Rytmihäiriö – Gambinan valtakunnassa voi loppu tulla hyvinkin äkisti

Rytmihäiriö todistaa jälleen kerran, että Suomi on todella outo maa. Missä muualla muka raivoisaa hardcorea ja metallin eri alalajeja yhdistelevä bändi, joka laulaa yksinomaan ryyppäämisestä ja ihmisten surmaamisesta, kykenee kipuamaan viralliselle albumilistalle? Moni britti saattaisi mennä melko sanattomaksi moisen ilmiön edessä.

Tämä lienee kuitenkin kotimaisen musiikkimaailman suola. Minä ainakin potisin kroonista masennusta, jos ainoastaan viileät popparit ja trendikkäät uusmetallistit voisivat saavuttaa musiikillaan laajempaa kansansuosiota. Rytmihäiriön poliittisesti äärimmäisen epäkorrekti ja karun humoristinen paahto kiskaisee mukaansa väkisinkin ja kestää kuuntelua pitkään. Siitä voin esittää todisteena yhtyeen edellisen, vuonna 2005 ilmestyneen Saatana on herra -pitkäsoiton, joka on kulunut käytössä jo melkein puhki.

Bändi innostui kertomaan kuulumisiaan uuden Seitsemän surman siunausliitto -levynsä tiimoilta. Kysymyksiimme vastasivat yhtyeen vokalisti Une sekä basisti Ande.

Miten lanseeraamanne “surmacore”-ilmiö alunperin syntyi? Biiseissänne kun on esillä omalaatuinen, rankan mustan huumorin sävyttämä maailma gambinoineen ja surmatöineen. Miten tämä koko juttu kehkeytyi?

Ande: Aikanaan innostuimme rikoslehtien tavasta kirjoittaa juttuja. Niiden kirjoitusasu, sekä usein myös sisältö, ovat vaan niin oma maailmansa. Nopeasti huomasimme löytäneemme oman tyylimme, ja sitä on tässä kehitelty vuosien varrella aina vaan pidemmälle.

Une: Melko nopeasti sitä itsekin rivistöön astuttuaan huomasi pääsevänsä tähän maailmaan sisälle – vaikka olihan se tietty aina omalla tavallaan viehättänyt – ja lyriikoita alkoi syntyä. Ja syntyy yhä. Eikä kai sitä tarvitsekaan voida järjellä selittää miksi aikuiset ihmiset saavat parhaat innoituksensa juuri tällaisista asioista. Oon ajatellu, että kai siinä jollain tavalla on samaa viehätystä kuin jossain esimerkiksi cowboy-meiningissä. Eli että tämänkin päivän Suomesta löytyy miehiä, jotka kulkevat omia polkujaan ja luovat omat lakinsa. Ja innostus näistä miehistä rikoslehtien tapaan kirjoittamiseen ei osoita laantumisen merkkejä, vaikka kyseiset lehdet ovatkin ehkä tyyliään muuttaneet.

Yksi kuluvan vuoden puheenaiheita on ollut Rytmihäiriön liittyminen maineikkaan Sakara-yhtiön bändikatraaseen. Mokoman omana levy-yhtiönä aloittanut ja myöhemmin Suomen kenties mielenkiintoisimmaksi indie-levylafkaksi edennyt Sakara kykenee tarjoamaan yhtyeelle aivan uudenlaiset resurssit ajaa juttuaan eteenpäin. Miten sopimukseen päädyttiin?

Ande: Sakaran tyypit olivat ennestään jo enemmän tai vähemmän tuttuja, joten tuntui luonnolliselta lähestyä heitä sopimuksen suhteen. Näkemyksemme kävivät hyvin yhteen ja diili saatiin aikaan lopulta varsin helposti. En voi muuta kun todeta olevani erittäin tyytyväinen siihen, miten asiat ovat menneet.

Une: Ja minä en voi muuta kuin allekirjoittaa tämän ja toivoa, että voin olla tyytyväinen asioiden kulkuun jatkossakin. Ei siis mitenkään epäilevyydellä Sakara-yhteistyötä kohtaan, näin levyn ekalla myyntiviikolla vain eletään hieman jännittäviä aikoja!

Rytmihäiriö tunnetaan myös siitä, että bändi oli aikoinaan Spinefarmin ensimmäinen kiinnitys. Oliko yhtyeellä mtään neuvotteluja sen suhteen, että yhteistyotä Spinen kanssa olisi jatkettu? Tai oliko kuvioissa mukana yleensäkään muita vaihtoehtoja?

Ande: Eipä ollut Spinen kanssa puhetta. Parin muun tahon kanssa oli puhetta, Sakara oli kuitenkin ainoa jota harkittiin tai alettiin kehittelemään eteenpäin.

Levysoundinne esimerkiksi edellisellä levyllä oli raaka ja kenties tarkoituksellisen hiomaton. Sakaran muut bändit taas tunnetaan siitä, että heidän levynsä ovat soundeiltaan ensiluokkaisia. Oliko studiotyöskentely uuden levyn kanssa erilaista verrattuna aikaisempiin julkaisuihin?

Ande: Kyllä uudella levyllä on isompi soundi kuin Saatana on herra -levyllä. Studiossa oli tällä kertaa enemmän aikaa, ja yksityiskohtiin kiinnitettiin huomattavasti enemmän huomiota kuin viimeeksi.

Une: Uuden levyn soundi edustaa ensiluokkaista raakuutta! Isoin ero studiotyöskentelyssä oli omalta kohdalta varmastikin siinä, että vaikka äänittäjänä hääri sama gaiffari kuin viimeksi ja vielä aikaisemminkin, niin sama mies toimi nyt myös tuottajana. Ja olihan se itselle paljon haastavampaa, monesti jopa turhautumiseen asti, mutta lopulta erittäin suuressa määrin palkitsevampaa.

Mihin suuntaan musiikkinne on kehittynyt viime levyn jälkeen? Mitä muutoksia matskuunne on noin yleensäkin tullut edellisen levyn jälkeen?

Ande: Biisit ovat monipuolisempia ja aavistuksen monimutkaisempia kuin aikaisemmin. Kyllähän se hevipuoli on ollut varsin hallitseva jo pitkään, joka levyllä entistä enemmän.

Une: Toisaalta mun mielestä tää levy on myös punkimpi, sillai oikealla tavalla räkäisempi ja päällekäyvämpi. Tolkuttomampi! Lyriikoihin olen tällä levyllä sata kertaa tyytyväisempi kuin edellisellä, tai varsinkaan sitä edeltäneillä tuotoksilla.

Yksi seikka, joka tulee tavallisesti esille Rytmihäiriöstä puhuttaessa, on heidän lähes koko 90-luvun kestänyt sapattiaikansa. Bändi teki debyyttilevynsä vuonna 1991, mutta seuraavaa tuotosta saatiin odottaa aina vuoteen 2003 asti. Aiotteko tästä lähin julkaista uutta materiaalia säännöllisesti vuoden tai parin välein, vai aiotteko pitää homman kausiluonteisena?

Ande: Kyllähän homma on pyöritetty aktiivisesti jo vuodesta 2002, julkaisuja on ilmestynyt suunnilleen joka vuosi. Tauko johtui bändin hajoamisesta, kyse ei ollut tarkoituksellisesta kausiluonteisuudesta. Eiköhän tällä kertaa jatketa aktiivisesti hamaan loppuun saakka.

Une: Kuten tiedämme, Gambinan valtakunnassa aktiivisesti toimiville loppu voi tulla hyvinkin äkisti ja aavistamattomalla tavalla, joten parasta soittaa kovaa ja nauttia joka hetkestä.

Teillä on buukattuna keikkoja kaiken kokoisiin paikkoihin, aina Helsingin Factorysta ja Turun TVO:sta Nosturin ja Lutakon kaltaisiin suurempiin saleihin. Viihdyttekö paremmin pienillä klubeilla vai isommilla lavoilla?

Ande: Kaikkihan on pitkälti yleisöstä kiinni. Ei tässä oikein voi yleistää. Jos meno on kohdallaan, ei ole väliä onko kyseessä iso vai pieni mesta.

Une: Toistaiseksi pienet paikat tutumpia ja siksikin kotoisampia, mutta eihän siitä pääse mihinkään, että tilanne on väkisinkin eri ja kontakti yleisöön helpommin saavutettavissa 30 senttiä korkealla lavalla kuin puolitoistametrisellä ja järkkärivallihaudalla varustetulla lavalla. Mutta jos meno on tarpeeksi kohdallaan, niin onneksi yllättävän helposti unohtuu tällaiset ongelmat. Ja onhan se eri meininki kun 600 ihmistä laulaa mukana: “Viinaa! Viinaa! Sitä on saatava lisää!” kuin 60, tai kuusi. Jos muuten lasket edellämainitut luvut yhteen, niin yhteenlaskun tulos ei ole varmastikaan sattumaa. Puhutaanhan nyt yhtyeestä, joka ottaa Jyrki isohellan sanaa albuminsa sisäkanteen. No, Factory on totta kai Factory, mutta esimerkiksi Nosturin ollessa kyseessä ei tarvitse tekstailla kavereille, että kuka tulis myymään lippuja.

Onko teillä mitään erityisiä tavoitteita, joihin uuden levyn kanssa pyritte? Mikä olisi teille mielestänne sopivin status Suomen mättöskenessä?

Ande: Toivotaan, että levy menee hyvin kaupaksi, ja saa myös keikoille runsaasti uusia kuulijoita. Mun mielestä sopiva status olisi viisi- tai kuusinumeroisiin myyntilukuihin yltävä tinkimätön Surmacoren sanansaattaja.

Une: Status on jo kova, kuten tiedämme, mutta parantamaan pystyy aina. Mitä vanhempi pukki, sitä kovempi sarvi. Tehdäänpä vain nyt parhaamme ja katsotaan miten pitkälle pääsee dokaamalla Gambinaa ja laulamalla saatanasta ja kännissä surmaamisesta. Ja jos vaikka sais pidettyä vähän hauskaa siinä samalla. Siihen voisi kanssa pyrkiä että Sakaralla olisi varaa palkata joku tekemään seuraavan levyn kannet, ja se levy yleensäkin näkisi päivänvalon.

Siinä se, ei muuta kuin kiitoksia molemmille herroille haastattelusta.

Ande: Kiitos itsellesi.

Une: Herra kanssasi. Nyt on siirryttävä Amerikan surmacoremeiningin pariin Kylmän ringin merkeissä.

No nyt alettiinkin puhua asiaa! Ei voi muuta kuin onnitella herra vokalistia erinomaisesta mausta. Ja tarkemmin ajatellen vertaus on muuten aika osuva: Rytmihäiriön musiikki olisi aika pätevä soundtrack leppoisan ja seesteisen Emerald Cityn tapahtumille.

Haastattelu julkaistu : 2006-11-13
Kirjoittaja : Saku Schildt

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua