Dropkick Murphy´s – Kourallinen punkkia ja hyppysellinen Irlantia

Dropkick Murphy’s soitti Suomessa tänä kesänä peräti kaksi kertaa. Ennen ensimmäistä keikkaa Tavastialla on aika jututtaa hieman basisti Ken Caseytä.

Istun Tavastian aulassa jonne Dropkick Murphy’sin kiertuemanageri on minut hetkeä aiemmin johdattanut. Baaritiskin vieressä on catering –pöytä täynnä erilaisia ruokia ja salaatteja. Ympärillä ravaa fullsleave–tatuoituja miehiä. Kiertuemanageri vie takahuoneeseen kuusi isoa pullollista viskiä. Hetken kuluttua Ken Casey astelee luokseni ja siirrymme ulko-ovien eteen tekemään haastattelua.

Musiikkianne on ollut paljon eri tv-sarjoissa ja elokuvissa. Missä kaikkialla biisejänne on soitettu ja miksi uskot tämänkaltaisen musiikin kiinnostavan?

– Uudessa Martin Scorsesen leffassa on meidän biisi. Siinä on Jack Nicholson, Matt Damon ja paljon muita hyviä näyttelijöitä. Se kertoo irlantilaisesta mafiasta Bostonissa. On siistiä, että he valitsivat bostonilaisen bändin siihen. Olemme olleet myös Fever Bitch –leffassa ja monessa muussa, en edes muista missä kaikissa. Monissa tv-sarjoissa myös, Shieldissä esimerkiksi.

– Musiikkimme on hyvin yleismaailmallista. On sellaisia melodioita, jotka vetoavat tv-yleisöön, vaikka he eivät pitäisikään bändistä. Tekijät tietävät, että meillä on paljon faneja, jotka saattavat katsoa ohjelman koska me olemme siinä. Myös soittimet tekevät oman osansa. Säkkipilli esimerkiksi on aika tunteellinen soitin, joka sopii vaikka hautajais-kohtaukseen tai johonkin masentavaan kohtaukseen. Sitten taas esimerkiksi Fever Bitch kertoi siitä kun Red Socks voitti Worldseriesin ja monia meidän biisejä pidetään ehkä bilemusiikkina, joten se sopii sellaisiinkin kohtauksiin. Juomiseen ja niin edelleen.

Tehän olette tehnyt Red Socksille kappaleenkin?

– Joo. Juuri Tessie –biisin vuoksi pääsimme Fever Bitchiin. Red Socks pyysi meitä tekemään uudelleen biisin 1900–luvun alusta. Se biisi oli ollut heidän taistelulaulunsa, he voittivat monta kertaa, kun soittivat sitä. He antoivat meille todella vanhan ja huonon version biisistä vuodelta 1903. Teimme parhaamme sille ja muutimme aika paljon lyriikoita. Ja se toimi! He voittivat Worldseriesin. He lopettivat biisin käytön 89 vuotta sitten, me toimme laulun takaisin ja he voittivat.

Onko Yhdysvalloissa monia bändejä, jotka tekevät samanlaista musiikkia kuin te? Sellaisia, joista me täällä Suomessa emme ehkä ole kuulleet?

– Alkaa olla, mutta monet bändit eivät tee sitä kovinkaan hyvin. Me taas tulemme kodeista, joissa irlantilaismusiikkia soitettiin, ja se oli suuri osa kasvatustamme. Meille oli luonnollista tehdä tällaista musiikkia. Monet bändit jenkeissä ajattelevat, että he voivat tehdä tällaista musiikkia ja myydä levyjä ihmisille, jotka ovat jotenkin irlantilaismielisiä. Se ei valitettavasti ole niin helppoa. Jos se olisi niin helppoa, me olisimme tehneet rahaa jo kauan aikaa sitten. Mutta ei se ole. Pidän bändeistä, jotka tekevät sen hyvin, kuten Flogging Molly, mutta en pidä bändeistä, jotka tekevät sen huonosti.

– Vanhempani ja isovanhempani ovat Irlannista, ja aina joku perheessä on soittanut irlantilaista soitinta. Lapsena en edes pitänyt siitä musiikista, vaan ajattelin, että se on vanhempien juttuja, mutta vanhetessani aloin arvostaa sitä enemmän. Kiinnostuin punkrockista kun olin 11-12–vuotias ja 13-14–vuotiaana aloin arvostaa irlantilaismusiikkia. Kesti kymmenen vuotta lisää perustaa bändi, mutta idea näiden kahden fuusiosta muodostui tuona aikana päässäni.

Olet ainoa alkuperäinen jäsen. Onko ollut vaikeaa löytää samanmielisiä soittajia? Tai soittajia erikoisemmille soittimille?

– Bändin ydinporukkaa ei ole ollut vaikeaa löytää, mutta esimerkiksi säkkipillille on ollut vaikeampaa löytää soittajia. Kavereilla, jotka soittivat pillejä varhaisilla levyillämme oli ura, eivätkä he voineet matkustaa ympäri maailmaa. Kun aloitimme ei ollut juurikaan nuoria, jotka soittaisivat näitä soittimia. Se on hassua, koska ajattelisin, että me olemme kannustaneet monia nuoria tarttumaan näihin soittimiin. Kolme vuotta myöhemmin meillä nimittäin oli kokonainen armeija skidejä, joista valita soittajia. On kiinnostavaa, että soittaessasi tämän tyylistä musiikkia, vaikutat omaan kuulijakuntaasi niin, että he alkavat soittaa niitä soittimia, joita alun perin tarvitsit. Se on aika ironista.

Aloititte tämän yhtyeen harrastuspohjalta. Nyt olette kuitenkin suosittuja ja soitatte Suomessakin loppuunmyydyn keikan. Miltä menestys tuntuu?

– Tuntuu hienolta olla täällä. Olemme onnekkaita, kun meille on annettu se etuoikeus, että saamme tehdä tätä työtä jota teemme. Toivottavasti teemme ihmisiä onnelliseksi musiikillamme. Suomi ja kotikaupunkimme Boston ovat hyviä esimerkkejä. Täällä Suomessa olemme soittaneet kerran aikaisemmin, emmekä ole koskaan soittaneet Helsingissä ja silti keikka on loppuunmyyty. Siitä tulee sellainen vau–fiilis, että ehkä ihmiset ovat odottaneet sen kymmenen vuotta, jonka yhtye on ollut kasassa, jotta tulisimme vetämään keikan klubille Helsinkiin. On luonnollista ja odotetumpaa, että olet suosittu kotikaupungissasi, mutta nyt emme olekaan vain nuorten suosiossa vaan myös vanhempien. Ihmiset, jotka tunsivat minut kun olin nuorempi voivat olla ylpeitä meistä. Jos olet vaikka hevimetallibändissä, voit olla iso juttu joillekin faneillesi, mutta kotikulmillasi, joilla kasvoit kukaan ei välttämättä kunnioita sinua, koska he eivät ymmärrä. Mutta me olemme jotenkuten onnistuneet ottamaan musiikkityylin, punkrockin, jota monet ihmiset eivät yleensä ymmärrä ja sulattamaan sen vanhan perinteisen musiikkityylin kanssa. Olemme pisteessä, jossa sekä nuoret että vanhat voivat kunnioittaa bändiä ja se on ollut hyvin palkitsevaa. Isoäitini voi olla menestyksestäni yhtä ylpeä kuin teini-ikäinen.

Onko isoäitisi ollut keikoillanne?

– Joo. Boys on the Docks kertoo edesmenneestä isoisästäni John Kellystä. Kun isoäiti tulee keikoille ja yleisö laulaa Boys on the Docksin sanoja, hän alkaa itkeä. Se on, huh, erittäin tunteikasta minulle. Se saa minut tuntemaan itseni erittäin onnekkaaksi. Laulu tulee aina olemaan laulu. Ehkä joskus sadan vuoden päästä, kun olemme jo kauan aikaa sitten unohdettuja, jossain on kuitenkin laulu isoisästäni, ja ehkä joku joskus soittaa sen tai jotain.

Missä olisit ilman Dropkick Murphy’siä?

– Pahoissa ongelmissa. Olin aina sellainen, joka ei tulisi koskaan lähtemään Bostonista. En ollut kovin avaramielinen, en tiennyt mitään Bostonin ulkopuolelta. En ollut nähnyt maailmaa tai ollut koulutettu. Tämä on opettanut minulle enemmän kuin mikään koulu. Olen nähnyt maailmaa. Olen sitä mieltä, että kaikkien amerikkalaisten tulisi nähdä maailmaa. Nähdä miten muualla toimitaan ja huomata, ettei meidän tapamme toimia yhteiskuntana ole ainoa. Olisin varmaan töissä rakennuksilla tai baarimikkona Bostonissa. Luultavasti olisin onneton, negatiivinen paskiainen.

Mitkä ovat parhaat hetket Dropkick Murphy’sin kanssa?

– Ekat kerrat, jolloin isoäiti tuli katsomaan meitä ja eka kerta jolloin tyttäreni tuli katsomaan meitä. Muistan yhden keikan, jolla oli neljä sukupolvea elämäni naisia; tytär, vaimo, äiti ja isoäiti, kaikki samalla keikalla – eikä kukaan heistä huutanut minulle sinä iltana. Sitten eka kerta kun menimme Japaniin, se oli aika kulttuurishokki minunlaiselleni jätkälle. Eka kerta kun menimme Australiaan. Kaikki hyvät ajat. Se kun Red Socks soitti meidän biisimme ja voitti ja juhlimme pelaajien kanssa.

Millaisen vastaanoton olette saaneet Japanissa?

– Japanissa on paljon faneja. Se on hassua, koska useimmissa paikoissa, joissa meillä on paljon faneja, fanit yleensä moikkaavat ja haluavat puristaa kättä. Mutta Japanissa fanit menevät hulluiksi, odottavat hotellisi ulkopuolella ja saavat sinut tuntemaan olosi vitun Beatlesiksi. En pitäisi siitä muualla, mutta on aika hauskaa että on yksi paikka, jossa sellaista on.

Entä millaisia fanit kotikaupungissanne Bostonissa ovat?

– Bostonissakin pyydetään nimmareita, mutta usein se on tervehtimistä ja käden puristusta. ei mitään Oh my God! –kiljahduksia. Olemme aika helposti lähestyttäviä ennen keikkoja ja sen takia Bostonissakin suuri osa faneista on jo tavannut minut ja kätellyt, joten ei tule mitään ”Oh my God, tuo on se tyyppi jota en ole koskaan tavannut” –tilanteita.

Onko paikkoja, joissa ette ole vielä soittanut, mutta haluaisitte soittaa?

– Itse asiassa tällä reissulla meidän oli tarkoitus käydä Venäjällä, mutta promoottori halusi meidän odottavan. Hän sanoi, että liian monet ihmiset lähtevät kaupungeista kesällä. Myös Etelä-Amerikkassa haluaisin käydä. Ja Israelissa myös. Meidän piti mennä sinne jokin aika sitten, mutta juuri nyt se ei taida olla hyvä idea.

Mitä tapahtuu Dropkick Murphy’sin jälkeen?

– Ah, tuo onkin hyvä kysymys. Ei aavistustakaan. Toivottavasti tämä ei lopu kovin pian ja kun loppuu niin… Minulla on perhe ja kavereita kotona, ja vaikka on kiva matkustaa, niin on kiva että kotona on jonkinlainen turva. Haluaisin pysyä musiikin parissa ja ehkä tuottaa. Minulla on kyllä myös paljon kavereita joilta voin mennä anomaan töitä. ”Tiedätkö kuinka monta kertaa olen laittanut sut vieraslistalle ja antanut ilmaisia teepaitoja? Anna mulle töitä!”. Saatan myös pyrkiä Bostonin pormestariksi.

Onko jotain musiikkia mitä et voi sietää?

– On. Yritän tosin olla avaramielisempi kuin mitä ennen olin. Mutta en ole kovinkaan suuri rap-musiikin fani. Ja en todellakaan ole rapin ja metallin risteytyksen fani.

Mitä mieltä olet siitä, että punk on nykyään trendikästä? Suomessakin suuri ruotsalainen vaateyhtiö myy Ramonesin ja Clashin teepaitoja.

– Sama tapahtui Yhdysvalloissakin kauan aikaa sitten. Ajattelisin asian niin, että jos se on ollakseen trendikästä, niin mieluummin niin että Ramones ja Clash saavat kunnioitusta, kuin niin että pidetään Fall Out Boy –paitoja. En tiedä ovatko sellaiset bändit suosittuja täällä, mutta Amerikassa trendikästä ei valitettavasti ole Clash ja Ramones vaan poppunk. On valtava sukupolvi nuorempia skidejä, jotka eivät koskaan tule tietämään keitä nuo bändit olivat. Eivätkä he tiedä meitä sen kummemmin. He hyppäävät suoraan sen yli. Punkrockista on tullut niin laaja termi nykyään. Esimerkiksi emolla ja poppunkilla ei ole mitään oikeutta kutsua itseään punkiksi. En tyrmää sitä, se on vain erilaista, mutta sillä ei ole mitään oikeutta kutsua itseään punkrockiksi. Minua häiritsee paljon se, mitä skidit luulevat punkrockin olevan nykyään.

Kiertuemanageri on käynyt tarkastamassa haastattelun edistymistä jo pariin otteeseen. Lienee aika päästää Ken Casey muihin puuhiin. Eiköhän tää tainnut olla tässä.

– Lopettiin hyvin sanomalla pahoja asioita noista musiikkityyleistä, pidän siitä.

Haastattelu julkaistu : 2006-08-16
Kirjoittaja : Noora Jussila

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua