Before The Dawn – Monitoimimiehen matkassa

Jonkinmoisena hyperaktiivisena monitoimimiehenä tunnettu, Before the Dawnin nokkamies, Tuomas Saukkonen on juuri saanut valmiiksi yhtyeen uusimman tuotoksen ja koin asiakseni istuttaa miehen alas ja ottaa vähän selkoa nykytilanteesta ja mitä miehen päässä liikkuu. Keskittyminen pelkästään Before the Dawniin olisi kuitenki ollut lähes mahdotonta, sillä kaikki liittyy kaikkeen ja miehen lukuisat projektit ovat monilta osin yhtä mielenkiintoisia kuin parhaiten tunnettu pääbändi, joten lopputulos on enemmänkin yleiskatsaus nykytilanteeseen ja kaikkeen mitä miekkosen musiikillinen elämä tällä hetkellä pitää sisällään.

Kertoisitko aluksi hiukan Before the Dawnin synnystä ja taustoista. Millä olet lähteny sitä hommaa alunperin rakentamaan?

– Se tais olla siinä ’98 kun tuli semmonen idea. Mä olin soittanut kitaraa jostain kahdeksanvuotiaasta asti, mutta muuttaessa Lahen seudulle päädyin sitte rumpaliks erinäisiin bändeihin. Parin vuoden jälkee alko sitte hiukan vituttamaan se rokin soittaminen ja kännisten urpojen kattelu. Se oli aluks ihan hauskaa, mutta sitte jengi vaan pääasiallisest halus dokailla, eikä kelaillu sitte sen enempää mitään sen pidemmälle. Varasin sitte studion ja soitin ite kaikki soittimet. Sitte piti miettiä bändille nimi, kun ei demoa oikeen voi ilman nimeä pistää eteenpäin. Eli se meni vähän niin päin, että ensin tein biisit ja sitten niille biiseille piti keksiä bändi. Ei ollut se perinteinen, että on bändi ja reenataan reenikämpällä ja tehään jotain.

Eli homman nimi on alusta asti ollut tehdä ensin biisit ja lopuksi haalia soittajat siihen ympärille livetilanteita varten?

– Juu, aivan. Tässä on nyt 13 ex-jamppaa takana, joka alkaa oleen jo ehkä vähän turhankin miehekäs luku…Mutta ekat lineupit oli juuri pelkästään, että jotkut kaverit tulee vaan soittamaan keikat sillon kun on tarvis. Sitte kun saatiin levytyssopimus tossa 2000, ni sillo oli vast ikäänkuin eka oikee miehistö, mutta sekin ehti vaihtua moneen kertaan.

Tästä pääsemmekin näppärästi seuraavaan kysymykseen, eli miten nämä lukuisat miehistönvaihdokset ovat vaikuttaneet Before the Dawniin?

– Ei ne ole bändiin oikeastaan vaikuttaneet mitenkään. Lähinnä muutoksien syynä on ollut, että mikä ei vaikuttas bändiin. Bändihän on pysyny siinä muodossa, mihin mä oon sen aatellut laittavani, kokoajan. Kaikki se muutosvoima on sitte karsittu pois. Ei nyt silti olla menty ihan millään diktaattorimeiningillä, että suurin osa ex-jäsenistä on …

Lähteneet omasta tahdostaan?

– Nii, tai ei, tai…

Koska diktaattorimaisuudesta on kuulunut kuitenki paljon juttua vuosien saatossa….

– Nii, kyl mäkin oon, nii..

Tai lähinnä, että on vahvoin ottein tehty selväksi, että sinulla on visio ja luotsaat sitä bändiä.

– Nii, joo, se on totta. Etenkin siellä alkupäässä. 13 on aika kova luku, mutta esimerkiksi eka viien hengen keikkamiehistö vaihtui kokonaan ekan keikan jälkeen, että en mä oo ihan niin montaa äijää kenkiny menemään. Ja tietenkin alkuaikoina oli kiva soittaa kavereiden kanssa, ja se meni sitten monasti sen ohi, että onko ne oikeasti hyviä soittamaan. Et oli tapauksia, että yhessä oli hauska vääntää, mut vähän aikaa ku kattelee touhua, ni tajuaa, että voi olla hauskaa, mutta ei tää soittaminen oikeen onnistu. Lähinnä viimeset kolme vuotta on olleet sellasia isompia linjauksia.

Sehän on vähän kuin kavereiden kanssa asuminen. Se voi olla kivaa…

– …mutta ku tulee aika sopia tiskivuoroista ni onki aika hiljasta.

Aivan. Kertoisitko hiukan tästä nykyisestä kokoonpanosta? Mikä on homman nimi ja miten siihen päädyttiin?

– Juu, tää on itseasias aika pitkän kaavan juttu, vaikka onkin ulospäin saattanut näyttää aika yllättävältä. Kyllähän mäkin sanoin haastatteluissa, tokan levyn jälkeen, että se kokoonpano tulee pysymään, mutta se on jotain jonka vaan sanoo. Ei kaikkia pieniä riitoja voi heti ensimmäiselle kysyjälle alkaa puimaan, mutta oli niitä ongelmia jo aika paljon sillon. Olisi ehkä ollu syytä tehdä muutoksia jo siinä vaiheesa, ja siitä oli puhettakin silloisen tuottajan kanssa, mutta oli kuitenki niin vähän aikaa levyn tekoon, että päädyttiin jatkaa vielä silloin.

– Sen jälkeenhän se homma sitten meni miten meni. Mulla oli jo silloin sellasia reservimiehiä kyseltynä, sillä tiettyjen tyyppien kanssa ei voinut tietää kuinka kauan se yhteistyö jatkuu. Jos reenit menee niin, että sä soitat selin koko reenit, ni eihän se niin voi mennä. Jos ei homma toimi reeneissä, ni ei se toimi muuallakaan. Siihen vielä kun pistetään lisäksi, että tiesi, että on itse menossa ihan eri suuntaan kun muut, eikä homma tule ainakaan helpottumaan, ni homma oli aika selvä. Kaikki kompromissit oli käytetty tokalle levylle, eikä ollut itse niihin tyytyväinen…Ja kun oli se reservimiehistö jo siinä vaiheessa kasattu, ni sieltä sitten osa päätyi tähän nykyiseen live-kokoonpanoon. Eli homma oli aika nopeasti kasassa. Yli 30 keikkaa ollaan nyt soitettu tällä köörillä.

Ketä tähän nykyiseen ryhmään kuuluu?

– Siinä on Camorra-yhtyeestä rumpali, Aatu, mikä on tosi makee juttu, koska se on just sellanen metalcore- ja death metal –rumpali ja sil on aika hyvä paiskominen siinä touhussa. Lar Saetheren –niminen norjalainen laulaja, joka asuu nykyään Jyväskylässä ja vaikuttaa myös Honchossa. Sitten on Juho Räihä Gloria Mortista kitarassa ja uusin keikkakiinnitys on tuo Joel Mäkinen tuosta Nick Arse and the Arsenickista. On toisaalta tosi makee, että nyt on todella sekalainen porukka kasassa. Nyt on niin erilaista jengiä, on yks tosi old school, UG-bläkkisäijä, yks death metal / bläkkisäijä, yks selkee HC- ja metalcore–skenen edustaja ja semmosta älykkö, Suomi pop-rokkia soittava synisti, joka on makeeta, koska homma kuitenki toimii yhteen ja kaikki on tosi motivoituneita muusikkoina. Meiän reenimäärähän on nykyään murto-osan entisestä, koska ei tarvi, kun kaikki hoitaa oman hommansa ja tulee keikalle sillä mentaliteetitta, että ”mä haluun hoitaa tän tosissani.” Se näkyy kaikessa ja kaikki on nyt ihan älyttömän paljon kivuttomampaa. Kuitenkin jätkät tekee mulle palveluksen joka keikalla, kun tulevat soittamaan, ja oon siitä kiitollinen. Se kuitenkin on mun bändi ja lähtökohdat on erilaiset. Eikä varsinaisesti ikkunoista ja ovista tule rahaakaan, millä vois palkkaa maksaa.

Mitkä ovat mielestäsi hyvät ja huonot puolet tällaisessa yhden miehen luotsaamassa, ajoittain diktatuurimaisessakin, bändissä?

– Periaatteessa mä en nää siinä ku pelkkää plussaa. Jos jotai asettais miinukseksi, niin kotikylällä tuppaa vähän paskaa tuleen käteen, mutta mulla ei myöskään ole mitään tarvetta täällä enää vakuuttaa ketään. Se aika on ohi tältä ja uskosin, että kaikilta muiltakin bändeiltäni. Ei se kaverisupport toimi enää sillee, että digataan bändistä, kun kaveri soittaa siinä. Se oli sillon lukiossa, nyt musiikkia tekee enemmän diggareille. Paskanpuhuminen on vähä aina sellai negatiivinen asia, mutta siihen ei oikeastaan enää kiinnitä huomiota.

Mutta ei ole ollut ongelmia soittajapulan kanssa tai muuta vastaavaa? Jos heittää koko miehistön vaihtoon ja pitäisi sitten saada keikkajengi kokoon, niin voisi kuvitella, että välillä tulisi ongelmia.

– Ei, ei. Devin Townsend’hän on tehnyt Japanissa rundin, yksin, pelkän taustanauhan kanssa, mutta mulla ei olisi ehkä pokkaa siihen. Se olisi kuitenkin aika inhottava tilanne yksin lavalla. Mä en usko, että mun karisma ihan riittäisi. Mutta ei ole ollut ongelmia miehistön kanssa. Nyt on sama porukka ollut kohta puolitoista vuotta, eikä ole ongelmia ollut. Tietty se vaatii välillä duunia, että saa aikataulut kohdilleen, mutta niinhän se on kaikissa bändeissä. Onneksi on nyt tosi helppo kööri aikataulujen suhteen. Itseasiassa on tullut soitettua ehkä vähän liikaakin keikkaa, että voisi hiukan keskittyä tarkemmin. Oon siitä hyvässä asemassa, että voi hiukan valita keikkoja sen pitserian ja baarin välillä. Helpottaa sitten muunkin miehistön kohdalla, kun on bisseä, safkaa ja majoitusta, ettei käy liian rankaksi. Itelläkin on niin paljon kaikkea muutakin. Sillä on hyvä tehdä hiukan harvemmin keikkoja, niin pysyy setti tiiviinä, on helpompi sopia reenit niitä varten ja pysyy se soittamisen ilo siinä mukana. On hyvin mielenkiintoista nähdä mitä tässä tulee tapahtumaan. On ollut kuitenkin tilanteita joissa Lars on ollut Norjassa ja keikat on onnistuttu silti vetämään. Kemiat on nyt hienosti kohdillaan, eikä ole mitään ryyppäyksen tai tyttöystävän kanssa vietetyn leffaillan takia tulleita peruutuksia sattunut vastaan, eli motivaatio on kunnossa kaikilla. Ammattimiehiä kaikki.

Mitenkäs Before the Dawnin sanoma? Onko viestiä tai asiaa, jota haluat tuoda musiikilla esille?

– Lähtökohta on kuitenki se, että teen musiikkia itselleni. Biisit syntyy rumpujen tai kitaran avustuksella reenikämpällä. Sitte kun keksii jotain hienoa, ni hirveissä kikseissä sitten veivaa menemään. Ei siinä vaiheessa vielä mitään sanomaa siinä ole. En ole punaviinilasi kädessä, kynttilänvalossa, pohdiskellen syviä tuntoja sillon, vaan se musa on ihan vaan musaa. Sanotukset on sitten taas enemmän sellasta tilitystä, mutta ei siellä mitään erityistä sanomaa ole kellekään muulle. Ne voi lukea niinkuin itse haluaa, niin kuin ite tykkään myös tehdä. Jos mä kuuntelen Egotripin Matkustaja-biisiä, niin mä ekana kuvittelen itteni bussin penkille. En oo ikinä kertaakaan miettiny, että mitä Kimi ja kumppanit on ajatelleet sitä biisiä tehdessään. Että kuin moni sitä oikeesti sitte pysähtyy ja miettii sitä? Ei varmaan kauheen moni. Siihenhän se perustuu, että jengi kuuntelee ja löytää jotain itestään, joka on aika makee juttu. On tosi hienoo, ku tulee ulkomailta sähköpostii tai oon lukenu jotai nettisivuu, missä joku tyyppi on peilannut Before the Dawnin sanotuksia omiin elämäntilanteisiinsa. Ei mulla kuitenkaan oo tarvetta tavoittaa ihmisiä suoraan, vaan kirjotan ne sanat itelleni. Ne on kuitenkin todella tärkeitä mulle ja mä paneudun siihen prosessiin erittäin paljon. Mut mul on semmonen hassu tapa, mä en tiedä kuin paljon bändit tätä harrastaa, mutta mä kuuntelen omia tuotoksiani ihan järjettömästi. Tänään viimeksi oon Dawn of Solacen levyn kuunnellu kahteen kertaan peräkkäin. Sitä on vaikea selittää, mutta kun musan ja sanat on saanut yhteen ja sitä pakettia kuuntelee, niin siinä tajuaa itestäänkin uusia juttuja. Ei siinä oo kyse, että joku muu tajuaa, että mulla on ollut paha olla heinäkuussa 2004, vaan se on enemmän itelle se juttu.

Entäpä muut projektit? Sinulla on monta rautaa tulessa ja kuulin, että perustit juuri levy-yhtiön. Kertoisitko vähän lisää näistä muista aktiviteeteista ja miten sinulla riittää energiaa ja aikaa kaikkeen?

– Aikaa löytyy, kun intoa on.

Ja on työtön?

– Nii, mä oon työtön, haha! Se on tietoinen päätös. Se on ihan selvä, että jos haluaa tehä musaa näin paljon, on tehtävä valintoja. Mä ehdin työllistyä oravanpyörään myöhemminkin ja ansaita sitä eläkettä sitten kolmenkympin jälkeen. Nyt ollaan kuitenki ehkä rajoilla ajallisesti. Perustin oman levy-yhtiön, Dead Airin, tossa alkuvuodesta ja se julkaisee ton Dawn of Solacen täyspitkän Suomessa, joka on mun sooloprojekti ja siinä on myös Lars puhtaissa vokaaleissa. Aika samantyylisesti Before the Dawnin kanssa hoidettu bändi, on keikkamiehistö, itse soitan oikeastaan kaiken, mutta musiikillisesti on sitten eroja. Lafka hoitaa myös Dawnin, Solacen ja muiden bändien keikkamyynnin ja promootion Suomessa. Yhtiö julkaisee syksyllä tai loppuvuodesta Teargod-nimisen yhtyeen levyn, joka on musiikillisesti soolobändi, mutta siinä on naisvokalisti, joka hoitaa sanat ja laulun. Näillä näkymin julkaisulistalla on myös The League of Extraordinarily Violent Gentlemen –nimisen death metal bändin minicd:n. Sillä on jo diili Saksasta, pikkulafkalta, mutta mä sain Euroopan ja Jenkit kattavan lisenssidiilin mun lafkalle, ni se voi olla, että mun kannattaa tehä se ite. Firebox jakelee, ainakin tän vuoden, kaikkia noita mun lafkan julkaisuja.

– Et siihen nähden, että minkälainen vasuri oon hoitamaan asioita, ihan pankissakäynnistä asti, ni on ihan hyvin pullat uunissa. Helpottanu varmasti se, että BtD:n kanssa on ollut yhteydessä aika moneen tahoon vuosien saatossa. Bändirintamalla on, juuri mainittujen neljän lisäksi…No, Bonegrinderhan tekee loisteliaan paluun 2007, minkä takia joutuu hullusti reenaamaan rumpujen osalta. Se ei tänä vuonna tule viemään aikaa, mutta lasketaan listaan kuitenkin ja tulee varmasti viemään aikaa jatkossa. Sitten olen Rajavyöhyke-nimisessä Suomi-thrassi-pumpussa rumpalina, Deathplow on lähinnä silloin tällöin hassuja keikkoja vetävä metalliproggis. The Burning Red on semmonen vanhan Machine Headin, ehkä the Hauntedin ja Killswitch Engagen välimaastossa oleva, ei niinkään trendijuttu, vaan vähän tylympi bändi. Ei ole puhtaita vokaaleita eikä emo-tukkaa…

Niin, eihän tuohon kauheasti emo-tukkaa saisikaan..

– Ei joo, haha! Siinä geenit hoitaa sen puolen.

Ehkä sitten enemmän sitä Townsend-osastoa…

– Nii-i! Se on aika kaukana emosta. Mut juu, se on semmosta tylytysosastoa, että jos ei mennä semmosessa Jenkki-asennehevi meiningissä, niin sitten Ruotsi-rässiä. Siihen menin ihan laulajaksi, mikä on mielenkiintoista, koska olen ettiny jo vuosia bändiä, jossa vois vaan öristä. Kitaranvarressa se ottaa kuitenkin aika pahan inflaation, kun pitää peesata koko ajan kitaransoittoa. Mutta se on hyvin mielenkiintoista. Sitten mä olen kahta eri bändiä lupautunut tuottamaan tässä. Toinen on Rajavyöhyke, johon sitten menin rumpuihin ja sitten Downunder-niminen Götebord-tyylinen bändi. Siihen lisäksi pitäisi kitaraa, rumpuja ja pianoa reenailla itsekseen ja kaikkien keikkailevien bändien omat reenit ja keikat. Siinä saa ajan ihan hyvin kulumaan. Vapaalla onki ihan mieluusti vaan himassa. Siinä vielä biisien teot, ni ei ehi kun jauhelihat ja makaronit vääntää, kun jo joku idea iskee.

– Kun tekee niin paljon erilaista kamaa, mulla on tossa tulilla myös metalcore- ja grindi–proggikset, toiselle oli jo vähän studioaikaakin kesälle, mutta sitä piti siirtää, kun on muiden bändien kanssa vähän kiirettä, niin ei sitä ehdi lepäilemään. Kun on kaheksan bändiä joille vääntää riffejä, niin ei tule sitä blokkia niin helposti. Otat akustisen käteen ja jos ei lähe lepposampi, niin sitten vääntää tyrnimpää tavaraa ja aina tulee jotain. Se on tavallaan äärimmäisen hyvä tilanne. Kun on monta katiskaa vedessä, niin ei ole vain se, että varmistaa, että joku natsaa, vaan ei tule sitä turhautumista. Aina tulee välillä umpikuja jollain bändillä vastaan, niin on hyvä olla muita mahollisuuksia. Musiikin pitää kuitenkin olla hauskaa ja on hyvä, että ei jumittunut yhteen paikkaan. Ja mitä pitempään tätä tekee, niin sitä vähemmän sillä on merkitystä tykkääkö jotkut frendit siitä, sitä tekee kuitenki itselleen. Ja kun on tekemässä musiikkia musiikin takia, niin sen tietää, että sitä tekee vielä pitkään, vaikka ei kaikki heti onnistuisikaan. Ei siinä voi liikaa alkaa muiden ajatuksia pohtimaan. Pitkä vastaus pitkään kysymykseen.

Se oli hyvä vastaus. Olisiko sinulla jotain viimeisiä sanoja tähän loppuun? Kertoa jotain, vaikka naishuolista…

– No, toi on toi muusikin kiireisyys hoitanu noi naishuoletki pois, ja monta muuta huolta, hehe. Ei täs oikeestaan. Vuorokauteen muutama tunti lisää, että kerkeis nukkumaan. Toi viikkorytmi kun ei ole sidottu mihinkään työjärjestelmään.

Minä kiitän tästä, kiitos Tuomas.

– Kiitti.

Haastattelu julkaistu : 2006-05-16
Kirjoittaja : Olli Ripatti

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua