Pain Confessor – Pelon sekaista raivoa

Suomi on juuri hetki sitten hävinnyt lätkän olympiakullan Ruotsille, kun kaksi herraa astelee hämeenlinnalaisen olutravintolan uumeniin. Pain Confessorin kitaristit Tuomas Kuusinen ja Vesa Säkkinen eivät surussa ryve. Ärhäkkää metallia esittävän yhtyeen kakkosalbumin Fearragen ilmestymiseen on muutama päivä aikaa, ja edellisenä iltana lättyä on ennakkokuunneltu kotikentällä paikallisessa anniskeluravintolassa.

– Eilisestä nyt on huono sanoa mitään, kuuluvuus oli mitä oli. Jengi sanoi, että lopullista kuvaa ei oikein saa. Mutta ne muutamat ihmiset, joita haastattelin, kommentoivat että huomattavasti melodisempaa tavaraa on, Säkkinen kertaa edellisiltaa.

Kuusinen on soitellut levyä tutuilleen myös muuten, ja näiltä sadelleet kommentit ovat olleet pääasiassa positiivisia.

– Toisaalta kun kyse on pitkälti kavereista, niin eihän siitä tiedä kuinka suoraan ne sanovat. Mutta me itse ollaan tyytyväisiä levyyn. Fearrage on melodinen, enkä allekirjoita, että se olisi löysempi kuin edellinen levy. Se on vähän kuin leffa. Siinä on kiihkeitä hetkiä ja sitten niitä muitakin juttuja. Ja koska viimeinen biisi tuli muutamaa päivää ennen kuin mentiin studioon, se tavallaan tuoreimpana kuvastaa sitä mihin ollaan menossa ja sulkee levyn, eli se on levyn lopputekstit.

Säkkinen komppaa Kuusista ja täsmentää, että levy on rankka, mutta eri tavalla kuin debyyttialbumi Turmoil. Fearrage on Turmoilia raskaampi ja alakuloisempi, ja suoraa raivoamista on osin korvattu fiilistelyllä.

– Rankempaa vitutusta. Ei nopeus tarkoita sitä, että on automaattisesti rankka, Säkkinen lyö lyijyn niskaan.

Kusipäisiä lapsia

Raskas tunnelma heijastuu myös levyn sanoituksista, joissa liikutaan syvästi henkilökohtaisella tasolla. Fearrage käsittelee asioita, joita jokainen ihminen kokee joskus jossakin muodossa.

Lyyrisestä annista pääasiassa vastaavat Säkkinen ja Kuusinen korostavat molemmat, että sanoitukset on tarkoitus ymmärtää musiikin mukana, vaikka toisaalta samalla se kuuluisa lopullinen tulkintavastuu onkin kuulijalla.

– Se on tärkeää. Mua ainakin vituttaisi, jos joku lempibändin äijä tulisi selittämään, että et sä voi tajuta tuota noin. Mutta toisaalta tällä levyllä on muutamia asioita sanottu niin yksinkertaisesti, että niitä ei voi käsittää millään muulla tavalla, Kuusinen valottaa.

Levyn ydinajatus kiteytyy pitkälti Säkkisen keksimään nimeen Fearrage. Kuusinen selventää levyn teemoja:

– Melkein jokainen biisi kertoo jollakin tasolla jostain pelosta. On se sitten menettämisen pelkoa, julkisten paikkojen pelkoa tai mitä vain pelkoa. Se on sitä pelon sekaista raivoa, kun on nurkkaan ahdistettuna. Biisit ovat yhden henkilön tilitystä, ei mitään perusmeininkiä, että ollaan joku metallijengi ja tehdään jotain tyhmää.

– In union we stand, Säkkinen vitsailee ja jatkaa: – Sanoitukset on tehty aidosti omista fiiliksistä, lyhyesti kiteytettynä ne ovat jokapäiväisestä vitutuksesta kertovia pätkiä. Nyt on ollut siihen hyvä sauma, koska on ollut antoisia elämäntilanteita. Sanoituksissa on pimeitä asioita, mutta toisaalta myös positiivisia. Ei silti mitään Manowar-uhoamista, vaan sellaista, että seistään sanojen takana. Sanat ovat omaa elämänkatsomusta.

Syväluotaava keskustelu ajautuu Butterfly-nimiseen ralliin, joka on hitaudessaan ja synkkyydessään Pain Confessor -mittapuulla jopa kokeellinen kappale – ainakin jos vertailukohdaksi otetaan nopeatempoinen Turmoil. Tuskan rippituolissa ei olla kuitenkaan herkistytty, vaan pikemminkin päin vastoin.

– Me ollaan enemmän alettu ajatella, että asioita voi tehdä muullakin tavalla kuin sillä yhdellä. Butterflystakin olisi voitu tehdä nopeampi, mutta hätäilemällä ei tule kuin kusipäisiä lapsia, Säkkinen vertaa.

– Biisi pohjautuu aika pitkälti tunnelmaan, ja kun vähän tajuaa mitä siellä sanotaan, niin se ei todellakaan ole kevyt biisi, Kuusinen huomauttaa. – Siellä on johtoajatus, jonka voi ajatella moneen asiaan. Ihminen voi vatvoa, että mitä on saanut elämässään aikaiseksi ja mitä pitäisi tehdä, tai sitten se voi vain mennä, tehdä ne asiat ja nakata vittuun sen, mitä muut sanoo. Koska ihminen kuolee kuitenkin ja unelmat sen mukana, teki elämässään mitä tahansa. Minäkin olen tehnyt monta paskaa valintaa ja elänyt tosi huonoissa rahallisissa olosuhteissa jatkuvalla syötöllä, koska olen mieluummin mennyt musiikin perässä. Silti tuntuu tosi vittumaiselta, että jos niitä mun ratkaisuja arvostellaan, kun minäkään en arvostele jonkun toisen ratkaisuja.

Kuusinen kuitenkin muistuttaa, että niin Butterflyn kuin muidenkin Fearragen kappaleiden käsittelemät asiat ovat jokaiselle erilaisia ja siksi nimenomaan vahvasti tulkinnanvaraisia.

– Mitään näkemystä ei tässä yritetä tuputtaa kenellekään. Kyse on vain siitä, että kannattaa välillä miettiä näitä asioita.

Takamukset ruvelle

Pain Confessorin sävelkynä ei ole enää liehunut vain tiettyjen jätkien käsissä, vaan Fearragelle biisejä on veistellyt koko kööri yhteistyössä. Tämä on ahkeran keikkailun ansiota, joka on kehittänyt Pain Confessorin entistä tiiviimmäksi yksiköksi.

– Sitähän me ollaan aina toitoteltu, että ollaan livebändi. Livenä vedetään vielä pari–kolme pykälää kovemmin kuin levyllä. Me riehutaan perseemme ruvelle, ja yritetään soittaa biisit mahdollisimman kivasti ja pitää hauskaa. Pääasia, että jengillä on mukava tulla keikalle. Ei tarvi ruveta ranteita vetämään auki tai mitään sellaista, Säkkinen muotoilee.

Vaikka Pain Confessorin kuoro onkin varsinainen miesporukka, ei äijämetalli tunnu Kuusisen ja Säkkisen mukaan kaikista kotoisimmalta termiltä. Samaan rahaan kaksikko antaa huutia myös niin luutuneille käsityksille metallista miesten musiikkina kuin toisaalta tasa-arvokamppailun lieveilmiöillekin.

– Kaikissa asioissa pitää olla kohtuus, ja ehdottomasti tervetuloa kaikki vain kuvioihin. Jos joku tahtoo ruveta luomaan rajoja tällaiseen asiaan pelkästään sen takia, että haluaa olla äijä, niin se on väsynyttä. Katsotaan sitten, kun on se kolmen päivän krapula ja itketään siellä mimmikaverin kainalossa, että ole mulle hellä. Siinäkö sitten meni se äijyys? Säkkinen heittää.

– Niin, ja vaikkapa joku Angela Gossow murisee monta jätkääkin pöydän alle, Kuusinen säestää esimerkillä.

Turmoilin myötä Pain Confessor sai myös taakakseen leimaa Göteborgin suuntaan. Säkkinen uskoo ja toivoo, että viimeistään nyt väsyneistä jötikkävertauksista on päästy lopullisesti eroon. Kuusinen ärähtää vertauksille ja huomauttaa, että osa viittauksista on juontunut kateudesta, kun bändi sai levyn nopeassa tahdissa ulos ja sitä jopa kehuttiinkin.

– Pakkohan jonkun on kuvitella, että on reilua pitää meidän jalat maassa sanomalla että ”te ootte Göteborg-matkijoita ja perseestä”. Jännä juttu, kukaan ei tajua, että muutama kaveri tässä porukassa on tehnyt hommia bändeissä neljätoista vuotta, ellei enemmänkin. Säkkinen on itse asiassa tehnyt kaksikymmentä vuotta.

Pitkästä ja itsepintaisesta työstä puhe kääntyy väistämättä lopuksi Hämeenlinnan seudun rokkipiireihin, joista on viime aikoina alkanut ponnistaa useampiakin bändejä laajemman arvostuksen lähteille. Viimeisimpänä turenkilainen SinKing, jonka tuore sinkku ampaisi singlelistan kärkeen.

– Veikkaisin, että kysymys on täällä siitä, että ei ole ollut mitään lähtökohtia. Ei ole ollut mitään suhteita, kaikki on lähtenyt vain omasta kitarasta. Kun päätä hakkaa tarpeeksi kauan seinään, se menee siitä läpi. Hämäläiset ovat hitaita luovuttamaan, Kuusinen analysoi.

Haastattelu julkaistu : 2006-03-07
Kirjoittaja : Kalle Heino

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua