Alice Cooper – Kapteeni Koukku peterpanien maailmassa

Puhelin soi torstaina alkuillasta. Langan päässä oleva herra kysyy, haluanko haastatella Alice Cooperia. Mietin aluksi, onko hän soittanut oikeaan numeroon, mutta pian valkenee, että kyllä on; keikkaraportin teostahan olen sopinut jo aiemmin. Kun viimein sisäistän ajatuksen, että voisin todellakin päästä tapaamaan tätä miekkosta, jota kohtaan tunnen melkoista kunnioitusta, mietin noin kaksi sekuntia ja vastaan, että mikäs siinä. ”Asia selvä, tapaat Alicen ylihuomenna.” Eihän siinä sitten muuta kuin miettimään kysymyksiä. Niitä syntyykin iso liuta, mutta valitettavasti yhteistä aikaa on vain kymmenen minuuttia. En siis ilmeisesti saa koskaan tietää hänen mielipidettään George W. Bushista tai terrorisminvastaisesta sodasta. Ehdinkin udella vain pintaraapaisun uudesta levystä, Hanoi Rocksista ja keikkamuistoista, sillä herra Cooper päättää kertoa siinä sivussa paljon sellaista, mitä en kysynyt…

Näin haastattelun alkuun on hyvä varmistaa, kenen kanssa itse asiassa keskustelenkaan: eli Alice Cooperin vai Vincent Furnierin kanssa?

– Olen aina Alice. Mutta en se sama Alice, joka olen lavalla. Hän ei anna haastatteluita kenellekään, ei edes minulle. Hän on sitä mieltä, ettei hänen tarvitse puhua kenenkään kanssa. Hän on se arkkikonna, jonka loin 60-luvun lopulla. Maailma oli silloin täynnä kaiken maailman sankareita, joten halusin luoda konnamaisen hahmon. Alice Cooper on Kapteeni Koukku, vastavoima niille kaikille peterpaneille. Hän on mörkö, joka asuu sängyn alla tai kaapin takana. Kun loin Alicen, päätin, että hänen täytyy olla sellainen kuin haluaisin oman suosikkirokkarini olevan. Jatkankin uraani siihen saakka, kunnes Alice ei enää ole oma suosikkini.

Kuinkas moni kutsuu sinua vielä Vincentiksi?

– Äiti taitaa olla ainoa. Hän tokaisee aina muina miehinä, että hei supertähti-Vince, viepäs roskapussi ulos. Äiti ei kohtele minua koskaan supertähteä.

Yhä vampyyrien kuningas

Alicen tämänkertainen maailmanrundi ylsi jälleen kerran myös Suomeen. Marraskuulle asti jatkuva kiertue jatkuu Euroopan jälkeen USA:han ja Kanadaan. Haastatteluitakin riittää kuulemma noin viisi joka päivälle. Eikö tällainen ikuinen kiertäminen ja haastattelujen antaminen ikinä väsytä?

– Toisiaan sitä havahtuu siihen, että ei minun todellakaan tarvitsisi tehdä tätä. Mutta tämä on kuitenkin työni, ja synnyin tekemään tätä. Jos lopettaisin, minulla ei olisi muutakaan tekemistä kuin maata kotona. Biisien kirjoittaminen, levyttäminen ja keikkaileminen ovat hauskimpia asioita maailmassa. Bob Dylanilta kysyttiin joskus, miksi hän vain kiertää ja kiertää. Hän vastasi ytimekkäästi: ”Cause that’s what I do”. Sama juttu se on minulla. Rahaa on tullut tienattua sen verran, että olisin voinut eläköityä jo kaksikymmentä vuotta sitten. Rahasta en välitä pätkääkään. Vain sillä on väliä, että yleisö on keikan jälkeen hurmoksessa ja vaatii lisää.

Suomessa Alice muistelee käyneensä seitsemän tai kahdeksan kiertueen yhteydessä. Suomalainen yleisö on hänen mukaansa aina yhtä energistä ja hienoa. Ennen kuin ehdin kysellä Alicen tarkempaa Suomi-tietoutta, hän päättääkin jatkaa itse tarinointiaan.

– Uskon vahvasti siihen, että yleisöltä saa sitä, mitä sille antaa. Eli jos lavalle menee ihan hiirulaisena tyyliin ”toivottavasti teillä on hyvä meininki”, yleisöltä ei voi odottaakaan hyvää vastaanottoa. Mutta kun Alice Cooper menee lavalle, hän sanoo: ”Tulkaas tänne! Minä omistan teidät.” Ja yleisö ottaa mielihyvin vastaan tarjoamani show’n. Olen kuin lady domina: minulla on valta eli mikrofoni, jolla voin johdattaa heitä miten haluan. Yleisömeren eteen ei siis mennä puoliteholla vaan täyttä höyryä päästellen. Tärkeää on myös, että kun soitamme esimerkiksi Welcome To My Nightmaren, porukka todella myös kokee sen painajaismaisen fiiliksen

Ja kunnon tähden tapaan sitten onkin aika muistella vanhoja hyviä aikoja, vaikka en niistä edes kysele. Tämä saattaa johtua siitä, etteivät herra Cooperin kuuloelimet (ja toimittajan englannin lausuminen) ole aivan terävimmillään. Kysymys kuitenkin kuului, milloin kävit ensi kertaa Suomessa, mutta vastauksessa palaamme 60-luvun Kaliforniaan.

– Aivan ensimmäisen keikan Alice Cooperina heitimme jonkun folkbändin kanssa Kalifornian Santa Barbarassa. Olin pukeutunut pinkkiin klovninpukuun ja meikannut naamani ensimmäistä kertaa. Ja ihmisiä pelotti niin perkeleesti! Siihen aikaan Kaliforniassa oli vain hippejä, rauhaa ja rakkautta, kunnes Alice Cooper tuli ja alkoi pelotella hippejä. Saimmekin nopeasti mainetta myös happopiireissä: Alice keikka on kuin huono trippi, jossa näkyy pelottavia pinkkejä olioita! Ja yhä 35 vuoden jälkeen olen tuo sama vampyyrien kuningas. Joitain kilpailevia pikku vampyyreitä on kyllä ilmestynyt, mutta so what…

Miken kanssa hienoa, Andyn ei

No niin, näiden olennaisten välikommentointien jälkeen jatkan siis Suomi-asioilla. Mitäs suomalaisia bändejä muistuu mieleen noin äkkiseltään?

– Hanoi Rocks totta kai! Se on todella hyvä ja aina hauska bändi. Onkos Pretty Maids Suomesta? (Ei, kyllä se on tanskalainen. / toim. huom.) Mitä muita näitä nyt onkaan?

Utelen, sanooko esimerkiksi nimi HIM mitään.

– Kyllä sanoo. Nimi on tuttu, mutta en ole koskaan tavannut kavereita. Bändin paitoja näkyy kyllä paljon Amerikassa. Videon näin kerran, ja se vaikutti todella hyvältä. Se on tällaista romanttista gootti-vampyyri-meininkiä. Ihan pinnalla HIM ei vielä ole, sillä bändi ei ole päässyt radiosoittoon. Hittilevy puuttuu siis.

Hanoi Rocksista Alicella riittää enemmänkin juttua. Kun kerron, että hanoit hoitavat lämppärin virkaa samaniltaisella keikalla, Alice yllättyykin iloisesti.

– Oli hienoa duetoida Mike Monroen kanssa Under My Wheels Helsingissä neljä vuotta sitten. Olen myös kerran yrittänyt tehdä biisejä Andy McCoyn kanssa. Olin silloin New Yorkissa uuden albumin kimpussa. Soitin Andylle ja kysyin, kirjoitettaisiinko biisejä yhdessä. Siitä ei sitten kuitenkaan tullut mitään, koska Andyä ei saanut pysymään paikoillaan! Hän on aivan hullu mies. Hän ei pystynyt keskittymään kunnolla mihinkään, joten minun täytyi pistää stoppi asialle hyvin nopeasti.

Levy kahdessa viikossa

Ennen leppoisan haastattelutuokion päättymistä on jatkettava vielä pakollisten kysymysten linjalla eli udeltava uudesta Dirty Diamonds -levystä. Kuinkas kauan tämän 70-lukuhenkisen autotallirockpläjäyksen tekemiseen meni? Se kun kuulostaa tarkoituksellisen viimeistelemättömältä.

– Tasan kaksi viikkoa. Kirjoitin biisin aina aamulla, ja iltapäivällä nauhoitimme sen. Halusimme tehdä niin tuottamattoman levyn kuin mahdollista ja keskittyä nimenomaan biisien tekemiseen. Sanoin bändin pojille, että aletaanpas soittaa. Kun biisi ei heti kuulostanut hyvältä, soitimme sen uudestaan ja uudestaan, kunnes se alkoi kuulostaa siedettävältä. Siinä vaiheessa pistin nauhurin päälle, ja sitten soitimme sen vielä kymmeneen kertaan. Koetimme vangita sen tunteen, kun bändi huomaa biisin muuttuvan paremmaksi ja innostuu siitä itsekin. Ja onnistuimme siinä. Kaksi viimeistä albumiani, joilla on yhteensä noin 25 biisiä, on nauhoitettu yhteensä 40 päivässä. Se onnistuu, kun on näin hyvä bändi. Jos bändi on paskempi, ei kannata edes yrittää.

Se on siinä. Ravintolakabinetin oven takana sekuntikellon kanssa odottanut Alicen turvamies tai mikä-lie assistentti onkaan ilmoittaa kymmenminuuttisen kuluneen, joten on seuraavan toimittajan aika astua kuvioihin. Sitä ennen täytyy pyytää vielä parit nimmarit. Juuri ennen poistumistani Alice huikkaa vielä yhden asian.

– Oletko muuten tavannut äitiäni? Saanko esitellä, tässä hän on.

Ja Alice osoittaa seinällä olevaa Mona Lisa -kopiota. Että näin.

Haastattelu julkaistu : 2005-08-29
Kirjoittaja : Olli Koikkalainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua