Confessor – Doomia muusikoiden makuun

Yhdysvaltain North Carolinan osavaltiosta kotoisin oleva Confessor jakoi 90-luvun alussa mielipiteitä omintakeisella teknisellä doomillaan, mutta onnistui saavuttamaan pienten piirien vankkumattoman suosion. Vuonna 1991 ilmestyi bändin ainoa kokopitkä Condemned, jota seurasi seuraavana vuonna EP Confessor. Tämän jälkeen bändi hajosi vuoden 1994 tietämillä, mutta on nyt aktivoitunut uudestaan. Bändin johti uudelleen yhteen heidän kitaristinsa Ivan Colonin kuolema helmikuussa 2002. Confessor koottiin alunperin yhtä hyväntekeväisyyskonserttia varten, jonka tarkoituksena oli auttaa Colonin vaimoa maksamaan kontolleen jääneitä sairaalakuluja. Asiat kuitenkin johtivat toiseen ja syksyllä 2005 ilmestyi albumi Unraveled. Kysymyksiin vastaili yhtyeen rumpali Steve Shelton.

Aloitetaan Confessorin historiasta. Minkälainen Confessorin jäsenten musiikillinen tausta ja vaikutteet olivat, kun aloititte 80-luvulla ja kuinka Confessorin soundi kehittyi? Kuinka musiikistanne yleensä tuli niin teknispainotteista?

– Confessor aloitti high school -yhtyeenä vuonna 1985 tai 1986, mutta silloin heillä oli eri rumpali. Minulla oli tapana mennä katsomaan heidän keikkojaan eräälle klubille ja mielestäni he olivat mahtavia. Ystävystyin heidän kitaristinsa kanssa ja muutaman kuukauden päästä aloin pyytää päästä soittamaan heidän kanssaan, vaikka olin soittanut rumpuja vasta pari vuotta. Vuosi tämän jälkeen he alkoivat etsiä toista rumpalia, joten he antoivat minun yrittää ja sain paikan. Ennen sitä soitin bändissä, joka aloitti punkbändinä, mutta muuttui metallimpaan suuntaan. Phil Swisher, joka myöhemmin liittyi Corrosion of Conformityyn, oli tuossa bändissä samoin kuin David Vincent Morbic Angelista, vaikkakin hän oli siinä vain vähän aikaa. Opettelin yhä rumpujen soittoa tuohon aikaan ja pidin paljon siitä, että sain tehdä asiat tavalla, joka sai musiikkiin erilaisen tunnun kuin mitä normaali rumpubiitti olisi saanut. Siinä samalla bändi ja minä opimme nauttimaan teknisen musiikin soittamisesta ja arvostamaan sitä. Ennen liittymistäni Confessoriin he olivat enemmänkin stoner rock -bändi, mutta heti ensimmäinen biisi, jota työstimme yhdessä, alkoi muuttamaan bändin suuntaa. Tuo kyseinen kappale on uudella Unraveled-levyllämme bonusbiisinä.

– Kasvoimme kaikki aikana, jolloin Black Sabbath, Judas Priest ja Iron Maiden tekivät hienoja levyjä, joten nuo bändit puhuttelivat meitä high school -aikaan. Kuuntelin myös Dischargea, G.B.H.:ta ja joitain muita punk rock -bändejä vuoden pari siihen asti, kunnes pääsin sisään Troublen ja Slayerin musiikkiin. Sen jälkeen punk ei enää tuntunut tarpeeksi aggressiiviselta eikä raskaalta. Kaikki meistä rakastivat Troublen kolmea ensimmäistä albumia ja Trouble varmaankin vaikutti soundiimme enemmän kuin mikään muu bändi. Tosin minulla oli ongelma sentyyppisen musiikin soittamisen suhteen, sillä se ei ollut tarpeeksi muuttuvaa. Kyllästyn helposti soittaessani, joten minun oli tehtävä asiat vaikeammiksi, jotta säilyttäisin mielenkiinnon rumpujen soittamisessa. Niin paljon kuin pidän AC/DC:n vanhemmasta tuotannosta, en ikinä voisi soittaa senkaltaisessa bändissä.

Mikä johti Confessorin hajoamiseen vuonna 1994?

– Sopimuksemme Earachen kanssa päättyi ja samaan aikaan erotimme managerimme. Muutaman joutilaan kuukauden jälkeen Ivan päätti mennä takaisin kouluun ja meiltä vei kuusi kuukautta saada uusi kitaristi, jotta voisimme jatkaa soittamista. Mutta kun valmistauduimme soittamaan ensimmäistä keikkamme uuden kitaristin kanssa, Scott (Jeffreys, laulaja) ilmoitti, että hän halusi lopettaa toisen bändinsä takia, jossa oli laulanut suunnilleen vuoden ajan. Päätimme, että halusimme kyllä jatkaa, mutta se ei ollut niin helppoa kuin kuvittelimme. Meillä oli muutama laulaja tämän jälkeen, mutta jostain syystä hommat eivät toimineet toivotulla tavalla kuin vasta pari vuotta myöhemmin. Tuolloin olimme jo väsyneitä jatkamaan Confessorina. Soundimme oli muuttunut emmekä halunneet ihmisten odottavan meiltä samantyyppistä musiikkia, joten vaihdoimme nimeksemme Fly Machine.

Mitä Confessorin jäsenet tekivät noina vuosina ennen kuin Confessor perustettiin uudelleen? Sinulla ja Caryllä oli Fly Machine ja Scottilla bändi nimeltä Drench. Voisitko kertoa jotakin näistä bändeistä; voiko niitä verrata mitenkään Confessoriin vai olivatko ne aivan erilaisia (musiikillisesti, bändikemialtaan ja päämääriltään)? Entä muut? Pidittekö yhteyttä toisiinne?

– Fly Machine kuulosti aika ajoin paljon Confessorilta, mutta bändikemia oli aivan toisenlainen. Meillä oli paljon hienoja ideoita, mutta soittaminen ei tuntunut samalta kuin Confessorin kanssa. Itse asiassa en ollut ikinä tajunnut kuinka kauaksi Confessorista musiikkimme oli kehittynyt ennen kuin Confessor soitti reunion-keikkansa. Kaikki Fly Machinen jäsenet olivat suuria Confessor-faneja, joten soittimet olivat edelleen viritettynä alas C:hen ja soitimme samanlaisten vahvistimien kautta, mutta riffit tulivat erilaisten ihmismielten läpi. Jollain tavoin pidin joistain biiseistämme enemmän Fly Machinessä ja opin paljon enemmän rumpujen soitosta, mutta musiikki ei ollut yhtä maanläheistä eikä hauskaa soittaa.

– Cary (Rowells, basso) ja minä soitamme tällä hetkellä myös Loincloth-bändissä Buttergloven ja Breadwinnerin kitaristin kanssa. Ihmiset sanovat, että se kuulostaa paljon Confessorilta, mutta se bändi on kyllä huomattavasti teknisempi kuin Confessor voisi ikinä olla. Loincloth kuulostaa siltä kuin kaikki Confessorin levyn soolot ja siirtymät olisi puristettu kokoon ryhmäksi kolmeminuuttisia biisejä, mutta ilman, että vokaalit dominoisivat musiikkia. Minulla on todella hauskaa bändissä, koska se on todellinen haaste minulle rumpalina.

– Scottin bändi Drench ei puolestaan muistuttanut yhtään Confessoria. Drench soitti hyvin vokaalivetoista musiikkia, jossa kolmiosaisia harmonioita laulettiin yli suurten, avointen voimasointujen. Sen jälkeen kun Scott ja Brian (Shoaf, kitara) lopettivat musiikin tekemisen, olimme hyvin harvoin yhteydessä. Emme enää pyörineet samoissa sosiaalisissa kuvioissa.

Vuonna 2002 palasitte yhteen sen jälkeen, kun olitte soittaneet kitaristinne Ivan Colonin vaimon hyväksi järjestetyssä hyväntekeväisyyskonsertissa. Oliko alusta alkaen selvää, että näinkin pitkän tauon jälkeen jatkaisitte musiikin tekemistä Confessorina?

– Hyväntekeväisyyskeikka oli todella poikkeuksellinen tapahtuma. En ole ikinä ollut huoneessa, jossa voi tuntea vastaavanlaista jännitystä ja liikutusta. Kun istuuduin rumpujen taakse tuona iltana, jokainen kasvo, jonka näin, joko lauloi mukana tai hymyili leveästi. Se oli hienoa! Mutta emme suunnitelleet yhteenpaluuta keikan jälkeen. Cary ja minä olimme edelleen Fly Machinessä enkä ajatellut Confessoria sen kummemmin. Scott ja Brian olivat jutelleet yhteenpaluusta ja toisen albumin tekemisestä, koska olimme aina olleet sitä mieltä, että Confessor ansaitsisi sen. Emme Caryn kanssa kuitenkaan ottaneet heitä tosissaan, koska he eivät olleet soittaneet musiikkia vuosiin ja me olimme jo kiireisiä kahden muun bändimme kanssa. Hyväntekeväisyyskeikka oli hieno ja olisin ollut ihan tyytyväinen, vaikka koko asia olisi jäänyt siihen.

– Kuusi kuukautta myöhemmin eräs keikkajärjestäjä kysyi voisimmeko harkita, että soittaisimme viikonlopun kestävillä festareilla täällä kotikaupungissa (Raleigh, North Carolina) ja päätimme suostua. Meillä oli hauskaa sillä keikalla myös ja silloin päätimme jatkaa Confessorin parissa. Fly Machine oli alkanut tuntua enemmän työltä kuin hauskanpidolta ja olin tajunnut kuinka ainutlaatuista Confessorin musiikki on. Cary ja minä juttelimme, että Confessorin hajoamisen jälkeen emme olleet kuulleet mitään senkaltaista musiikkia. Olimme samaa mieltä siitä, että mikäli jatkaisimme musiikin tekemistä yhdessä, miksi emme tekisi sitä sellaisessa ilmapiirissä, jossa olisi hauskempaa, ja sellaisessa bändissä, jonka musiikki olisi raskaampaa.

Shawn McCoy aloitti Confessorin uusimpana jäsenenä vuonna 2002. Kuinka löysitte hänet ja kuinka hän on sopinut joukkoon?

– Shawn oli Fly Machinen soolokitaristi bändin viimeisen vuoden ajan. Hän puhui aina siitä kuinka Confessor oli hänen lempiyhtyeensä ja uhkaili, että jos me palaisimme ikinä yhteen, hän etsisi meidät käsiimme ja tekisi elämästämme kärsimystä ellemme pyytäisi häntä liittymään mukaan. Hän soitti Confessorin toisella keikalla, sillä, joka sai meidät päättämään yhteenpalaamisesta, ja teki hienoa jälkeä. Emme missään vaiheessa edes harkinneet ketään muuta. Paikka oli hänen, jos hän vain halusi sitä. Hän käytti tilaisuuden hyväkseen ja on sopeutunut joukkoon hienosti. Alkuun hän ei pahemmin osallistunut kappaleiden kirjoittamiseen, koska halusi antaa meidän kehitellä joitakin Brianin ideoita. Brian on yksi alkuperäisistä kitaristeista ja Shawn halusi antaa meidän tutustua uudelleen Confessorin riffeihin ja seurata taka-alalta biisintekoprosessiamme ennen kuin alkoi tehdä sen suurempia ehdotuksia. Kun Unraveledin sävellysprosessi oli lopuillaan, Shawn kirjoitti aivan yhtä paljon kuin Briankin.

Mitkä ovat nykyiset musiikilliset vaikutteenne (olivat ne sitten muita bändejä, säveltäjiä, metalligenren sisältä tai ulkoa)? Alice in Chains mainitaan usein Unraveledin ja Sour Times -EP:n arvioissa, mutta sillä viitataan tietenkin vain vokaaliharmonioihin. Ja kun puhutaan musiikista, aikaisemmin Watchtower (80-luvun lopulla kaksi levyä julkaissut progemetalliyhtye) mainittiin melko usein vertauskohtana.

– On vain yksi bändi, josta me kaikki pidämme, ja se on Radiohead. Minun suosikkibändini on, ja on aina ollut, The Beatles. Tajuan hyvin, että se ei ole metallia, mutta mitäpä siitä. Suurimmassa osassa musiikista, jota kuuntelen, on vokaaleja joko minimaalisesti tai ei lainkaan. Millä tahansa mielialalla olen, se häiriintyy yleensä siinä vaiheessa, kun vokaalit tulevat mukaan kuvaan. Ja rumpalina, joka tykkää täyttää jokaisen tilan yksityiskohdilla, taistelen aina sen faktan kanssa, että on melkein mahdotonta keskittyä yksityiskohtiin, kun joku laulaa päälle. Kuuntelen bändejä kuten Tortoise, Mice Parade, Savath and Savalas (vain heidän ensimmäistä albumiaan), Boards of Canada ja muita ambient-yhtyeitä. Mitä tulee raskaampaan musiikkiin, olen aina ollut sitä mieltä, että Godflesh oli kaikista kiinnostavin bändi sillä saralla, koska he onnistuivat viemään käsitteen ”raskas” paikkaan, jonne kukaan muu ei ole pystynyt. Shawnin ja minun mielestä Necrophagist on mahdollisesti paras metal-yhtye ikinä. Heillä on häijyimmät riffit, joita olen ikinä kuullut ja he ovat myös mahtavia muusikoita. Opethilla on kolme albumia, jotka ovat täydellisiä omassa genressään, mutta mielestäni suurimmaksi osaksi metalliyhtyeet ovat liian yksiulotteisia. Usein ne ovat joko teknisiä, mutta eivät häijyjä, kovaäänisiä ja vihaisia olematta mielenkiintoa herättäviä, tai sitten ne luottavat siihen, että heidän laulajansa kannattaa bändiä eteenpäin, aivan kuten suurin osa popbändeistä tekee.

– Pidämme monenlaisista asioista. Kaksi meistä ei kuuntele mitään kovin raskasta musiikkia, tai ei edes pidä siitä kovin paljoa. Alice in Chains oli eräälle meistä iso vaikute, kun taas eräs toinen meistä syyttää bändiä yhdessä Pearl Jamin kanssa siitä, että niin monta paskaa bändiä on sainattu viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tällä hetkellä bändin välillä ei ole yhtä yhteistä vaikuttajaa lukuun ottamatta sitä, että jatkamme sellaisen musiikin tekemistä, jonka soittamisesta pidämme. Mainitsit säveltäjät, joten haluan mainita, että jos pidät raskaasta ja teknisestä musiikista, hienoista harmonioista ja pystyt kuuntelemaan klassista, niin sinun olisi hyvä tsekata Bela Bartokin Music for Strings, Percussion and Celesta. Jonain kauniina päivänä keksin keinon, jolla voin pölliä pääteeman tuosta kyseisestä teoksesta.

Kuinka sävellätte kappaleenne? Osallistuvatko kaikki säveltämiseen ja kuinka sävellysprosessi yleensä etenee?

– Ensimmäisenä tulee aina kitarariffi. Silloin tällöin muut antavat minun kirjoittaa jotakin bändille, mutta useimmat simpanssit ovat parempia kitaristeja kuin minä. Kun joku on kehitellyt ideaansa sen verran pitkälle, että se voidaan tuoda treeneihin, me kaikki kerromme mistä siinä pidämme ja yleensä sitä aletaan siinä vaiheessa muunnella. Tykkään ottaa pieniä osioita kappaleesta ja tehdä niistä muutaman erilaisen osan tai siirtymän. Emme ikinä anna biisiä Scottille ennen kuin se on periaatteessa tehty valmiiksi. Tuossa vaiheessa hän voi ehdottaa, että pidennämme jotakin kohtaa, jotta siihen saadaan enemmän vokaaleja tai jos hän päättää, ettei laula tietyssä osassa, me editoimme sitä niin, ettei vokaaleissa ole liian pitkää taukoa. Minulta vie yleensä kuutisen kuukautta pähkäillä läpi kaikki asiat mitä haluan tehdä rummuilla yhden kappaleen aikana.

Ainakin Suomessa mielipiteet Unraveled-albumista näyttävät vaihtelevan melko paljon. Nekin, jotka ovat pitäneet siitä, ovat sanoneet sitä haastavaksi albumiksi. Vaikuttaa siltä, että uuden materiaalin vastaanotto on ollut jossain määrin samantyyppistä kuin aiemman materiaalinne: musiikkinne jakaa yhä mielipiteitä eikä kukaan tunnu sanovan sen olevan ”ihan ok”. Kuinka itse kuvailisitte nykyistä tilannettanne metalliskenessä? Minkälaista palautetta olette saaneet?

– Suurin osa saamastamme palautteesta on ollut todella hyvää. Ihmiset tuntuvat pitävän tätä albumia helpompana kuunnella kuin vanhempaa materiaaliamme. Olen varma, että se johtuu siitä, että Scottin lähestymistapa vokaaleihin ei ole yhtä äärimmäinen kuin mitä se oli aikaisemmin. Hänen vokaalinsa vaikuttavat olleen pääsyy siihen, että ihmiset joko rakastivat tai vihasivat meitä. Mielestäni hänen vokaalinsa sopivat musiikkimme nyt täydellisesti, kun taas aiemmin oli aikoja, jolloin ne tuntuivat olevan ristiriidassa sen kanssa mitä me yritimme tehdä. Ihmiset, jotka ovat antaneet negatiivista palautetta, ovat yleensä odottaneet tämän levyn kuulostavan samalta kuin vanhempi materiaalimme. Useimmat heistä ovat kuitenkin pitäneet Unraveled-albumista, mutta he ovat vain odottaneet löytävänsä siltä jotakin tiettyä, jota eivät sitten ole löytäneet. Toisaalta jotkut ovat sanoneet, että olemme jatkaneet juuri siitä mihin jäimme ja vieneet musiikkiamme jopa pidemmälle kuin aikaisemmin.

– Luulen, että ihmiset, jotka haluavat kuunnella erilaista metallia, löytävät tältä levyltä monia asioita, joista innostua. Mutta ihmisten, jotka haluavat levyn kuulostavan joltakin tietynlaiselta bändiltä, ei pitäisi odottaa sitä Unravelediltä. Ei yksinkertaisesti ole mitään bändiä, joka kuulostaisi meiltä. Me emme ole tyylipuhdas doom-bändi, emme ole suoraa matikkarokkia, emme kuulu niihin, jotka haluavat kuulostaa Iron Maidenilta tai Black Sabbathilta, emmekä todellakaan ole yksi niistä tuhansista bändeistä, jotka kuulostavat Kornilta. Sävellämme sellaista musiikkia, jota emme kuule metallimaailmassa. Se on aina ollut sitä mitä yritämme tehdä. Jos pidämme jostain riffistämme, mutta se kuulostaa liikaa joltakulta muulta, me muutamme sitä niin paljon, että se kuulostaa meiltä. Kuka tahansa meistä voi tehdä tuon muutoksen soittamalla osansa vähän eri tavalla, ja Scott todellakin saa meidät kuulostamaan Confessorilta. Olet aivan oikeassa. Musiikkimme saa aikaan voimakkaita mielipiteitä. Niin se on aina tehnyt. En välitä siitä, että joillain ihmisillä on vahvoja mielipiteitä meistä. On kunnia-asia, että musiikkimme saa ihmiset tuntemaan sillä tavoin.

Minkälainen rooli Confessorilla on elämässänne? Kuinka intensiivisesti sävellätte, soitatte yhdessä ja keikkailette, ja missä määrin kaikki tapahtuu nk. tavallisen arkielämän ehdoilla?

– Jotenkin elämällä on tapana olla kiireistä riippumatta siitä halusitko sitä tai et. Confessor harjoittelee kaksi kertaa viikossa, mutta suurin osa ideoistamme syntyy muualla kuin treenitilassa. Kaikki laitetaan yhteen siellä, mutta suurin osa ideoista tulee töissä, suihkussa, tai missä lie ollessa. Olemme kaikki kokopäivätöissä, kaikilla on perheet ja neljän kuukauden päästä kaikki meistä ovat naimisissa, joten arkielämämme on kiireistä. Jos päivät olisivat 34 tuntia pitkiä saattaisi siinä olla tarpeeksi aikaa saada kaikki haluttu tehtyä, mutta ikävä kyllä näin ei ole. Tällä hetkellä Confessor on meille erittäin tärkeä, mutta meillä kaikilla on paljon muutakin tekemistä bändin ulkopuolella.

Miltä Confessorin yleisö näyttää; oletteko pystyneet haalimaan uusia, nuorempia faneja?

– Suuri osa keikoillamme käyvistä ovat niitä, jotka kaipasivat meitä poissa ollessamme, mutta yleisössä on myös paljon ihmisiä, jotka olivat liian nuoria tulemaan keikoillemme, kun soitimme 90-luvulla. Odotan yhä päivää, jolloin törmäisin johonkuhun, joka kertoisi isänsä kuunnelleen meitä joskus. Yhdellä keikallamme pari viikkoa sitten eräs isä maksoi minulle 50 dollaria siitä, että puhuisin hänen 16-vuotiaalle pojalleen muutaman minuutin rumpujen soitosta. Pitäisiköhän maksaa managerillemme tuosta osuus. Monet faneistamme ovat muusikkokollegoita. Näin on aina ollut, ja luulenpa, että näin tulee aina olemaan niin pitkään kuin soitamme sellaista musiikkia, joka saa ihmiset uteliaiksi.

Entä miltä uuden materiaalin soittaminen livenä on vaikuttanut ja missä olette tähän mennessä keikkailleet? Lähimmäs Suomea olette tainneet päästä käydessänne Norjassa syyskuussa.

– Tällä hetkellä kokoamme DVD:tä Oslon keikasta, jossa soitimme yhdessä Arcturuksen, Red Harvestin ja Tsjuderin kanssa. Tuolla keikalla soitimme samassa määrin vanhoja ja uusia kappaleita, jotta yleisö saisi todenmukaisen kuvan siitä missä olemme tällä hetkellä musiikillisessa mielessä ja missä olemme olleet aikaisemmin. Yleisöltä vie aina hetki ennen kuin se lämpenee uudelle materiaalille, koska he eivät tunne sitä vielä, mutta samaan aikaan minua hämmästyttää kuinka monet tuntevat biisit, jotka on julkaistu vasta muutama kuukausi sitten. Pari viikkoa sitten soitimme Lamb of Godin kanssa keikan heidän kotikaupungissaan. Muutoin olemme soitelleet joitain keikkoja asuinseudullamme, mutta emme ole matkustelleet kovin paljoa tämän levyn tiimoilta. On monimutkaisempaa lähteä soittamaan muualle normaalin arkielon takia ja myös siksi, että laulajamme asuu 700-800 mailin päässä.

Onko mitenkään mahdollista, että saapuisitte jonain kauniina päivänä Suomeen asti keikalle?

– Kukapa tietää. En ikinä ajatellut monia asioita voivan tapahtua ennen kuin ne ovat todella tapahtuneet. En olisi ikinä uskonut, että Confessor palaa yhteen. Enkä todellakaan olisi uskonut, että matkustaisin niinkin kauas kuin Norjaan filmaamaan DVD:tä. Muusikkona sitä fantasioi soittamisesta missä tahansa ja joka kolkassa, mutta keikan saati sitten kokonaisen rundin järjestäminen voi olla vaikeaa. Ehkä seuraavan albumimme julkaisun jälkeen voisi olla helpompaa järjestää jotakin tuollaista, mutta seuraavien kuukausien aikana tulemme kyllä kirjoittamaan biisejä sen sijaan, että ahtautuisimme kamoinemme asuntovaunuun tai lentokoneeseen keikkoja varten.

Miltä Confessorin tulevaisuus näyttää? Mitä teette tällä hetkellä ja lähitulevaisuudessa ja kuinka pitkälle tulevaisuuteen katsotte – voitteko kuvitella soittavanne yhdessä ja tekevänne albumeita vaikkapa viiden vuoden päästä?

– Meillä on vielä yksi keikka tänä vuonna (puhutaan vuodesta 2005, toim. huom.) ja sitten toivon, että voimme alkaa taas kirjoitella biisejä. Nautin livenä soittamisesta, mutta eniten nautin siitä haasteesta, jonka säveltäminen ja uusien asioiden keksiminen rumpuja soittamalla tarjoaa. On todella tyydyttävää saada kokoon uusi biisi, josta on todella innostunut ja kaikista eniten haluaisin palata studioon niin pian kuin mahdollista. Kuka tietää kuinka pitkälle Confessor tulee menemään. Alun perin ainoa asia, jonka halusimme tehdä, oli saada toinen albumi julkaistua. Oikeastaan se tapahtui aika nopeasti. Siitä voimme kiittää Season of Mistiä. Heidän kanssaan on ollut hienoa työskennellä. Olemme olleet todella tyytyväisiä. On niin helpottavaa olla levy-yhtiöllä, joka kunnioittaa sinua ja on innoissaan siitä, että on saanut bändin talliinsa. Kaikki mitä voin sanoa on, että haluan tehdä tätä niin kauan kuin se on hauskaa, haastavaa ja vilpitöntä. Tai siihen asti, kunnes muut kyllästyvät paskan jauhamiseeni.

Haastattelu julkaistu : 2006-01-13
Kirjoittaja : Pipsa Parkkinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua