Death Before Disco – Hardcorea, poliittisesti muka…

Belgialainen Death Before Disco on Euroopassa herättänyt aika suurta mielenkiintoa positiivisella corellaan, jossa on mukana hieman punkahtavaa asennetta. Yhtyeen kitaristi Birger vastaili kysymyksiin ja väitteisiin (tosin jo alkuvuodesta), joten olkaapa hyvä.

Ensinnäkin mitä kuuluu, ja toiseksi mitä leirissänne tapahtuu tällä hetkellä?

– Kiitos kysymästä, oikein hyvää kuuluu. Olemme soitelleet muutamia keikkoja, ja nyt yritämme keskittyä uuden materiaalin tekemiseen. Maaliskuussa olisi tarkoitus mennä studioon naruttamaan materiaalia uutta julkaisua varten. Sen jälkeen haluamme yksinkertaisesti vain soittaa hyviä keikkoja niin paljon kuin mahdollista, ja niin monessa maassa kuin mahdollista. Eli yksinkertaisesti vain rokata täysillä.

Voisitko kertoa lyhykäisyydessään yhtyeen taustoja niille, jotka eivät teistä kauheasti vielä tiedä, ja myös niille jotka yhtyeen tietävät?

– Fred ja minä olemme olleet yhtyeessä kuutisen vuotta, ja katselleet kuinka jäseniä tulee ja menee. Olemme tietoisesti yrittäneet löytää oikeanlaista koostumusta niin musiikillisesti, kuin henkilöidenkin suhteen. Ja ennen kaikkea sellaisia henkilöitä, joilla on yhtä paljon kunnianhimoa yhtyettä ja musiikkia kohtaan, kuin meillä kahdella. Se on osoittautunut aika hankalaksi ja pitkäksi projektiksi, mutta kyllä siinä hyvätkin puolensa on. Olemme oppineet paljon matkan varrella, varsinkin sen, ettei koskaan saa antaa periksi, vaikka muut saattaisivat kehottaa niin tekemään.

– No kuitenkin, kaksi kesää sitten Ace liittyi remmiin ja on edelleen mukana, taitaa muuten olla ennätys, heh heh. Hän on parhaita rumpaleita, joita Belgian tämän sorttisella scenellä on tarjota. Ja kaiken kukkuraksi Ace antaa vielä enemmän itsestään bändi eteen kuin minä ja Fred. Vuonna 2003 Ioan ja Yannick liittyivät bändiin, ja silloin alkoi palapelin osaset viimeinkin loksahdella paikoilleen. Viime aikoina on siis mennyt suhteellisen mukavasti, varsinkin kun ottaa huomioon useat vaikeudet pysyvän kokoonpanon suhteen.

Death Before Disco, mistä olette moisen nimen keksineet yhtyeelle?

– Se on meidän aikaisemman laulajan, tai oikeastaan yhden niistä, aivoituksia. Se kuulosti rennolle, joten päädyimme ottamaan sen nimeksemme. Jokainen meistä on tuonut nimelle omia tarkoituksiaan, mutta yhteisenä tarkoituksena on se, että me halumme todella elää tätä hetkeä. Se on se, jota me haluamme. Ja se on parasta toteuttaa juuri nyt, sillä vanhempana se voi todellakin olla myöhäistä. Sitten kun olet vanhempi, rumempi ja sinulla on huomattavasti vähemmän energiaa varastossa, myös eläminen ja unelmiensa toteuttaminen on paljon raskaampaa.

Miten muuten nuo kaikki kokoonpanomuutokset ovat vaikuttaneet yhtyeen soundiin ja henkilökemiaan?

– No, tällä kokoonpanolla kaikki on viimeinkin tuntunut loksahtavan paikoilleen, ikään kuin se palapeli olisi viimeinkin ratkaistu. Aikaisemmin meillä oli aina jonkinlaisia ongelmia, milloin minkäkin asian kanssa. Joku ei ollut tyytyväinen tähän riffiin ja joku toinen taas siihen toiseen riffiin. Emme oikeastaan päässeet juuri mihinkään, vaikka liikkeessä olimme koko ajan. Se oli todella turhauttavaa. Veikkaisin, että kirjoitimme kolmessa vuodessa kokonaiset seitsemän biisiä. Eiköhän tuo lukema puhu puolestaan? Mutta heti kun Ioan ja Yannick liittyivät, niin biisejä alkoi syntyä aivan kuin ne olisivat olleet aina olemassa. Siis sekä biisit, että kyseiset herrat. Kirjoitimme koko albumin kolmessa kuukaudessa. Ja tuohon ajanjaksoon sisältyy vielä tutustumista toisiimme, joten aika hyvin homma rullasi, varsinkin verrattuna edellisiin jaksoihin.

Kuulin, että ensimmäisistä treeneistä albumin julkaisuun meni noin kahdeksan kuukautta. Se on aika napakkaa toimintaa. Kerro hieman tuosta ajasta.

– Treenit olivat uskomattoman hauskoja. Treenasimme joka viikonloppu, täysiä päiviä. Ja oikeastaan ympäripyöreitä sellaisia. Ainoat tauot olivat syömistä ja kansitaidetta koskevat breikit. Ennen kuin sitten menimme studioon, niin tietysti hoidettiin esituotantovaihe pois alta, joka muuten tapahtui Acen studiolla. Hän on ”lukenut” tuottaja, joten siinä mielessä homma oli helppoa ja mukavaa. Ja ennen kaikkea, siitä oli paljon apua. Varsinainen nauhoitus siiten vei noin kuukauden päivät CCR-studiolla. Jotenkin se aika tuntui ikuisuudelta verrattuna biisin kirjoittamisen ja uusien jäsenten sisäänajoprosessiin. Ehkä juuri siksi, kun meillä oli niin paljon ideoita ja yritimme saada kaiken niin hyväksi kuin vain suinkin mahdollista.

Party Bullet tuli Goodlife Recordsin kautta ulos, joten kerro hieman kuinka yhtiö on teihin ja tekeleeseenne suhtautunut?

– He ovat tukeneet meitä ihan mukiin menevästi, ei voi moittia. Tiesimme jo alusta asti, ettemme tule olemaan millään isolla yhtiöllä tai jollakin mukamas ”coolilla” pienyhtiöllä, joten näillä on menty ja molemmin puolin ollaan käsittääkseni oltu ihan tyytyväisiä. Ainahan on tietysti olemassa asioita, joita yhtiö voisi tehdä enemmän ja paremmin bändin eteen, mutta me olemme valmiita työskentelemään itse yhtyeen eteen. Ja rankasti, mikäli homma sitä vaatii. Levy-yhtiön tuki on silti tärkeä ja me olemme onnellisia siitä, että meillä sitä takanamme on. Samalla olemme myös kiitollisia kaikille, jotka ovat meitä matkan varrella auttaneet, sekä tulevat niin jatkossakin tekemään. Tärkein asia on se, että Goodlife mahdollistaa levyn jakamisen ihmisten keskuuteen ja siitä me olemme erittäin kiitollisia. Ja vaikka kersojen täytyy joskus tonkin levyä hieman enemmän, niin kyllä se siellä on. Pyrimme antamaan kaikille levyn ostaneille vastinetta, niin levyn kuin keikkailunkin muodossa. Kiitos kuuluu siis myös ostavalle yleisölle.

Vaikutatte aika tyytyväisiltä levyynne, mutta mitä mieltä ostava yleisö on levystä ollut?

– Kyllä, ehdottomasti. Tykkään levystä edelleen ja rakastan soittaa levyn biisejä. Mutta tietysti on aina olemassa se mahdollisuus, että tämän ja tämän olisi voinut tehdä paremmin kuin mitä se tuli tehtyä. Mutta toisaalta, pitäähän yhtyeellä olla tilaa kehittää itseään. Ja mitä tulee tuohon ostavaan yleisöön, niin näkisin, että lähes kaikki ovat olleet erittäin tyytyväisiä levyyn. Levyllä on niin paljon yksittäisiä elementtejä ja vivahteita, että sen kanssa voi tuntea pidempääkin tyytyväisyyden tunnetta ja löytää useiden kuuntelukertojen aikana uusia ulottuvuuksia, ennen kuin siihen sitten lopulta kyllästyy. Jos siihen nyt kukaan edes kyllästyy, en tiedä. No joo, mutta toisaalta tämä samalla asettaa omat vaatimuksensa siitä, että levylle pitää antaa aikaa avautua. Useinhan juuri sen tyyliset albumit ovat niitä, jotka muistetaan parhaiten.

Mitä mieltä olet median ja kriitikoiden vaikutuksesta omalla suhtautumisellaan albumia tai yhtyettä kohtaan? Onko sillä oikeasti vaikutusta yleisön päätökseen tai mieltymyksiin?

– Kyllä se helpottaa ja auttaa, jos media pitää albumista. Mutta se lopullinen päätäntävalta on skideillä itsellään. He tekevät sen lopullisen päätöksen siitä, tulevatko keikalle tai ostavatko albumin. Muusikon näkökulmasta, tietysti mieluiten luen positiivista palautetta kuin haukkuja. Se on todella turhauttavaa ja ikävää, jos kukaan ei pidä siitä, mihin olet uhrannut verta, hikeä, rakkautta ja muutaman kyyneleen. Kyllä se pistää miettimään homman mielekkyyttä.

Voisin kuvitella, että kuuntelette ja olette kiinnostuneet monenlaisesta musiikista, sillä levynne on aika moniulotteinen. Pitääkö paikkansa?

– Todellakin, kuuntelemme lähes kaikenlaista tavaraa metallista emoon ja sitä kautta tulevat punk, funk, blues, jazz ja nämä singer/songwriter –tyyliset ratkaisut. Mielestäni on olemassa kahdenlaista musiikkia, sitä hyvää ja sitten sitä huonoa. Kaiken pitää tietysti kuulua johonkin kategoriaan, joten luokittelisin kaiken kuuntelemani musiikin kategoriaan 1, eli tuohon hyvään musiikkiin. Ja eiköhän tuo sama koske bändin muitakin jäseniä. Toiset ovat mieleltään avoimempia kuin toiset, ei se sen kummallisempaa ole.

Miten muuten tuo Party Bulletin tekstipuoli? Ovatko ne ”vain” tekstejä vai onko niillä tarkoitus ottaa myöskin kantaa asioihin ja epäkohtiin?

– Ne obat enimmäkseen tarinoita, henkilökohtaisia tarinoita. Mutta aiheet ovat sitä luokkaa, että ihmiset voivat tuntea kuuluvansa osaksi tarinaa tai löytävät niistä aineksia omasta elämästään. Tunteet ovat tärkeä asia, mutta niiden oikeanlainen ilmaiseminen ehkä vieläkin tärkeämpää. Albumilla ei ole ensimmäistäkään höpö höpö –värssyä. Ei siis mitään Idols–saastaa, jossa laulajalla ei ole tekstiin minkäänlaista sidosta tai suhdetta. Mutta kaikki eivät kuitenkaan ole henkilökohtaista tarinaa, esimerkiksi The Nations Devide kertoo globalisaatiosta ja vastaavista asioista. Seuraava EP:mme tulee olemaan poliittinen platta, koska maailmassa on niin paljon epäkohtia tällä hetkellä, eikä kukaan tunnu niistä piittaavan. Hardcore-scenessäkin kirjoitetaan nykyään huomattavasti vähemmän ”älyllistä” tekstiä kuin aikaisemmin, nykyään lyriikat ovat lähinnä provokatiivisia. Joten meidän pitää sitten ottaa ohjat käsiin, heh. Luulen, että hardcoren on aika astua jälleen esiin ja alkaa kapinoimaan. Kapinointia voi harjoittaa myös ilman väkivaltaa, eikä tarvita aina niitä sairaimpia breakdowneja ollakseen vihainen tai ilmaistakseen vihaansa.

Kun mainitsit tuon poliittisuuden tai sanoman hardcoressa, niin mikä on mielestäsi metallin ja hardcoren musiikillinen tilanne tällä hetkellä?

– Se kasvaa ja kasvaa koko ajan, jälleen. Mutta toisin kuin edellisellä kerralla, niin nyt ihmiset ovat avoimempia. Ja se on todella positiivinen asia. Voidaan kuunnella Calibania tai Heaven Shall Burnia, sekä esimerkiksi meitä tai muita melodisemman puolen yhtyeitä. Kaikki tämä yhdistely tekee asiasta paljon mielenkiintoisemman ja luulen samalla, että sillä on vaikutusta myös jutun elinikään. Tällä kerralla elinkaari tulee olemaan huomattavasti pidempi kuin edellisellä. Voit käydä eri keikoilla ja huomata, että oikeastaan kaikki uskovat siihen samaan asiaan, joka hardcoressa on aina ollut se jutun ydin, vaikka musiikkityylit vaihtelevat. Pidän tästä nykyisestä tilanteesta huomattavasti enemmän kuin siitä edellisestä hardcoren ”vallankumouksesta”. Samalla pidän siitä, että yleisö- ja kuulijamäärät ovat olleet kasvussa. Se kertoo siitä, että asia kiinnostaa ihmisiä. Eikä siinä ole todellakaan mitään pahaa. Ja ne jotka haluavat pitää hardcoren pienen elitistiryhmänsä juttuna, niin ”haistakaa paska!”. Hardcore on positiivinen asia, ja mitä suurempia massoja se koskettaa, sen parempi. Totta kai ärsytän näitä itsekeskeisiä paskiaisia, jotka haluava pitää kaiken omana juttunaan, mutta onneksi jokaista paskiaista vastaan on kymmenen hienoa skidiä. Se tekee tästä asiasta hienon.

Millaisena näet yhtyeen tulevaisuuden ja seuraavat kuukaudet?

– Erittäin valoisana. Yhtye on todella tärkeä meille jäsenille ja me todella rakastamme tätä juttuamme. Mutta kuitenkin se jää nähtäväksi, mitä tulevaisuus tuo tullessaan…

Ennen kuin lopettelemme, niin kovinkaan moni ei varmasti tunne belgialaisia yhtyeitä kovin hyvin, joten nyt sinulla on oiva tilaisuus hieman valottaa meitä suomalasia.

– Tällä hetkellä sellainen yhtye kuin Lost In Rhone on aika kova juttu. Muita tsekkaamisen arvoisia juttuja ovat ainakin Rise and Fall, Severance, The Setup, Morda, Deathwish, 7 Works, Abstinence, Amen Ra ja Flatcat. On niin paljon hyviä bändejä ja hyviä tyylejä, joten eiköhän sieltä jokaiselle jotakin löydy.

Näin siis Death Before Discon kitaristi Birger. Iso käsi Belgian suuntaan ja myös sinulle, kun tänne asti luit.

Haastattelu julkaistu : 2005-06-06
Kirjoittaja : Jarno Leivo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua