Leijonamieli & Putkimiehet – Uusi orgaaninen alku

Moni varmasti muistaa tamperelaisen Flegmaatikot-yhtyeen osana vuosituhannen vaihteen suomiräppi-aaltoa. Monen saman aikakauden hiphop-yhtyeen tavoin tuokin projekti on ollut kuolleena ja kuopattuna jo vuosia, ja silloisen skenen nimimiehistä moni on siirtynyt muihin hommiin, kuka levy-yhtiön pomoksi, kuka leivättömän pöydän äärelle. Flegmaatikkojen levysoitintaitelijana ja räbäyttäjänä tunnettu Leijonamieli sen sijaan tuntui kadonneen maan alle lähes kokonaan. Miehen saattoi kyllä bongata Tampereen klubeilta, mutta ennemmin yleisön joukosta kuin lavalta tai dj-kopista. Mitä ihmettä mies on puuhaillut viimeiset vuodet?

– Kai sitä voisi luovaksi tauoksikin kutsua. Vuosi 2001 imi aika kuiviin, enkä ollut kovinkaan kiinnostunut hiphopista sen jälkeen. Vuonna 2004 uusi luovuuden kausi lähti oikeastaan jonkinlaisista henkisistä ongelmista. Siinä välillä en olisi välttämättä sanonut, että teen vielä joskus albumin.

Herran tarkoittama albumi, Lauluja sadepäivän varalle, on nyt nähnyt päivänvalon, ja siitä on vastuussa viisihenkinen poppoo, Leijonamieli & Putkimiehet. Miten uusi bändi kasattiin?

– Se tapahtui oikeastaan hieman puolivahingossa. Vuonna 2004 aloin taas kirjoittaa biisejä, eikä silloin ollut vielä tarkoitus tehdä mitään levyä. Siinä vaiheessa se oli enemmänkin oman sielunmaiseman purkamista, johon kirjoittaminen tuntui ainoalta keinolta. Meidän rumpalimies Jukka kuuli puolivahingossa jonkin mun demon, ja kuukausi siitä eteenpäin meillä oli jo bändi.

Yhtyeen kitaristi, Ville Houttu, muistelee levynteon olleen pitkähkö prosessi:

– Se alkoi jo melkein pari vuotta sitten, kun tehtiin ensimmäinen demo yhdessä. Aluksi kaikista biiseistä tehtiin vaatekaappidemot ja vasta sen jälkeen varsinaiset studiojutut. Kokonaisuudessaan siihen meni vajaa pari vuotta.

Lauluja sadepäivän varalle ilmestyi muun muassa Kemopetrolin julkaisijana tunnetun Plastinka Recordsin kautta. Leijonamielen mukaan yhtye päätyi Plastinkan talliin hieman epätavanomaista reittiä.

– Olin käymässä Music Makersin studioilla, missä Plastinka Records myös sijaitsee, ja siellä Vellu Maurola, DJ Slow, onnistui jotenkin varastamaan mun taskusta cd-r:n, jossa oli jotain meidän varhaista materiaalia. Näin meidät otettiin Plastinkalle lähettämättä periaatteessa yhtäkään demoa.

Ihan vaan hyvää musaa!

Työnjako bändin haastatteluissa on selkeä: Leijonamieli vastaa hiphop- ja sanoitusaiheisiin kysymyksiin ja muut bändin jäsenet puhuvat musiikista. Ville Houttu on selvästi tyytyväinen debyyttialbumiin.

– Niiden demojen pohjalta oli biiseistä selkeä käsitys, ja monet sovituksetkin oli jo tehty, mutta ilman muuta se orgaaninen linja mitä lähdettiin hakemaan, haluttiin myös pitää tiukasti mukana. Täytyy sanoa, että albumista tuli ehkä vielä hieman parempi kuin mitä toivottiin!

Levy on tehty ilman ulkopuolista tuottajaa. Harkitsitteko sellaista edes missään vaiheessa?

– Tuottaja olisi varmasti ollut nopeuttava tekijä, mutta toisaalta nyt saatiin tehdä täysin omannäköinen levy. Täytyy tosin kiitellä äänittäjä Tommi Vainikaista joistakin äänimaisema-tyyppisistä jutuista.

Teitä tullaan varmasti vertaamaan muihin livebändillä hiphopia vääntäviin orkestereihin, kuten vaikkapa Tulenkantajiin tai The Rootsiin. Ovatko nuo yhtyeet vaikuttaneet teidän soundiinne?

– The Roots on vaikuttanut aika paljonkin. Sieltä se orgaaninen leima varmasti osittain tuleekin, sitä on turha kiistää. Toisaalta, kyllä me ollaan menty siitä lievästi popimpaan suuntaan, ja tehty ehdottomasti omannäköinen levy – sellainen mistä itse tykätään. Ja eipä se oikeastaan haittaa vaikka se välillä kuulostaisi joltain muultakin, naurahtaa kitaristi.

Levyllä on varsin monenlaista musiikkia, tai ainakin mausteita monenlaisesta. Haluatteko edes, että teitä tituleerataan nimenomaan hiphopbändiksi, vai mieluummin ei?

– En sanoisi oikeastaan kumminkaan päin. Ei me välttämättä lähdetty tekemään “hiphop-levyä”, vaan ihan vain hyvää musiikkia. Sellaista musiikkia, joka herättää tunteita ja antaakin jotain kuulijalle.

Myös Leijonamieli mieluummin välttää turhaa kategorisointia.

– Oikeastaan haluan ihan tietoisesti päästä pelkästä hiphop-statuksesta eroon. Ajattelen myös, että me ollaan tehty ennemminkin musiikkia kuin räppiä. Olen kyllä aika kaikkiruokainen musiikin suhteen. Kaikki menee vanhasta soulista, Al Greenista ja Aretha Franklin -osastosta, aina moderniin rokkiin.

Suomiräppäri ei elä paksusti

Leijonamielen sanoitukset vaikuttavat monipuolistuneen vanhan yhtyeensä ajoista. Mies vertailee vanhaa ja uutta lyriikkaansa näin:

– Flegmaatikkojen aikana, sehän oli enemmänkin tällaista viina ja naistenisku -läppää. Sellaista parikymppisen sekoilua. Nykyinen matsku on paljon henkilökohtaisempaa, kaikki on lähtenyt ihan mun omasta elämästä. Toki tekninenkin puoli on kehittynyt, ja ikä on tuonut koko hommaan vähän erilaista perspektiiviä. Mä olin sellaisessa tilanteessa, että jos en uskalla olla itselleni suora, ja tehdä niistä kokemuksista biisejä, niin on aika vaikeaa alkaa tehdä mitään muutakaan. Kaikki mitä olen levylle kirjoittanut, on ihan arkipäiväistä ja koettua hommaa.

Monet suomalaiset räppärit tuntuvat elävän jonkinlaisessa hiphop-fantasiamaailmassa, Amerikan malliin. Leijonamieli ei vaikuta erityisen kiinnostuneelta moisesta meiningistä.

– Mä todistin sen itselleni jo muutama vuosi sitten, että räppärit ei elä täällä kovinkaan paksusti. Kyllä tässä kaikki tekevät ihan muita hommia sivussa.

Olisiko sitten kuitenkin optimitilanne saada elantonsa musiikista, vai menisikö homma liian tulosvastuulliseksi siinä vaiheessa?

– Kukapa ei nyt haluaisi elää musiikilla. Se on hienoa hommaa, se on hieno ammatti. Keikkailu on parasta mitä muusikolle voi tapahtua, varsinkin jos sitä saa tehdä paljon. Jos sillä vielä tienaa, niin miksi sitä ei ammatikseen tekisi.

Kitaristi Ville Houttu on yllättäen hieman eri mieltä.

– Mun mielestä peruspäiväduuni on varsin piristävää vaihtelua sille elämälle mitä tuolla kentällä eletään. Ja etenkin ne keikat on tosi siistejä sen jälkeen, kun pääsee puurtamasta soittelemaan ihmisten ilmoille.

Kuumotusta ja promotusta

Leijonamieli & Putkimiehet -yhtyeen taival on niin live- kuin studioyksikkönäkin vasta alussa. Missä herrat haluaisivat nähdä yhtyeen vaikkapa vuoden kuluttua?

– Toivottavasti ollaan tehty hieno keikkakesä, varsinkin festarikeikkoja odotetaan kovasti. Uusia biisiraakileitakin on jo tehty, että mahdollisesti olemme jo uuden levyn teossa vuoden kuluttua, suunnittelee Ville.

Leijonamieli on samoilla linjoilla.

– Toivon kyllä, että ollaan tekemässä vuoden päästä jo seuraavaa levyä. Tämä on saanut sen verran hyvän vastaanoton, että ei tässä tarkoitus ole jäädä laakereille lepäilemään. Toivottavasti työ kantaa vielä useammankin vuoden eteenpäin.

Kissanristiäisiä on yhtyeellä ollut jo nyt jos jonkinlaista. Erityisen hilpeitä fiiliksiä herättää muistelot taannoisen Buusteri-ohjelman kuvauksista Oulunkylän yhteiskoululla.

– Olihan se aika semi-kuumottavaa meininkiä, mutta kaikenlaista promoa on tehtävä.

Ehkä vielä sitäkin kuumottavampaa on luvassa, sillä tyypit on pyydetty myös erään lauantaiaamuisen lasten tv-hittilistan vieraaksi. Leijonamieltä ei ruudussa nähdä, mutta muuta Putkimiehet-edustajistoa tulee olemaan paikalla. Ville mietti jo, mistä saisi vuokrattua sopivan banaanipuvun.

Hassut hatut päässä tai ilman, markkinointia on tehtävä, ja konstit on monet. Kitaristin poistuessa urheilemaan lähtee Leijonamieli illan jo pimetessä tarrapinkan kanssa Tampereen kaduille tekemään ruohonjuuritason promootiota. Kestävän suosion rakentaminen on kovaa työtä, mutta se ei tunnu näitä miehiä pelottavan.

Haastattelu julkaistu : 2006-03-12
Kirjoittaja : Risto Mikkonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua