Flannelmouth – Kaunista ja hyvää

Flannelmouthin joulukuussa julkaistu debyyttialbumi Rain Inside on kerännyt ylistystä niin kriitikoiden kuin yleisönkin taholta. Bändi onkin nousemassa eräänlaisen kulttibändin asemaan. Ja täysin oikeutetusti: pakko on äijiltä löytyä kosolti kieronsorttista lahjakkuutta, kun pystyvät tuottamaan komeaa britti-poprockia tässä kuuden kuukauden kaamoksen luvatussa maassa.

Yhtyeen kitaristi Mikko Kapanen ja basisti Antti Lönnblad intoutuivat selostamaan bändin kuulumisia ja mietteitä levyn tiimoilta. Heti aluksi selostettakoon Flannelmouthin historia.

Antti: Me ollaan soitettu vuodesta 1995. Silloin me oltiin huonoja. Nyt me ollaan parempia.

Mikko: Pojat tekivät vuodesta ’98 eteenpäin muutamia omakustannesinglejä, sitten mä tulin loppuvuodesta 2003 mukaan, saatiin levytyssopimus, tehtiin vielä yksi single, ja sitten tämä levy.

Kun useampi taiteellinen sielu lukitaan pieneen studioon vuodattamaan sydänvertaan nauhalle, tulee siitä harvoin tuskaton reissu. Toisistaan eroavat mielipiteet levyn syvimmästä olemuksesta saattavat olla tuskallisia sovittaa yhteen. Millaisissa tunnelmissa Rain Inside syntyi?

Antti: Kyllä se oli kipeä prosessi. Bändi hajosi studiossa moneen kertaan. Suihkussa ei käyty ja kahvikin loppui. Taustalaulut piti äänittää tuhanteen kertaan kun ne oli kuulemma epävireessä. Ei kai meillä kellään ollu ihan normaalin väriset silmät kun sieltä lähettiin.

Mikko: Tosiasiassa itse levytyssessio sujui aika kivuttomasti johtuen siitä, että me oltiin valmistauduttu sitä varten todella perusteellisesti. Kyllä studiolla ehdittiin pleikkariakin pelata.

Flannelmouth kuuluu niihin bändeihin, joita helposti luulee osaavansa lukea kuin avointa kirjaa. Monet ovat esimerkiksi nimenneet bändin esikuviksi suorin tein Kentin, The Smithsin ja etenkin Morriseyn. Näin ei asia kuitenkaan ole.

Antti: Meillä on kaikilla aika erilaiset vaikuttajat. 80-90-luvun brittimusa on kai meille kaikille yhteistä, mutta muuten jos joku meistä tykkää jostain bändistä niin muut ei välttämättä edes tunne sen nimeä. Morrisseyhin meitä verrataan, koska Tuomon (Kuusi, laulu) ääni nyt vain sattuu soimaan sillä tavalla. Se on se poikakuorotausta.

Mikko: Kentiin en itse asiassa olekaan vielä kuullut meitä verrattavan. Jotain perverssiä siinä kyllä on, että mä en itse pidä yhtään melkein mistään niistä bändeistä, mihin meitä joka ikisessä arvostelussa verrataan! ”Kriitikot” niin usein vielä toteavat faktuaaliseen sävyyn mistä kaikesta niitä vaikutteita on otettu: osataan sanoa, että sitä ja tätä on nyt kuunneltu. Sehän on toki ihan jokaisen omista korvista kiinni, mitä musiikista mieleen tulee, mutta tosiasia on myös se, ettei kukaan meistä ole mikään suuri Smithsin tai Genen ihailija. Mulla ei edes ole yhtään levyä kummaltakaan. Flannelmouthin soundi on jotenkin luonnostaan kehittynyt sellaiseksi kuin on. Vaikka bändi kieltämättä kuulostaakin ehkä jopa harkitun tyylitietoiselta. Mä olen silti siinä käsityksessä, että me kaikki tahoillamme kuunnellaan paljon enemmän kaikkea muunlaista musaa, kun mitään sinne päinkään miltä me itse kuulostetaan.

Mistä löytyy inspiraatio Flannelmouthin eeppisiin pop-biiseihin?

Antti: No aika pitkällehän näissä on aamukahvista kysymys ja kaupassa käymisestä. Niistä fiiliksistä mitä tulee, kun on jonkun muun kalsarit jalassa. Elikkä nykyaikaisessa kulutusyhteiskunnassa elävän ihmisen epätoivoisesta yrityksestä kokea jotain aitoa. Sitä kai me.

Jostain syystä Flannemouthin soundissa on hyvinkin kansainvälinen maku. Rain Insidea kuunnellessa alkaa nopeasti pohtia, että näille biiseille voisi löytyä kysyntää myös ulkomailta. Onko yhtyeellä itsellään aikomuksia saada jalansijaa Suomen ulkopuolella?

Antti: Asiahan on niin, ettei meidän musiikkia kuuntele Suomessa muut kuin yks tyttö Tampereelta ja sen kaveri ja koira. Terveisiä vaan Tampereelle. Jos englanninkielisellä musiikilla haluaa tehdä rahaa niin ulkomaillehan sitä pitää mennä ja tehdä himit tai rasmukset. Mutta markkinointi ei ole kivaa, sitä me tehdään vain pakosta. Yritetään myydä sen verran musiikkia täällä ja muualla että pystytään tekemään lisää. Koska se on kaunista. Koska se on hyvää.

Mikko: Itse olen kiinnostuneempi vain siitä musiikin tekemisestä, kuin aktiivisesta pyrkimisestä mihinkään. Kai sitä ”vanhetessa” tulee vähän realismia mukaan tähänkin harrastukseen. Ei ole ihan yhtä iso osa koko hommasta se tarve olla seuraava Oasis kuin 19-vuotiaana. On ihan mukavaa, jos voi tehdä levyjä ja soittaa keikkoja ihmisille, jotka osaavat arvostaa niitä, oli tämä kohdeyleisö sitten kymmenissä, sadoissa tai tuhansissa…

Onko teillä biisivalikoimassanne omia suosikkikipaleita tai onko levyllänne mitään muuta elementtiä, jonka haluaisitte erityisesti tuoda esille?

Antti: Se levy kannattaa kuunnella. Se on ihan kelpo musiikkia. Kansien perusteella sitä ei ehkä ihan arvaakaan.

Mikko: Mun suosikkielementti on järkälemäisen tiukka, mutta kevyesti soiva rytmiryhmä. Tuomon laulu ja mun kitara ovat sen verran prameilevia ja koristeellisia elementtejä, että loppujen lopuksi siellä niiden alla se todellinen duuni tehdään. On mulla omat suosikkibiisitkin. Osaan jakaa levyn kutakuinkin kahteen eri kastiin, joissa toisista kappaleista tykkään vähän enemmän kuin toisista, mutta pidänpä omana tietonani mitkä kuuluvat mihinkin.

Kertokaa lopuksi miltä näyttää Flannelmouthin lähitulevaisuus.

Antti: Juuri nyt odotellaan kesän tuloa ja tehdään uutta musiikkia. Syksyllä meitä näkee taas keikoilla. Uusia äänitteitä voi odottaa aikaisintaan ensi vuonna.

Haastattelu julkaistu : 2005-04-28
Kirjoittaja : Saku Schildt

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua