Swallow The Sun – Suoraa puhetta studiossa (osa 2/2)

Jatkamme Swallow The Sunin tenttaamista uuden levyn tiimoilta. Paikka on Seawolf-studio kauniissa Suomenlinnassa, kello on puoli kolme iltapäivällä ja bändin kaverit iskevät juttua rennolla mielellä. Tähän mennessä äijät ovat ehtineet vihjailla, että bändin soundi on löytänyt uusia ulottuvuuksia ja että yhtye aikoo suunnata entistä päättäväisemmin ulkomaille. Myös pateettiset karikatyyri-mielikuvat synkistä doom-ukoista ovat saaneet kyytiä. Vastausvuorossa jatkavat bändin vokalisti Mikko Kotamäki, kuusikielisen kurittajat Juha Raivio ja Markus Jämsen sekä äänittäjä/tuottaja Sami Kokko.

Jo tässä vaiheessa haastattelua on tullut selväksi, ettei tämäkään yhtye ole selvinnyt studiosta ilman yhteenottoja. Onko teillä ollut uuden materiaalin kanssa paljonkin ristiriitaisia näkemyksiä? Miten ratkaisette ongelmatilanteet, kun yksi haluaa viedä biisiä yhteen suuntaan ja toinen toiseen?

Kotamäki: No, tällä kertaa niitä tuli itse asiassa harvinaisen vähän. Totta kai se on päivänselvä asia, että niitä tulee, kun bändissä on kuitenkin kuus ihmistä. Jos joku sanoo mulle sellaisen bändin, jossa on kuusi soittajaa, jotka on aina yhtä mieltä, niin… Mitähän mä lupaisin sitten tehdä? Enpä lupaakaan mitään. Mutta onhan se nyt ihan selvä asia, että ristiriitoja tulee. Ja mitenkä me ratkaistaan ne? No…

Jämsen: Huutamalla!

Kotamäki: Huutamalla lähinnä, ja vittuilemalla. On tässä nyt kuitenkin poikien kanssa sen verran monet vuodet tunnettu, että ei tartte olla hirveen varovainen sanoissaan. Voi kyllä sanoa aika suoraan.

Raivio: Just kun tuli se Metallica-dokumentti tossa vähän aikaa sitten telkkarista, niin siinä yhdessä kohtaa kun Lars huutaa Jamesille “fuck!” päin naamaa, niin mä voin kuvitella miten jengi on ollut että “oho! Miten se noin pysty tekemään, sehän on äkäinen”. Mutta kyllä näille mulkuille pystyy vittuilemaan ihan suoraan, pystyy sanomaan, että “Vitun mulkku, etkö sä saatana tajuu tästä kohasta mitään?” Ja se on ihan ok, siitä päästään sitten vähän eteenpäin. Parempi se kuin että pidettäis sisällä kaikki ja purtais hammasta. Siis demokratiahan on aivan perseestä, jos näin suoraan sanotaan, mut taas toisaalta se on ihan hyvä, ettei tässä oo mitään lampaita soittamassa. Kuulostaisi muuten ihan vitun paljon paskemmalta, jos kaikki menis ihan suoraan lävitte.

Jämsen: Ei välttämättä.

Raivio: No, ihan totta.

Jämsen: Kyllä Megadeth kuulostaa hyvältä ja mä väitän, ettei ne muut soittajat sano sanaakaan siitä miltä Megadethin pitää kuulostaa, kun Dave Mustaine vähän ärähtää.

Raivio: Ja Rob Zombie on vitun paljon parempi, kun se tekee ite musaa kuin silloin kun se oli White Zombiessa.

Kotamäki: Siis kyllähän tää on välillä semmoista ala-aste-meininkiä, että joku ei saa tahtoonsa läpi ja sitten ruvetaan mököttämään. Mutta semmoista se nyt vaan on.

Kokko: Mä olen ihan muutaman äänitteen elämässäni äänittäny ja muutaman keikan bändien kanssa tehny, eikä ikinä ole vielä sellaista orkesteria eteen tullu, että ei olisi ristiriitoja. Ja miks ei ois? Olishan se aika tylsää.

Raivio: Kai se on ihan hyvä, että porukka kyseenalaistaa joitain kohtia sun muuta. Kyllä silleen voi saada parempaa matskua noin loppupeleissä.

Kokko: Se voi viedä hyvään suuntaan tai sitten huonoon suuntaan. Kompromissit voi olla joskus ihan perseestä.

Raivio: Kyllä tässä bändissä on niin isoja egoja, että vituttaa oikeesti. Sanotaan nyt suoraan.

Kokko: Mutta vaikka teillä on välillä tollaista vittuilua ollut, niin ei tässä itse asiassa olla yhtään kompromissia tehty. Aina on jutut tehty vähän niinkuin äärimeiningillä.

Jämsen: Jos joku on eri mieltä, niin se mielipide on hyvä sitten perustella kunnolla. Että miksi jonkun kohdan pitäis olla eri lailla. Sitten sitä kokeillaan, että onko se parempi. Silleenhän ne biisit menee eteenpäin.

Kotamäki: Mutta on tosiaan tässä vähän sellaisia ego-ongelmia… Siis onhan meillä nyt aika hyvät soittajat bändissä, ei siinä mitään. Välillä kuitenkin voisin toivottaa pojille, että siirtyisivät jazz-uralle, jos pitää omalla instrumentilla päästä koko ajan niin vitusti esille. Mutta sellaista se on, kyllä me ollaan saatu se sitten aina jotenkin toimimaan.

Kokko: Sun nyt on hyvä puhua, kun laulu on koko ajan esillä.

Raivio: Meillä on ehkä semmoisen yhteisen hyvän oppimiseen vielä matkaa.

Kotamäki: Siis sellaisia itsekkäitä mulkkujahan tämä koko bändi on täynnä.

Raivio: Kauheita paskiaisia kaikki tyynni. Oikeestaan vois hajottaa koko bändin.

Kotamäki: No, siltähän se joskus tuntuu. (naurua)

Elävätkö biisinne vielä studiossa, vai pysyvätkö treeneissä hyviksi havaitut sovitukset loppuun asti samanlaisina?

Kotamäki: Joo, itse asiassa helvetisti on tullut muutoksia. Kyllähän me demotettiin tuo levy viikkoa ennen kuin tultiin tänne. Siitä saatiin vähän kuunneltua. Mutta studiossa biisit saattaa toisaalta muuttua paljon jo senkin takia, että täällä nyt saa kaikesta vähän helvetin paljon paremmin selvää kuin esimerkiksi treenikämpällä. Täällä kuulee helvetin paljon helpommin, jos jotkut äänet ei sovi yhteen ja sellaista.

Raivio: Meidän matsku on sellaista, että jokainen soittaa samaan aikaan jotain vähän eri juttua, mutta se on se meidän homma. Mun mielestä se kuulostaa paremmalta noin, kuin jos vedettäis kaikki samaa nuottia koko ajan. Se värittää musiikkia. Ei sitä jaksa tuolla treeneissä… Sitä kai pitäis treenata tarkkaan jokainen kohta läpi, mutta esimerkiksi tämä meidän rumpali on sellainen MBD, että se ei osaa olla sekuntiakaan hiljaa. Ei siinä hirveesti pysty keskustelemaan asioista. Mutta kyllä sitä täällä studiossa huomaa ja sitten vähän viilataan.

Kokko: Biisien rakenteethan ei ole muuttuneet yhtään, ne ovat pysyneet ihan samoina. Mutta joidenkin kohtien sovituksia on katsottu uudestaan.

Jämsen: Jotkut rumpukompit ovat kyllä muuttuneet.

Kotamäki: Ja bassoon on tullut joitain muutoksia.

Kokko: Rytmiikkamuutoksia.

Raivio: Se on se perinteinen, mikä tapahtuu kaikilla bändeillä, kun studio lähenee. Siis yritetään saada matskua suoremmaksi ja suoremmaksi, koska ainahan se toimii paremmin mitä vähemmän soittaa.

Kokko: Mitä tulee edellisen levyn tekemisiin, niin on tämä paljon suorempaa. Paljon on sooloilua pois joka jampalta.

Raivio: No, se on vaikea itse sanoa, mutta kyllä sen ulkopuolinen kuulee. Sami se on meitä tuotellut, niin kyllä hän varmaan paremmin sen tietää kuin myö. Sitä tulee itse kuitenkin vähän sokeaksi tolle musalle loppupeleissä.

Onko uudella levyllä mitään teemaa tai yhtenäistä ajatusta? Onko se enemmänkin vain kasa biisejä vai onko siinä mukana joku yhtenäinen punainen lanka?

Kotamäki: No, biiseissähän ei ole mitään teemaa, ne ei yhdisty mitenkään… Sanotuksista ne yhtäläisyydet löytyy, paitsi tän hipin tekemät sanat ovat vähän erilaista kuin minun ja Juhan tekemät. Mutta siis, kyllähän nuo biisit vähän sellaisista paskoista fiiliksistä ja naisista kertovat.

Raivio: Kummasti ne liittyy toisiinsa.

Kotamäki: Niin, ne tuppaa yhdistymään aika useesti.

Raivio: Niissä kuitenkin naiset saa aina ansionsa mukaan. Kerrankin! Ja se on sentään hyvä.

Kotamäki: Olisi hauska mennä jonnekin feministien kokoukseen soittamaan, kyllä varmaan tulis turpaan aika lujaa. Mutta siis, rakkaus on herkkä asia.

Raivio. Rakastamme kyllä naisia, ei siinä mitään. Mutta kummasti ne tuppaa pääsemään hengestään ja kärsimään näissä kipaleissa. No, se on enemmän sellaista fiilispuolta, se on taas kerran se meidän juttu.

Mitenkäs teknisellä puolella, kokeilitteko mitään uusia tai erikoisia kikkoja uuden levyn äänityksissä? Ainakin studiopäiväkirjanne mukaan olette soittaneet sekaan esimerkiksi baritonikitaraa. Oletteko testanneet mitään muuta erikoisempaa kikkaa, erikoisempia soittimia tai muuta vastaavaa?

Raivio: Heti ensimmäiseksi, kun tultiin studioon, niin nähtiin hirveä kasa vanhoja matolaatikoita ja pedaaleita, ja saman tien vanhalla jermullakin tuntui sydänalassa sellainen pieni pisto. Oli phaseria ja muuta. Kamoja, joita varmaan joku Popeda on käyttänyt joskus 30-luvulla. Semmoisten läpi on tuutattu noita puhtaita soundeja, ja siitä on seurannut aika seventies-soundi. Ja meitsi diggaa siitä ihan tosi kybällä. Siitä baritonista voi toi meidän Kiukku-Jämy kertoa enemmän.

Jämsen: Niin, huomattin että täällä seinällä roikku tuollainen Gretchin baritonikitara, mutta kun se on tämän studion kitara, niin siinähän oli tietysti ihan paskat ja loppuun soitetut kielet. Piti sitten hakea kaupasta uudet, ja mehän tietysti ostettiin ihan väärät. Mutta sitten me lyötiin ihan tylysti basson kielet siihen tilalle. Niin, mistäs se muuten alkoi?

Kokko: Päätettiin kokeilla yhteen biisiin, kun piti saada vähän lisää munaskuukkelia.

Jämsen: Niin, työnnettiin vaan baritonikitara styrkkareitten lävitte ja kokeiltiin, että miltä se kuulostaa jos soittais heviä baritonikitaralla. Ja sen jälkeen oli hirveetä kuunnellla muita biisejä, kun se oli kuin jollain nallipyssyllä olis ampunu siellä kitaraosastolla. Kyllä sen jälkeen kaikkiin biiseihin piti tuplata rytmikitarat baritonikitaralla. Se on miehekästä.

Raivio: Siis verrattuna edelliseen levyyn, jolla oli kuus rytmikitaraa, niin nyt meillä on kaksi plus baritoni. Siis ainakin tällä hetkellä. Niin kyllä sinne pitää vähän saada sitä munaskuukkelia. Ja kitaroissa perkele, niissä ei oo säröä ollenkaan! Mä en ymmärrä tämmöistä hommaa. Vittu, sen pitäis surista täysillä, että se nappula joka menee kymppiin on kans kympillä. No ei, vitsiähän tämä. Mutta puoltoista oli mun Englissä säröä ja mä ajattelin, että vittu naurettavaa. Mä haluun rahat takas niistä lopuista numeroista.

Kotamäki: Mutta kyllä tässä vaiheessa tuntuu, että tulee semmoista maanläheisempää soundia kuin aiemmin.

Kokko: Ja muutenkin tuntuu, että äänityksissä ei oo mitään kikkoja käytetty. Ei yhtään mitään. Kaikki on äänitetty suoraan ja näyttäis vähän siltä, että millekkään ei tarttis ees hirveesti mitään tehdä. Kaivetaan vaan täböt kaikista, laitetaan hyvät balanssit ja efektiä joukkoon. Ja se on toivottavasti siinä. Turha kikkailu on perseestä.

Jämsen: Mutta nekin kaksi rytmikitaraa, niin nehän tuli kahden eri vahvistimen ja kahden eri kaapin kautta. Ja vielä kolme mikitystä niissä, että siinä on kuitenkin kuusi raitaa kitaroita.

Kokko: Tai kaks raitaa, mutta ne on eri äänilähteistä.

Jämsen: Niin. Kyllä se toimii, toivottavasti.

Edellämainitun studiopäiväkirjan mukaan tältäkään reissulta ei olla selvitty ilman pientä hässäkkää. Ainakin lokit ovat terrorisoineet äänittäjää. Minkälaisia muita seikkailuja olette ehtineet virittelemään äänitysten aikana?

Kokko: Joo, lokit paskoo päähän joka päivä. Mutta bileitä täällä ei ole pidetty. Silloin, kun minä olen paikalla, niin bileitä ei perkele pidetä.

Kotamäki: No, ei tässä sen kummempia. Seuraavista viidestä päivästä voi tulla vähän railakkaampia, koska myös Private Line -orkesteri on miksaamassa levyään tuossa toisessa kopissa, ja nehän on oikein mukavia poikia. Ja myöskin vähän viinaan meneviä. Joten uskon, että tässä vielä keksitään jotain kivaa. Mutta aika rauhallisesti ollaan oltu täällä, sekoilut ovat lähinnä sattuneet tuolla keskustan tiimellyksessä.

Raivio: Kumivene käytiin ostamassa, meinataan lähteä seilaamaan vähän tuonne merelle tässä joku päivä. Eiköhän sitä tule hyvää matskua. Kyllähän tässä yksi mies sai porttikiellon paikalliseen museoon, kun kävi viemässä seinälle oman piirustuksensa.

Onko vielä jotain, mitä ei ole tullut kysytyksi, mutta haluaisitte sanoa uudesta levystä? Onko esimerkiksi sen nimi vielä julkistettavissa?

Raivio: Nimeä ei vielä ole, tai no, on jotain hahmotelmaa. Täytyy kattoo, että mitä siihen sitten tulee. Enpä tiedä, onko muilla herrasmiehillä tähän mitään?

Kokko: Sillä on kahdeksan biisiä!

Raivio: Niin, yllättäen kaheksan biisiä ja kestoa on vajaan tunnin verran.

Jämsen: Sinkkubiisin toiselle puolelle tulee tietysti cover-biisi, mutta emme kerro mikä biisi.

Raivio: Joo, jos toi koveri onnistuu. Mutta yritetään tehdä sinkku ja yritetään tehdä video ja kaikkea tämmöistä. Nyt ovat resurssit sen verran isommat, että toivottavasti saadaan ne kaikki hoidettua hienosti kondikseen. Ja onhan meillä täällä kamera mukana, niin eiköhän me silläkin saada sellainen perinteinen… Me aateltiin, että lähdetään kuvaamaan noihin hienoihin luoliin semmoinen Immortal-tyylinen video. Tai kun tuo Sami onnistuu vielä kertaalleen molskahtamaan aamulenkillä mereen, niin ootellaan jossain pusikossa. Se on äkäinen mies siinä vaiheessa. Varsinkin, kun lokki vielä ruikkasee siihen päälle paluumatkalla.

Haastattelu julkaistu : 2006-10-30
Kirjoittaja : Saku Schildt

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua