Nick Holmes, Paradise Lost – Tosissaan, vaan ei vakavissaan

Paradise Lostin vokalisti ja sanoittaja Nick Holmes on hämmentänyt musiikkitoimittajia olemuksellaan jo viidentoista vuoden ajan. Synkkien lyriikoiden viljelijä ei oikeassa elämässä vaikuta lainkaan kurjalta, vaikka ”miserable” onkin miehen lempisanoja. Goottimetallin luojiin kuuluva Holmes ei vapaa-aikanaan sulkeudukaan kylmään pohjoisenglantilaiseen linnaan etsimään inspiraatiota kuten ehkä voisi luulla, vaan kuluttaa aikansa mieluummin Paradise Lostin keskustelufoorumissa vitsaillen fanien kanssa.

Mistä tässä siis on kyse? Tenttasin Paradise Lost –sanoituksista Holmesia, joka lyriikoiden salaisuuksia valoittaessaan paljastui hyvin mutkattomaksi tyypiksi.

Ristiriitaan Holmesin hengentuotosten ja olemuksen välillä on yksinkertainen selitys.

– Pidän synkästä ja dramaattisesta musiikista, mutta henkilönä en ole mikään synkistelijä, vaikka olenkin aina ollut hyvin kyyninen. Olen sitä mieltä, että varsinkin tässä työssä on tärkeää, että kykenee nauramaan kaikelle ja etenkin itselleen.

– Jos ottaisin kaiken niin vakavasti kuin musiikintekemisen tai kirjoittamani lyriikat, en varmaan olisi täällä enää. Elämäni onnelliset puolet eivät kuitenkaan näy lyriikoissani tai Paradise Lostin musiikissa, Holmes kertoo.

Paradise Lostin synkkien lyriikoitten takana ei siis ole ikuisesti kärsivä taiteilija, vaan ennemminkin henkilö, joka tekee tummanpuhuvaa musiikkia siksi, että pitää siitä itse. Paradise Lost onkin koko uransa ajan ollut leimallisesti bändi, joka tekee itsepäisesti juuri sellaista musiikkia, mitä sitä itseään huvittaa. Bändi aloitti Gothic-albumillaan (1991) goottimetallin buumin, siirtyi seuraavilla pitkäsoitoillaan asteittain kevyempään ilmaisuun ja teki lopulta kaupallisen itsemurhan Hostilla (1999), joka oli leimattiin yleisesti Depeche Mode -kopioksi. Laimean vastaanoton saanutta Believe in Nothingia (2001) vuotta myöhemmin seurannut Symbol of Life lunasti taas monien vanhojen fanien uskon bändiin. Maaliskuun alussa ilmestyvää bändin kymmenettä pitkäsoittoa on taas luonnehdittu sen raskaimmaksi sitten Draconian Timesin (1995).

Tyylillisistä kokeiluista huolimatta Paradise Lost on aina tarjoillut sanoituksensa yhtä lohduttomina. Epäonnistumisen, pelon ja surullisuuden teemat pitävät bändin linjan yhtenäisenä. Mistä sitten johtuu Holmesin ja muun bändin loputon viehtymys melankoliaan?

– Minusta synkkä musiikki on virkistävää. En ole tippaakaan kiinnostunut iloisesta musiikista. Sitä paitsi olen sitä mieltä, että musiikin pitäisi olla myös tavallaan jokaisen ihmisen oman elämän soundtrack. Surumieliset kappaleet ovat minusta kestävämpiä kuin onnelliset kappaleet ja muistuttavat paremmin eri ajanjaksoista, selventää Holmes.

Leimallista Paradise Lostin lyriikoille on paitsi niiden lohduttomuus, myös niiden tulkinnanvaraisuus. Holmes myöntääkin, että varsinkin uudempien kappaleiden kohdalla sanoituksia voi tulkita hyvin monella tavalla. Monimerkityksellisyys syntyy pitkälti Holmesin kirjoitustekniikasta: keräämällä dramaattisia ja mielenkiintoisia sanoja ja fraaseja hän pyrkii maalaamaan tunnelmia samaan tapaan kuin maalari koostaa väreistä ja muodoista taideteoksen. Niinpä yksi kappale voi kertoa yhtä aikaisesti useista eri asioista.

Maalailevan tyylin voisi helposti ajatella johtavan myös väärinkäsityksiin. Holmesia ei kuitenkaan hetkauta se, että eri ihmisillä voi olla mitä ihmeellisempiä tulkintoja kappaleiden teksteistä.

– Kirjoittamiani lyriikoita ei voi tulkita väärin. Kuulija voi itse päättää, mistä jokin kappale kertoo eikä minun visioni tarvitse olla ainoa oikea. On mukavaa, että sanoituksiin kiinnitetään huomiota ja että ne ovat merkinneet joillekin kuulijoille paljon.

Tulkintoja näyttääkin olevan yhtä paljon kuin kuuntelijoita. Esimerkiksi Draconian Times –levyn aloittava Enchantment voisi yhtä hyvin kertoa sisäisestä ahdistuksesta kuin vaikkapa spank the monkey –sessiosta – Holmes itse rohkaisee kovaäänisesti jälkimmäistä tulkintaa.

Soppaa hämmentääkin entisestään Holmesin viljelemä huumori. Paradise Lost -sanoitukset saavat helposti uusia merkityksiä, kun ottaa huomioon niiden kirjoittajan viehtymyksen itseironiaan. Holmes kertoo myös, että ainoa sanoittaja, jota hän todella ihailee, on Paradise Lostinkin koveroima, sarkastisista teksteistään tunnettu Morrissey.

Väärien tulkintojen sijaan Holmes kärvistelee kappaleiden ja albumien nimeämisen edessä.

– En pidä ollenkaan asioiden nimeämisestä. Kappaleen sanoittamisen jälkeen tuntuu rajoittavalta nimetä se joksikin, koska yksi kappale voi kertoa niin monista asioista. Varsinkin albumien nimeäminen on masentavaa. Kokonaisen albumin tiivistäminen muutamaan sanaan on äärimmäisen vaikeaa.

Itseensä sanoittajana Holmes suhtautuu hyvin käytännönläheisesti ja brittiläiseen tapaan myös vaatimattomasti.

– Kirjoitan lyriikat viimeiseksi niin, että ne sopivat kappaleen melodiaan ja yleisilmeeseen. Niinpä esimerkiksi jos laulutyyli on jossakin kappaleessa aggressiivisempi, se voi heijastua myös kappaleen sanoituksiin. Musiikissamme melodia on muutenkin kaikkein tärkein eivätkä lyriikat voi olla mielestäni onnistuneet, jos ne eivät tue hyvää melodiaa. En arvioi sanoituksiani koskaan irrallaan musiikista, koska silloin kyse olisi runoudesta enkä pidä itseäni runoilijana.

Ei varmaan olekaan sattumaa, että Paradise Lostin koveroima Morrissey-biisi on juuri The Smithsien How Soon Is Now?, joka alkaa näin: I am the son / And the heir / Of a shyness that is criminally vulgar / I am the son and heir / Of nothing in particular.

Haastattelu julkaistu : 2005-02-18
Kirjoittaja : Sari Keskinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua