Jermaine – Ei mitään synkistelyä

Tampereen naapurikunta Pirkkala muistetaan lähinnä Suomen suosituimman halpislentoyhtiön käyttämästä lentokentästä, mutta viime aikoina sieltä on kaikunut turbiinien hurinan päälle aimo annos heleitä voimasointuja, positiivista energiaa ja reipasta poljentoa. Kyseessä on tietysti jo pientä tunnettuvuuttakin saavuttanut Jermaine, joka ei ihmeempiä synkistele vaan vetäisee kevyesti emohtavan post-hardcorensa reippaalla jenkkimeiningillä. Noise tavoitti bändin kesken debyyttialbumin kiireisten nauhoitussessioiden. Jopa niin kiireisten, että haastattelun ajankohtaa jouduttiin rukkaamaan viikon aikana useaan otteeseen. Lopulta Jermainen kitaristi Antti Loponen ja rumpali Petri Valkiala onnistuttiin saamaan hetkeksi saman pöydän ääreen.

Nyt kun yhtye on työstämässä esikoistaan, on sopiva hetki kerrata, miten tähän pisteeseen on päädytty.

Petri: Alunperinhän bändi kasattiin vuonna 2003 minun, basisti Tuomaksen ja laulaja Peten toimesta. Tuomaksen kautta biisejä alkoi pikkuhiljaa syntymään, ja sitten alettin niitä soittelemaan, ahkerasti treenaamaan ja hieman keikkailemaankin. Trio-kokoonpano toimi kyllä kohtalaisesti, mutta Pete halusi bändiin toisenkin kitaristin, koska laulu- ja kitaraosuuksien samanaikainen hoitaminen kävi liian hankalaksi. Antti löytyi sitten netti-ilmoituksella vuonna 2004, ja siitä hommat lähtivät varsinaisesti rullaamaan. Ahti Karjalaisen Indie Jones -levy-yhtiö signasi meidät loppuvuodesta 2005.

Antti: Musiikillisesti ollaan kehitytty myös, luonnollisesti. Kahdella ekalla demo-ep:llä on aika kauheaa soittamista – kaikki vain soittavat päällekkäin omia juttujaan. Nykyään meidän musiikissa on paljon enemmän tilaa ja avoimuutta, minkä takia biisitkin toimivat paremmin. Me uskalletaan nykyään tehdä yksinkertaisempia juttuja – ja härskimpiä juttuja.

Historiaa enemmän Noisen lukijoita kiinnostaa kuitenkin bändin syyskuussa ilmestyvä debyyttialbumi. Minkälaista levyä lähditte tekemään?

Petri: Sellaista aika tiivistä pakettia. Vilpitöntä, rehtiä, rokkaavaa ja svengaavaa albumia vaikkapa Weezerin debyyttilevyn tavoin. Lyhyitä, hyviä biisejä tehokkaassa paketissa. Levylle tulee luultavasti 10 tai 11 biisiä.

Antti: Mä en henkilökohtaisesti lähtenyt tekemään oikeastaan minkäänlaista levyä. Ne biisit, mitä tuossa viimeisen vuoden aikana on syntynyt, pistetään nauhalle, eli eipä tässä hirvittävästi ole ehtinyt edes miettiä, että minkälaista materiaalia halutaan. Jokaiselta aiemmalta julkaisulta valkattiin yksi biisi, joka äänitetään uusiksi tätä levyä varten, mutta vielä ei ole varmuutta mitkä niistä päätyvät lopulta mukaan.

Levyn äänitykset ovat tätä kirjoitettaessa siis vielä kesken, ja levyä työstetään useassa paikassa samanaikaisesti. Rummut on äänitetty studiossa Pyynikin trikoolla, ja loput on toistaiseksi äänitetty kenttäoloissa Pirkkalan nuorisoseurantalolla, josta löytyy äänityshuone ja tarkkaamohuone. Bändi nauhoittaa levyään kätevästi omalla läppärillään.

Antti: Ainoa maksullinen osuus tässä prosessissa on ollut rumpujen äänittäminen, johon tosin meni vain kolme päivää. Toukokuun viimeisenä päivänä ilmestyvä sinkkubiisi nauhoitettiin ensin valmiiksi asti, ja parhaillaan nauhoitetaan kitaroita ja lauluja loppulevylle. Kaiken kaikkiaan tämä on ollut aika hajanaista touhua, ja varmasti kuukauden päivät tähän lopulta menee. Päivisin ei voi esimerkiksi kitaroita äänittää, koska naapurin liikkeet häiriintyvät metelistä, joten levyä on tehty lähinnä öisin. Onhan tässä vielä paljon tekemistä ennen kuin levy on valmis.

Kuinka paljon alkuperäiset biisiaihiot ovat muokkaantuneet vielä nauhoitusvaiheessa?

Petri: Vaikka me ollaan jo koko ajan menty siihen suuntaan, että yksinkertaistetaan biisejä, eikä tehdä liian vaikeita juttuja, niin studiossa on oikeastaan karsittu vielä siitäkin. Sellaista hittipotentiaalia on haettu, juuri minkäänlaista kynäilyä ei kappaleista löydy.

Antti: Mä sanoisin, että kyllä ne jonkin verran on kuitenkin muuttuneet. Helmikuussa tehtiin esituotantodemo treenikämpällä, ja siinä vaiheessa biisien piti olla jo ihan loppuun saakka hiottuja, mutta nyt kun kuuntelee niitä nauhoituksia, niin kyllä ne on huomattavasti muuttuneet. Varsinkin lauluosuudet tulee muuttumaan vielä huomattavasti, ja se on oikeastaan tuottaja Antto Tuomaisen ansiota. Se tuolla studiolla pyöriessään ehdottaa paljonkin juttuja, joita myös otetaan huomioon ja kokeillaan.

Jermaine on kiinnitettynä tuoreelle ja toistaiseksi lähes tuikituntemattomalle tamperelaislafkalle Indie Jonesille, jonka ensimmäinen julkaisu oli Jermainen viime syksyinen Metro Sky -sinkku. Minkälainen levy-yhtiö on kyseessä?

Petri: Indie Jones on tamperelaisen Ahti Karjalaisen pieni lafka, jonka rosteriin kuuluu meidän lisäksi I Was A Teenage Satan Worshipper. Se on muuten aika tuore kiinnitys, en tiedä kuinka kuseen tässä nyt joudutaan kun tämä tulee ilmi, vähän kuin Kimi Räikkösen tallinvaihdoksen paljastaisi. Lisää bändejä on varmasti tulossa, mutta tällä hetkellä siinä ollaan vain me kaksi.

Antti: Jakeluhan hoituu tosin Edelin kautta, eli valtakunnalista kanavaa pitkin. Siihen meillä ei olisi itse resursseja, joten hieno homma että tällaiset tukijat on takana.

Ensimmäinen maistiainen albumilta, The Snipers, saapuu kauppoihin 31. toukokuuta, ja siinä on rutkasti kesähittipotentiaalia. Miksi juuri The Snipers valikoitui ykkössinkuksi?

Antti: Se päätettiin jo helmikuussa, koska täytyi päättää mitkä biisit viimeistellään ensimmäisenä. Silloin se tuntui parhaalta biisiltä, ja kyllä se oikeastaan tuntuu vieläkin, nimenomaan sinkkubiisiltä. Se on tarttuva biisi ja siinä kuuluu ehkä parhaiten meidän vahvuudet. Positiivinen energia, hyvä meininki ja melodisuus. Jotkut ovat sanoneet, että se kuulostaa hieman kevyemmältä kuin meidän aiemmat biisit, mutta kyllä se on soitettu samalla tatsilla kuin ennenkin.

Petri: Kun nauhoitettiin sinkun b-puolta (Powder Dry), niin huomattiin että siitäkin tuli aika hitikäs, ja tuottaja jo innostui, että tästä pitää tulla se varsinainen singlebiisi. Mutta kyllä me päämme pidettiin, The Snipers kuitenkin edustaa meidän soundia tällä hetkellä parhaiten. Se on persoonallinen biisi – siinä on sitä jotain.

Antti: Se b-puoli päätettiin sillä perusteella, että otettiin siihen yksi biisi joka ei tuo siihen albumikokonaisuuteen enää mitään uutta. Studiossa siitä tulikin sitten paljon parempi kuin mitä odotettiin, ja jouduttiin tosiaan miettimään, että jos se tulisikin albumille asti. Mä uskon kuitenkin, että sitten kun nämä loput biisit saadaan valmiiksi, niin ne tulee kaikki kuulostamaan vielä paljon sitä paremmilta.

Kuinka hyvin The Snipers sitten edustaa tulevan levyn linjaa?

Antti: The Snipers on aika keskitempoinen biisi, ja siellä levyllä tulee olemaan sitten hieman nopeampaa ja hieman hitaampaa. Mutta yhdessä ne sinkun kaksi biisiä antavat kyllä hyvän kuvan koko levystä.

Petri: Kyllä albumi menee aikalailla samaa rataa ja mä luulen, että ne jotka diggaa tästä, tulee diggaamaan myös albumista. Siellä on aika jollya meininkiä, aika melodiavoittoista, ei mitään synkistelyä.

Kesällä pojat tekevät sinkkuunsa myös videon, johon tulee kuulemma hyvää positiivista vibaa, ja ehkä jopa jonkinlaista “Baywatch-meininkiä”. Positiivisista viboista huolimatta ei auta mikään, meikäläiselle kappaleesta tulee vahvoja mielleyhtymiä 90-luvun räyhäkkääseen, mustatukkaiseen Placeboon. Mitä mieltä bändin jäsenet ovat moisesta vertauksesta?

Petri: No Peten laulu toki edelleen kajahtaa hieman molkomaisella tatsilla. Ehkä jotkut kitarajutut kanssa, mutta en mä tiedä onko siinä nyt muuten mitään erityistä Placebo-meininkiä.

Antti: Tuota Placebo-vertausta on tullut ennenkin juuri noiden laulujen osalta, ja onhan siinä biisissäkin ehkä hieman samanlainen poljento. Mutta hei, meillä on sentään neljä sointua kertsissä, Placebolla on kaksi! Joka tapauksessa, kyllä mä otan ihan kunnianosoituksena moisen vertauksen.

Tästä päästäänkin sitten Jermainen kollektiivisiin musiikillisiin vaikuttajiin. Annetaan herrojen kerrankin tiputella nimiä oikein huolella.

Petri: Sellaisia jotka kuuluu tuossa musiikissa, ja jotka kaikki allekirjoittavat ovat ainakin ehdottomasti At The Drive-In, Glassjaw, Hundred Reasons ja…

Antti: …virallisesti ollaan puhuttu Coheed and Cambriasta ja Billy Talentista, mutta jos ajattelee sellaisia bändejä, joista me ollaan tykätty, aina, niin siihen ryhmään menevät juuri nuo Petrin mainitsemat, ja omasta puolestani myös Weezer ja Disco Ensemble. Toki me ollaan enemmän poppia kuin joku At The Drive-In, lauluissa ei ole huutamista eikä musassa ole mitään kovin dissonantteja juttuja. Kaikki on aika selkeän melodista. Jotkut sanoo, että me kuulostettaan enemmän Weezerilta kuin miltään näistä post-hardcore-bändeistä, ja toisten mielestä me taas ollaan hiilipaperikopio juuri niistä, mutta mä sanoisin, että me kuulostetaan vain meiltä. Ei mikään bändi kuulosta suoranaisesti tältä.

Petri: Mä oon kuullut semmosen, että me ollaan Suomen Jimmy Eat World, mikä ei ole laisinkaan huono homma, koska olen sitä bändiä itse pitkään diggaillut.

Antti: Mä taas olen kuullut, että me ollaan miespuolinen Nerdee. Ja oltiinhan me Nerdeen kanssa keikallakin tammikuussa. Bändin jäsenet osti kyllä meidän levyjä.

Petri: Se kitaristi on ihana! Siis se naiskitaristi.

Vaikka Jermaine kuulostaakin omanlaiseltaan ei isosta bändinipusta edukseen erottuminen ole ikinä mitenkään helppoa. Pyydänkin poikia toimimaan mainosmiehinä, ja hehkuttamaan bändiään omilla sloganeilla.

Antti: Mä olen aina peräänkuuluttanut sitä positiivisuutta, hyvää meininkiä ja energisyyttä, mikä meidän musiikista kuluu, erityisesti livenä. Kun tulee meidän keikalle on taatusti hyvä mieli kotiinlähtiessä. Bändikään ei vain katsele kenkiään, joten vielä jos lähtee mukaan joraamaan niin taatusti tulee hyvä fiilis.

Petri: Tää nyt on aika perusläppä, mutta sanotaan silti. Me ollaan oikeesti aika vilpittömiä hanuja. Tässä ei yritetä olla mitään, vaan soitetaan soittamisen riemusta.

Antti: Eikä kannata unohtaa meidän sanoituksia, jotka ei ole mitään peruspäiväkirja-blaablaata, vaan niissä on ihan kunnollista sisältöä. Kannattaa kuunnella ja keskittyä.

Jermainen kesä sujuu siis muutamia pistokeikkoja lukuunottamatta albumia viimeistellessä, masteroidessa, kansia suunnitellessa, ja muissa levynjulkaisua enteilevissä asioissa. Albumi on tarkoitus julkaista 6.9. ja silloin yhtye aikoo pamauttaa myös mittavalle, koko syksyn jatkuvalle kotimaankiertueelle. Mutta missä on tähtäin pidemmällä aikavälillä? Missä Jermaine-miehet haluaisivat kuvitella yhtyeensä olevan vaikkapa tämän vuosikymmenen lopulla?

Antti: Toivottavasti ollaan vielä kasassa, tehdään musiikkia, josta digataan ja tehdään koko ajan parempia levyjä. Toivoisin, että tämä sama linja, sama tyyli, pysyisi koko ajan, ettei yhtäkkiä aleta tekemään mitään kuubalaista kansanmusiikkia. Joku roti pitää olla silleen, että pystytään seisomaan aina sen takana mitä tehdään ja säilyttämään uskottavuus sekä omissa että fanien silmissä.

Petri: Kyllä mä toivoisin, että meillä olisi Suomessa hyvä status bändinä, jonka monet tietävät, levyt myyvät kohtuullisesti ja keikoilla käy jengiä. Varmaankaan mitään ulkomaille lähtemisiä ja markkinoimisia ei vielä kannata ajatella, ja kyllä mä oikeastaan enemmänkin toivon että saataisiin kunnolla vakiinnutettua asemamme tässä maassa. Vähän samalla tapaa kuin… mikäs nyt olisi vastaava bändi… Hausmylly!

Haastattelu julkaistu : 2006-06-06
Kirjoittaja : Risto Mikkonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua