yhteen Emil Nikolaisenin käsissä. Hän vastaa yksin biisien kirjoittamisesta, ja Serena-Maneesh onkin tullut tunnetuksi nimenomaan hänen bändinään. Mutta millainen prosessi biisien kirjoittaminen oikeastaan on?

– Se on monimutkainen valtiosalaisuus, josta yritän itse päästä perille, Emil laukaisee.

– On tärkeää säilyttää visio kirkkaana, joten kypsyttelen biisejä yksinäisyydessä, ennen kuin ne esitellään kokonaisuudessaan.

Bändin yhteydessä on ollut kovin vähän puhetta sanoitusten teemoista. Lyriikoita ei ole mukana levyn kansilehtisessä, mutta biisien nimet vaikuttavat kovin synkiltä: Her name is suicide, Don’t come down here, Your blood is mine… Vaiteliaisuus saakin selityksen, sillä teemat ovat taiteilijalle kovasti henkilökohtaisia.

– Yleisesti ottaen ne ovat syvällistä, henkilökohtaista itsetutkiskelua. Ne kertovat siitä, ettei päätyisi kuolettuneeseen tilaan, jossa pelehtii oman pimeytensä kanssa. Paljastetuista valheista, valon etsimisestä.

Piirien ulkopuolella

Kuluneen talven aikana Nikolaisenin sisarusten musiikkiprojekteista on tullut suosittu jutunaihe norjalaisessa mediassa. Kertomus etelänorjalaisen suurperheen musiikkiharrastuksista riittää herättämään mielenkiintoa, mutta myös musiikki on saanut mediassa hyvän vastaanoton..

Dagbladet-lehden raati valitsi bändin täyspitkän viime vuoden parhaaksi norjalaiseksi levyksi, ja se palkittiin samasta syystä myös Osloprisenillä. Lisäksi bändille myönnettiin Turnéprisen tunnustukseksi kiertueista. Arvostelut sekä levystä että keikoista ovat olleet pääosin ylistäviä, mutta tästä huolimatta levy ei ole kivunnut listoille. Emilin mielestä on toki hienoa, että ihmiset pitävät hänen musiikistaan, mutta muut asiat ovat etusijalla kansansuosioon nähden.

– Ajattelen sitä kovin vähän. Jos pitää jostakin, sitten pitää siitä. Se on niin yksinkertaista. Tiedän omasta kokemuksesta, että harvoin katsastan jotain levyä positiivisella asenteella, jos monet ovat ylistäneet sen taivaisiin. Vihaan sitä, että musiikki ja politiikka sekoitetaan. Kenellekään ei tulisi sanella, mistä hänen pitäisi tykätä. Mutta sellaistahan se on tällä hullulla alalla, hän päivittelee.

– Olen itse kyseenalaistanut sitä, millä perusteella musiikkiväki, toimittajat ja hipster-ihmiset toimivat ja puhuvat ja ovat mukana sirkuksessa. Toivon huolehtivani vain omasta sisimmästäni ja keskittyväni musiikkiin aidosti ja sydän palaen. Mutta se on nykyään haastavaa.

Vaikka Emil Nikolaisenin arvostus perustuu nimenomaan vankkoihin musiikillisiin ansioihin, Serena-Maneeshista on tullut myös pseudointellektuellien suosikkibändi. Sen musiikki on tähän tarpeeksi tunnettua sekä taatusti omaperäistä, mutta bändin suosio ei vielä estä ihmisiä tavoittelemasta erikoisuutta sen avulla, mikä on yksi syistä, joiden vuoksi alakulttuureihin kuulutaan. Siksi onkin mielenkiintoista kuulla, mikä on Emilin oma näkemys hänen suhteestaan indie- ja underground-skeneen.

– On helppoa ajatella, että indiekulttuuri ja -ympäristö ei ole enää sellainen kuin se kerran oli, mutta on aika luonnollista, että ääntäpäästävä voima maan alta alkaa tehdä tuotoksensa valtavirtaisemmissa maailmoissa pukeutuneena H&M-univormuihin, jotka matkivat sitä, mitä kerran tapahtui maan alapinnalla. Erot valtavirran ja ug:n välillä ovat melko erilaiset kuin vain kymmenen vuotta sitten, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Undergroundissa oli yhtä paljon snobeja kuin siinä kansankerroksessa, jota he itse kritisoivat. Äärimmäisyydet ovat helpommin kaikkien saatavilla, ja monet vaikuttavat olevan halukkaita saamaan jotain enemmän, jotain uutta.

Emil on myös sitä mieltä, että tämän vuoksi musiikin pitää myös toimia ilman liikoja etukäteishehkutuksia. Hän nauraa ajatukselle, että bändiä olisi syytetty itsensä myymisestä. Jos sellaista olisi tapahtunut, musiikki olisi erilaista. Musiikki on siis kaikin puolin tärkeämpää kuin skeneily, vaikka Emilillä ei olekaan mitään kotikaupunkinsa musiikkipiirejä vastaan.

– Minulla on paljon ystäviä täällä, mutta olen monella tapaa ulkopuolinen ja pidän siitä. En ole koskaan hakenut erityistä inpiraatiota paikallisesta ympäristöstä, mutta täällä on myös mahtavia ihmisiä, joilla on palavat sydämet, hän sanoo.

Kun kysyn, toteutuvatko rockmyytit Serena-Maneeshissa, Emil heittäytyy kovin salamyhkäiseksi.

– Teemme mitä teemme. Elämme sitä, mitä soitamme. Serena-dynastian maailmankaikkeus on jotain, mikä ottaa kokonaisuudessaan minusta hyvin paljon. Sekä hyvässä että pahassa.

Norja tunnetaan ulkomailla metallimusiikistaan, mutta maan omilla hittilistoilla keikkuu lähinnä englanninkielistä poppia. Serena-Maneeshin musiikki ei saa ansaitsemaansa suosiota pelkästään tässä ympäristössä. Emilin mukaan bändissä ei ole mitään erityisen norjalaista, vaan se voisi olla kotoisin mistä vain. Esimerkiksi norjan kielen käyttö lyriikoissa ei tule kysymykseenkään.

Siksi suuntana ovatkin ulkomaat. Syksyllä yhtye teki Euroopan-kiertueen The Dandy Warholsin lämmittelijänä, ja se on esiintynyt myös Atlantin toisella puolella. Tähänastisen uran suurimman yleisön se kohtasi lämmitellessään Oasista tammikuisella Oslon-keikalla. Tänä kesänä sitä on voinut kuunnella festivaaleilla myös Norjan ulkopuolella, muun muassa Roskildessa. Bändin live-esiitymisestä ei puutu vauhtia ja tunnelmaa, sillä jokainen konsertti soitetaan tunteella ja antaumukselta, joka vaikuttaa ulkopuolisen tarkkailijan silmissä suorastaan sekopäiseltä.

– Madness reincarnated each and every night, Emil toteaakin.

Haastattelu julkaistu : 2006-11-28
Kirjoittaja : Ulkopuolinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua