The Darkness – Armeija vyöryy Ilosaareen

Laulurinteen nurmikentille on ahtautunut heinäkuisena viikonloppuna noin 20000-päinen juhlakansa. Moisesta ei ole mitään merkkiä vajaan parin kilometrin päässä. Hotellin aulassa vallitsee suorastaan unelias ilmapiiri, mutta keski-ikäisten pariskuntien ja reportterien seassa liikkuu muutama Lontoon murretta suoltava herrasmies, jotka yhdessä tunnetaan bändinä nimeltä The Darkness. Yhtyeen musiikillinen moottori, kitaristi Dan Hawkins sekä pakollisesta machoenergiasta vastaava basisti Richie Edwards liittyvät seuraani hotellin kabinetissa.

The Darknessin päivä on kulunut lokoisissa merkeissä, ja hyvä niin. Raukeat muusikot kertovat paahtavansa maailmanturneen viimeiset keikat yhteen putkeen. Bändin visiitti Ilosaaressa on jo kolmas viime kesästä lukien, mutta Joensuun vierailu on bändille ensimmäinen kosketus suomalaiskulttuuriin kehä kolmosen ulkopuolella. ”Mainiota päästä välillä Helsingin ulkopuolelle… vai oliko se Anchor Rock Helsingissä? Joka tapauksessa, tätä kai voisi sanoa maaseuduksi. Täällä on rennompaa kuin kaupungissa, se tekee hyvää ”, Dan kertoo raukeana. ”Meidät vietiin päivällä veneristeilylle upeisiin maisemiin, vesi vain oli pirun kylmää ja lähdin melkein ajelehtimaan virran mukana. Onneksi pojat pelastivat”. Richie nyökyttelee vieressä. Puhuessaan hän ojentautuu vähintäänkin tuttavalliselle etäisyydelle ja keskustelee innoissaan niin suullaan kuin käsilläänkin. ”Suomeen on aina hyvä tulla. Jotain maagista täällä on oltava, sillä aina täälläpäin käydessämme vähintään yksi porukasta päätyy aivan pöyristyttävään kuntoon, kunnon hankaluuksiin. Tämä maa johtaa meidät kiusauksiin. Sillä teidän juomalla nimeltä Mentos tai Mintos on toki jotain tekemistä asian kanssa”, basisti hymyilee. Kohteliaan rauhallinen Dan Hawkins kehuu täkäläisiä festareita ja rockjuhlia ylipäänsä. Savuisia kellariklubeja ei ole tullut ikävä. ”Ennen en sietänyt festivaalikeikkoja”, Dan avautuu. ”Etenkin silloin, kun Frankie (Poullain, myrskypilven alla lähtenyt ex-basisti) oli vielä mukana. Kun ei ole varma itsestään ja bändinsä kyvyistä, tuntuvat pienet vastoinkäymiset rankoilta. Sittemmin olemme kehittyneet huimasti, eikä usko horju vaikka olosuhteet potkisivatkin päähän. Festarikeikoista on oppinut nauttimaan aivan uudella tavalla”.

Ilosaaren keikan tulee muutamaa tuntia myöhemmin kruunaamaan ilotulitus ja hämärtyvässä illassa valoshow pääsee oikeuksiinsa. The Darknessin voisi luulla nauttivan moisista olosuhteista. ”Hämärässä on tietysti puolensa, mutta pidän kyllä päivänvalossakin soittamisesta”, Richie miettii. ”Ensinnäkin ihmisiin saa paremmin kontaktia valoisalla, kun heidät oikeasti näkee eturiviä edempänäkin. Kun näkee omin silmin, että tuhatpäinen lauma menee täysin sekaisin niin tunne on aika hemmetinmoinen”, basisti kuvailee. Massojen viihdyttäminen ei toki saa rajoittua hittikimaran soittamiseen. Richie herätti taannoin Australiassa pientä närää sukkeluudellaan, jonka oli tarkoitus olla ihan vain viaton vitsi. Mies ei vieläkään ymmärrä, miksi hienostunut brittihuumori ei uppoa ulkomailla. ”Muuan teini sai vaurioita keikalla, ja ambulanssia odotellessa päätin viihdyttää yleisöä hyvällä vitsillä, sellaisella sketsillä johon liittyy teurastamo ja kyljyksiä. Mutta kun kerroin sen, tasan kukaan ei nauranut! Läppä lensi kirjaimellisesti kuin lyijyinen zeppeliini. Dan kyllä kusee housuunsa joka kerta kun kerron sen!” Richie väittää. ”Tuo mies oikeasti vaatii, että jos keikkaa ei jouduta pysäyttämään pakon sanelemana, se pitää pysäyttää väkisin ja laittaa pyörimään nauha, jolla Richie kertoo mauttomia vitsejään”, Dan hirnuu. Mikäli tilaisuutta komiikalle ei järjesty, parilla lainabiisillä saa huonommankin illan pelastettua. Kiertueen bravuurina The Darkness on coveroinut muun muassa AC/DC-helmiä, joista Richie on vastannut Bon Scott -fiksaatiotaan toteuttaen. Käännetään asetelma toisinpäin, kenen pitäisi versioida The Darknessin kipaletta ja mikä olisi herkullinen yhdistelmä? Pitkän pohdinnan jälkeen Richiellä välähtää. ”Hmm. Tuota…Slayer soittamassa Girlfriendiä? Aika kova, eikö?” Epäilemättä, tosin puolikuurona luulen aluksi Edwardsin puhuvan Sladesta, mikä sekin olisi toki perverssi vaihtoehto. Dan mutisee jotain epämääräistä The Osmondsista.

The Darkness ei myönnä elävänsä tarunhohtoisen dekadenttia kiertue-elämää, vaikka rockin kliseiden nimeen vannookin. Siitä pitävät huolen jo täysin normaalit rutiinit ja velvollisuudet. ”Kiertue-elämä on kuin yhtä suurta sotilasoperaatiota, ja niin väittää moni armeijan käynyt roudarimmekin. Tosin he puhuvat paskaa, eivät he ole päivääkään olleet vihreissä!”, Dan nauraa. Edwards jatkaa: ”Mutta samanlaiset periaatteet tien päällä vallitsevat. Kurinalaista toimintaa kaukana kotoa, kuin muukalaislegioonalaisten touhua. Kaiken on natsattava ajallaan kun organisoi yhdeksän rekan, viiden bussin ja 50 miehen liikkeitä, kuten taannoisella areenakiertueellamme. Homma muistuttaa armeijan vyörymistä kaupunkiin! Tämänkin keikan järjestelyihin oli vuokrattava Venäjän ilmavoimien vanha Antonov-kuljetuskone. Koimme melkoisia kauhunhetkiä kun katselimme sen ruosteisen ruumisarkun laskeutumista. Roudarimme yrittivät epätoivoisesti pysyä kaappien ja laatikoiden päällä koko lennon ajan…piruparat!”

Hawkins mainitsi pitkät ajat kaukana kotoa. Edessäni istuvia miehiä odottavat kotona puolisot, lapset ja ihana arki. Kuinka siis välttyä liialta ”ukkoutumiselta”, joka ei välttämättä lukeudu rocktähden ykkösominaisuuksiin? Richie ei ymmärrä sikailun päälle. ”Minusta soittaminen ja kiertueet helpottavat elämää, kun kotipuolessa ei pääse oikein perhe-elämää karkuun. Usko tai älä, minä olen vasta vähän reilu kolmekymppinen, ihan oikeasti. Silti minua ei ole ikinä kiinnostanut sellainen…tiedätkö…kammottavien haaskojen pokaaminen ihan vain siksi että on tilaisuus, kuten tietyt bändin jäsenet tekevät. Ei nyt sentään. (naurua). Voin tunnustaa, että minut löytää telkkarin edestä kalsarit jalassa aika usein kiertueiden aikana. Minua vain ei kiinnosta alkuunkaan mikään turmiollinen. I rather have a big wank”, Richie hymistelee. Dan jatkaa: ”Olemme kerenneet jo tottua kiertue-elämään ja siihen liittyviin ilmiöihin, mutta oli touhu aika toisenlaista viisi, kuusi vuotta sitten. Itsekin olin tuolloin kohtalaisen vapaa (sic) mies, ja nautin toki siitä mistä pystyin. Mutta siihen puutuu niin nopeasti, ja rentouttava kotielämä todellakin on usein parasta. Sitä paitsi, ne Richien mainitsemat helpot nakit lankeavat miten surkeaan bändiin tahansa, joten se touhu on epätoivoisia varten”, Hawkins nauraa.

Tulevasta live-DVD:stä on myös ollut huhuja ilmassa. Dan haluaa hieman oikoa väärinkäsityksiä. ”Se taisikin olla Suomessa, jossa tästä asiasta tuli sekaannuksia. Jossain haastattelussa lipsautin jotain livetaltioinneista, ja fanit ilmeisesti innostuivat vähän ennen aikojaan. Se on suunnitelmissa, mutta voi kestää vielä tovi ennen kuin siitä saadaan kuulla yhtään mitään. Ykkösprioriteettina on nyt saada levy nopeasti valmiiksi ja pihalle, ja siihen pitää keskittyä. Ajallaan DVD tulee olemaan messevä paketti ja se tulee sisältämään paljon ennenäkemätöntä materiaalia, ajalta ennen kuin kukaan vielä tiesi mitään koko Darknessista”. One Way Ticket to Hell…And Backia tehdessä rahaa paloi ja tuotannossa ei kursailtu. Mutta entä jos taivaskaan ei olisi rajana, kuulostaisiko lopputulos juurikaan erilaiselta? Saako The Darkness tyydytettyä kunnianhimonsa tähänastisilla resursseilla? ”Sepä se…edellinen levyhän maksoi aivan helvetisti rahaa ja sen tekemiseen meni liian kauan. Sillä levyllä soi silkka pätäkkä, mutta se oli myös albumi jollainen meidän piti tehdä. Ehkä meillä oli aina ollut jonkinlainen kiusaus tehdä sellainen levy, mutta yhtä kaikki, minusta se on fantastinen kiekko. Se on niin pullollaan temppuilua ja yksityiskohtia joita kukaan ei luultavasti edes huomaa, mutta kuten sanoin, been there, done that”, summaa Dan mietteensä kakkosalbumista, joka vastaanotettiin ristiriitaisesti. Onko edessä siis The Darknessin uran hallitse tai hajoa-albumi? ”No, katsellaan ihan rauhassa mitä syntyy. Käyn töihin luottavaisin mielin”, Dan myhäilee.

Kiertue on jo lopuillaan, ja epäillä saattaisi, että uuttakin materiaalia olisi syntynyt keikkailun lomassa. ”Kyllä vain, oikeastaan tästä selvittyämme olemme pikkuhiljaa valmiita hyökkäämään taas studioon, viimeistään syyskuun aikana. Justin, Richie ja minä olemme kaikki työstäneet uusia aihioita, illat ja viikonloput ovat menneet pitkälti biisinteossa. No, Ed (rumpali Graham) ei kyllä pahemmin taida säveltää”, Dan arvioi. Nyt kun rumpalit tulivat puheeksi, kokeillaanpa miten pari vuotta vanha lausunto pitää kutinsa. Mahtaako Dan olla edelleen sitä mieltä, että ollakseen rumpali on oltava joko ”hölmö apina” tai alkoholisti? Richie putoaa täysin ja alkaa hokea apinavertausta, kun taas Dan ei ole uskoa korviaan. ”Mitä? Olenko oikeasti sanonut noin? Ei hitto…ei päde ainakaan Ediin. Ai rumpalit yleensä? No, kannuttajilla yleensä on oltava sellaista pientä puoskarin vikaa, mutta en nyt alkoholismista tiedä…”

Parikymmentä minuuttia kuluu vilauksessa, ja kabinetista poistuessa jauhamme niitä näitä futiksen MM-kisoista, jotka vielä haastatteluhetkellä ovat puheenaihe etenkin Zinedine Zidanen käytöksen vuoksi. Richien kasvot kirkastuvat, ja yllättäen hän vaatii saada kertoa suomalaismedialle vielä yhden maineikkaista vitseistään. Sehän sopii. ”Poplaulaja Sophie Ellis Bextor, yhtyeen hyvä tuttu ja fani muuten, koki kovia MM-kisojen jälkimainingeissa. Surullistahan tämä on, mutta ilmeisesti neidin kohtalona oli joutua…no, banged to death ranskalaisessa asunnossa. Tapausta tutkitaan, mutta kyseessä on aivan varmasti murder on Zidane´s floor!”

Poistumme hotellista äänekkään naurun saattelemina, ja tiemme erkanevat herrojen liuetessa nikotiinitarpeilleen. Kaksikko Hawkins ja Edwards osoittautuivat todella miltei yhtä viihdyttäviksi lavan ulkopuolella kuin leipätyössään.

Haastattelu julkaistu : 2006-08-08
Kirjoittaja : Jukka-Pekka Ronkainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua