Office Building – Jumalaista inspiraatiota ja käsityöläisyyttä

Parrakkaan lookin omaksunut toimistopäällikkö Janne Laurila istuutui eräänä lokakuisena iltapäivänä juttelemaan Noise.fi:lle yhtyeensä uudesta Violent Heart –levystä ja musiikinteon saloista. Koska kummallakaan ei ollut juuri kiirettä mihinkään, voitiin haastattelu suorittaa pidemmän kaavan mukaan. Palatkaamme siis kauas ajassa taaksepäin, aikaan ennen Office Buildingia…

Jannen oppivuodet

– Kuusivuotiaana aloin käydä kitaratunneilla. Tosin silloin en oikein oppinut mitään, mutta siinä oli se etu, että sain pikkuisen Landolan kuusivuotissyntymäpäivälahjaksi. Halusin soittaa Kissiä. Myöhemmin noin kymmenen vanhana lauloin poikakuorossa.

Kun kuorolaulu alkoi kyllästyttää, kaivoi orastava lauluntekijä Landolansa esiin ja perusti punk-bändin, josta muodostui jonkinlainen, Radiopuhelimet/Sonic Youth -pohjalta ponnistava yritelmä.

– Isoveljen kaveri opetti yksinkertaisen räkäbarren, eli viitossoinnun. Kun pitää sormia samassa asennossa ja siirtää sitä eri kohdille kaulaa, syntyy musiikkia ja kappaleita. Siitä alkoi minun sävellyksellinen ura. Suurin kulminaatiopiste oli 1997 tienoilla, kun huomasin, että osaan keksiä myös laulumelodioita niiden kitarajuttujen päälle.

Office Building perustettiin alunperin puhelinlinjoilla Oulun ja Tampereen välillä. Laurila asui silloin vielä Oulussa, ja päätti tamperelaisen kirjekaverinsa kanssa ryhtyä yhdessä musiikintekoon.

– Ajatus oli, että se olisi hyvinkin amebamainen kollektiivi. Siitä se nimikin jollain kummallisella tavalla syntyi. Ajattelin, että olisi useita eri soittajia, ja risteiltäisiin villisti eri musiikkityylien välillä. Mutta sitten huomasin aika varhaisessa vaiheessa, että osasin tehdä laulujakin, ja ihan oikeasti, Laurila naurahtaa.

Laurilan ensimmäinen virallinen äänitys Office Building –nimellä oli ”huikea yksi-osainen” lo-fi autokasettisarja Helium Songs, joka julkaistiin 1999 Fonal Recordsilla. Samana vuonna julkaistiin myös seiskatuumainen EP nimeltä City Square.

– Siinä vaiheessa bändi oli aika pitkälti minä ja ihmisiä, jotka sattuivat soittamaan kanssani. Kokoonpano vaihteli keikalta toiselle. Eka levy (To See Only Shadows) julkaistiin vuonna 2000. Sitä äänitettiin yhdeksän kuukautta sellaisena palapelinä. Pääsin ensimmäisen kerran leikkimään oikeaan studioon, mikä ehkä vähän kuuluikin levyllä. Siihen pyysin ihmisiä soittamaan ihan fiilispohjalta. Oikeastaan toisesta, syksyllä 2001 ilmestyneestä Across the Sleeping Seas -levystä lähtien kyseessä on ollut oikea bändi. Kahdella viimeisellä albumilla on ollut sama kokoonpano.

Uusi levy, uudet kujeet

Viime lokakuussa ilmestynyt Violent Heart, sai kovasti kehuja täällä Noise.fi:ssä ja Office Building valittiin marraskuun kuukauden bändiksi. Nyt kehumisvuoro siirretään itse taiteilijalle.

– No sehän on ihan loistava. Se on kompakti levy. Edellinen levy oli jo askel kohti tätä suuntaa, mutta nyt mentiin paljon rohkeammin tuollaisen bändisoinnin, yksinkertaisen ja ytimekkään musiikin suuntaan. Tässä vielä helpotti se, että oltiin kaikki paikalla. Edellisen levyn teko oli aika piinaava prosessi. Basisti, viulisti ja rumpali kävivät kaikki vuorotellen parin kuukauden ulkomaanmatkoilla. Siinä piti vähän varamiespalveluun soittaa…heh. Nyt ei ole ollut sellaista ongelmaa. Päästiin oikein porukalla rynkyttää. Violent Heart on selkein kokonaisuus mitä olemme tähän asti tehneet. Se on tähänastisen muusikonurani huippu.

Office Buildingin tuntuisi olevan enemmän rokkia ja poppia.

– No juu, sitäkin. Tavallaan siinä on myös se, että olen oppinut keskittymään olennaiseen omassa biisinkirjoittamisessa. Yksinkertaisista lauluista on kysymys. Ei niin, että niiden tulisi olla mahdollisimman yksinkertaisia, vaan että siinä miten laulu ylipäätään syntyy, keskitytään olennaiseen. Ja totta on, että tuossa on enemmän sähkökitaroita kuin meidän aikaisemmilla levyillä. Siitä tulee se rokki. Ja syntetisaattoreita on käytetty paljon rohkeammin. Luulen että Juho (Kaitajärvi), meidän kosketinsoittaja, on kaikkein popein elementti meidän yhtyeessämme. Se ei ole sellainen perinteinen kosketinsoittaja, vaan tekee yleensä sellaisia hyvin yksinkertaisia melodisia asioita, jotka tavallaan tuovat sitä purkkaa siihen.

Rockhenkisempi Burn in the Speed –single aiheutti närää tietyissä faneissa.

– Se on ihan hyvä, että se ylipäänsä aiheuttaa jonkun reaktion. En tiedä onko se tarkoituksenmukaista tehdä samaa biisiä ja samaa levyä kerta toisensa jälkeen. Sellaisia artisteja on jo maailma väärällään. Minusta on ihan luontevaa, että yhtye levittää horisontteja.

Laurila ei pidä sitä ahdistavana, jos ihmiset lukkiutuvat jonkinlaiseen ihannekuvaan hänen bändistään.

– Jos joku ihminen ei pidä siitä suunnasta mihin Office Building on menossa, mutta on pitänyt niistä vanhoista levyistä, niin ne vanhat levythän ovat edelleen olemassa. Eihän sitä ole pakko seurata yhtyeen kehityskaarta loppuun saakka. Jos olisimme jatkaneet sillä tiellä millä olimme, meistä olisi tullut sellainen Suomen paras aikuisrokkiyhtye, lauluntekijä nauraa. – Minulla ei ole vielä mitään kiirettä keski-ikäistyä. Mielestäni on mukavaa, jos tekemäni musiikki miellyttää yleisöä, mutta yleisön miellyttäminen ei voi koskaan olla mielekäs musiikin tekemisen lähtökohta, koska silloin lyö kirveensä kiveen saman tien.

Laurilan mielestä on luontevaa, että taustalla on bändi lihavoittamassa musiikkiaan. Näin ei kuitenkaan ihan aina ole.

– Noilla levyillä se on. Onhan se elimellisesti rock-musiikkia. Mutta kyllähän noista kappaleista on kuultavissa erilaisia tulkintoja minun soolokeikoilla, joita kuitenkin teen rutkasti. On se tuntunut luontevalta, mutta olen minä tehnyt sellaisiakin biisejä, jotka eivät ole menneet bändille. Ne ovat saattaneet päätyä jollekin kokoelmalevylle. Kyllä minä tykkään siitä, että on vähän läskimpää soundia. Tykkään isosta soundista, kunhan siitä ei tule sellaista paisunutta pullataikinaa. Sellainen iso kokoonpano kuin meillä on mahdollistaa sen, että dynaaminen viuhka on leveämpi.

Violent Heartilla on aiempia levyjä enemmän viulua ja koskettimia, etenkin viulua.

– Se oli myös hassu juttu. Me hoksattiin jossain vaiheessa, että melkein joka kappaleessa on joku pieni solistinen pätkä viululla. Mutta mielestäni se viulukin on nyt paremmin perusteltu. Sen ei tarvitse taistella tilasta, vaikka siellä on paljon sähkökitaraa. Marko (Niittymäki) on siinä mielessä loistava soittaja, että hän pystyy antamaan viululle tilaa, kun se sitä tarvitsee.

Lauluntekijä Laurila

Office Building on julkaissut neljä levyä neljässä vuodessa. Janne Laurila vaikuttaisi aika tuotteliaalta lauluntekijältä.

– Kyllä se on ihan totta. Toisaalta tämä on intohimon asia. Enkä minä kauheasti missään töissä käy, Laurila virnistää. – Sitten kai sitä luppoaikaa on. Säveltäminen on kuitenkin minulle sellaista jatkuvaa oppimista. Kai se on sitä täydellisen laulun jahtaamista. Uskon vahvasti jumalaisen inspiraation ja käsityöläislähestymistavan yhdistämiseen sopivassa suhteessa. Välillä niitä lauluja tulee paljon, ja välillä… no, esimerkiksi edellisen levyn jälkeen en tehnyt seitsemään kuukauteen yhtään biisiä. Niitä ei vaan syntynyt. Mutta en minä vie yhtyeen käsiteltäväksi sellaisia kappaleita, joita en koe kovin vahvasti. Minulla ei ole tarvetta, Guided by Voicesin tai Kari Peitsamon hengessä, julkaista liikaa biisejä. Jokainen idea ei ole taltioimisen arvoinen. Tällä hetkellä tuntuu, että jokaisen laulun myötä oppii jotain uutta itsestään, instrumentistaan ja koko siitä mystisestä asiasta mikä on laulu. Kyllä se innostaa tekemään, siksi niitä varmaan syntyykin.

Laurilan kohdalla yhdeksi inspiraation etsimisen strategiaksi on mainittu öiset kävelyretket.

– En välttämättä kävele enää öisin. Olen huomannut, että se jumalainen inspiraatio ja käsityöläisyys, mistä puhuin, pitää mennä nimenomaan tuossa järjestyksessä. Jos minä vaan otan kitaran, ja yritän näprätä jotain, siitä ei yleensä tule mitään. Mutta jos olen jossakin oudossa paikassa, jossa ei sovi, tai ei ole mahdollista soittaa mukavasti, esimerkiksi yksinään keikkareissulla jossain takahuoneessa tai jonkun ihmisen luona kylässä. Yhtäkkiä kaikki samat soinnut tuntuvatkin ihan erilaisilta. Kerran olin yhden ystävän luona yötä. Siellä sen kitaralla sain yhden biisin alkua tehtyä. En malttanut nukkua, vaan oli pakko nousta puoli kuusi yöllä, kävellä sieltä neljä kilometriä treenikämpälle ja tehdä se biisi loppuun. Siinähän on se kauhu, että se laulu unohtuu, tai katoaa jonnekin. Ne öiset kävelyt ovat enemmänkin mielikuva tai kattoajatus sille, että biisin tekeminen tuntuu parhaalta silloin kuin se on vähän hankalaa.

Tuosta hankaluudesta tulee mieleen amerikkalainen folk-eksentrikko Devendra Banhart. Hän kuvailee omaa lauluntekoprosessia näin: ”Odotan yksinäni pahinta mahdollista hetkeä, kun ei ole kynää, paperia, kitaraa, pianoa, kasettinauhuria tms. kätten ulottuvilla. Silloin se pirulainen tulee!”

– Sehän siinä just on hankalaa. Sitä ei voi merkata kalenteriin. Biisinkirjoitus on kovaa työtä, mutta niitä työaikoja ei vaan voi päättää etukäteen. Tai no, Nick Cave esimerkiksi on päättänyt, ja olen minäkin kyllä kokeillut. Kun on ollut niitä useamman kuukauden taukoja, että tulee vain hiki ja itku kun yrittää soittaa kitaraa, olen kokeillut erilaisia lähestymistapoja. Yksi näistä oli, että yrittää tehdä väkisin biisin päivässä. Se kokeilu kesti yhden päivän. Se on jotenkin niin hajottavaa puuhaa. Se tavallaan sotii kaikkea sitä vastaan mitä siinä pitäisi olla kyse.

Kyynisyyttä ja optimismia

Violent Heart kuvaa Laurilan mielestä hyvin levyn yleistunnelmaa.

– Sinne on päässyt uimaan hitusen kyynisyyttä joukkoon. Verrattuna aiempiin levyihin, rakkauslauluosasto on jätetty vähemmälle, tai olenhan minä joskus sanonut rakkauslaulun olevan sellainen formaatti, että sen sisällä pystyy käsittelemään mitä tahansa. Mutta ei se ole välttämättä että jokainen laulu kertoo tytöistä ja pojista. Monet kappaleet kertovat ihmisten välisistä valtasuhteista, ahneudesta ja tyhmyydestä. Siksi halusin että levyllä on vähän skrodempi nimi, ettei se ole sillä tavalla utuisen haaveileva kuin aikaisemmilla levyillä.

Never Leave the Ground tuo mieleen vapaudenkaipuun ja ”jalat maassa” -realismin välisen ristiriitaisuuden. Aikaisemmilla levyillä on lähdetty lentoon, mutta tällä levyllä tuntuu useasti, että jäädään maan kamaralle.

– Itse asiassa Never Leave the Groundin teksti on osittain kirjoitettu Auschwitzin ulkopuolella, kun odotin linja-autoa, Laurila kertoo. – Silloin puski vähän maailmantuskaa päälle. Ei se sinänsä kerro juuri siitä tilanteesta. Olen iloinen, jos pystyn kirjoittamaan vähän poleemisempia tekstejä. Pyrin ilmaisussani siihen, ettei se olisi liian läpinäkyvää, että siinä olisi moniselitteisyyden mahdollisuus. Jos haluaa kirjoittaa manifestin, voi liittyä johonkin puolueeseen. Minun taiteeni tehtävä ei ole alleviivata mitään asioita, ehkä mieluummin herättää mielikuvia.

Violent heart on kyynisistä teksteistä huolimatta fiilikseltään hieman reipastempoisempi kuin edellinen levy, The Sun Hit the Water, joka oli alakuloisen haaveileva.

– Siellä on tosi duurivoittoistakin kamaa, ja tosi optimistista musiikkia. John Locke sanoi ”Vaikka ihmiset eivät tiedäkään kaikkea, ei kannata vaipua hedelmättömän epätoivon valtaan”. Minun mielestäni on ok ja tarpeellista, että ihmiset tuohtuvat maailman edessä, mutta ei kannata heittää lusikkaa nurkkaan. En sitten tiedä miten tuo liittyy siihen, että meillä on reipastempoisempia kappaleita meidän levyllä…, Laurila hekottelee. – Niin, meneehän viesti paremmin perille, jos sen tahdissa voi heiluttaa pyllyä.

Ulkomaille?

Vaikka Office Buildingilla on kansainvälinen soundi, ei ulkomaille kuitenkaan vielä ole aktiivista pyrkimystä.

– Se vaatisi hillittömän määrän töitä ja pitäisi tinkiä aika monesta jutusta. Meitä on kuitenkin se kuusi. Se on aika kallista lähteä tuonne ulkomaille. Mutta en ole sitä ajatusta hylännyt. Itse asiassa harmittaa, että tässä on mennyt näin monta vuotta, eikä olla vielä käyty. Ei se ylivoimaisen vaikeaa ole, se vaatisi vaan enemmän resursseja, mikä onkin ainut miinuspuoli mikä tässä meidän pienlevy-yhtiöllä olemisessa on. Tällaisissa kohdissa kun pitäisi käytännössä ostaa keikkoja ulkomailta, ei sitten ole sitä pätäkkää. Koska meidän yhtye ei oikein lukeudu mihinkään alakulttuurin lajiin, ei myöskään ole mitään ruohonjuuritason järjestävää verkostoa. Täytyy myöntää, että olen kateudesta vihreänä katsonut, kun punkkarit lähtee kahden kuukauden Euroopan kiertueelle. Mutta minkäs teet.

Noise.fi kiittää ja kumartaa juttutuokiosta. Vaikka ulkomaanmatkoja ei juuri nyt ole tiedossa, esiintyy Office Building meille suomalaisille sentään moneen otteeseen. OB-keikkainfoa löytyy bändin kotisivuilta.

Haastattelu julkaistu : 2004-11-30
Kirjoittaja : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua