The Lust I Seek – Ei Hilpeyttä, Eikä Maailmanpelastusta

Olemme Etelä-Pohjanmaan varjoisilla kujilla, Alavudella. Edessäni istuu kaksi mustanpuhuvaa miestä, jotka ovat paikanpäällä edustamassa The Lust I Seek -nimistä orkesteriä. Bändiä, jonka toinen julkaisu, Serpent Scripts, valittiin jokin aikaa sitten Noisen kuukauden demoksi. Vokalisti Wuorinen ja kitaristi Suhonen jakavat tuntojaan paikallisen pubin, Ittellismiehen, tiloissa. Myöhemmin seuraamme liittyi myös rumpali Valkealahti.

Yhtye on liikkessä positiivisella mielellä, vaikka osa miehistöstä suorittaa parhaillaan varusmiespalvelustaan, mikä luonnollisesti haittaa bänditoimintaa. Kaikesta kuitenkin selvitään, kertoo bändi, joka vastaa tyypilliseen “mistä on kysymys?” -uteluun näin.

– Siinä on kysymys sellaisesta, että yritetään tehdä hyvää musiikkia. Omalaatuista ja sellaista mistä joku voisi jopa tykätäkin. Mikä on tapahtunutkin. Ihmeen paljon on porukka tykännyt, vaikka eipä tuota palautetta ole näinkään pieneltä paikkakunnalta tullut, mutta sitten kun mennään tuonne ulkopuolelle, niin sieltä tulee kehuja. Varsinkin keikkojen jälkeen porukka tulee sanomaan, että helvetin hyvää menoa oli, aloittaa Wuorinen.

Yhtye kutsuu itseään goottimetalliksi, vaikka se on heidän mielestänsä kokenut terminä jo melkoisen inflaation. Tarkkakorvainen kuulija voi huomata myös doomin suuren vaikutuksen The Lust I Seekin musiikissa, mikä johtaakin seuraavaan aiheeseen. Eli mistä yhtye on saanut omalaatuisen nimensä.

– Tuota ei ookkaan kukaan koskaan kysynyt. Monet kyselee usein, että mikäs bändi teillä oikein on. Ja sitten kun vastaa, niin seuraava kysymys on heti, että mitä se meinaa suomeksi. Mutta vakavasti ottaen; se on sellainen juttu, että on olemassa erilaisia ärsykkeitä ja tarpeita mitä pitää tyydyttää. Aina kun edelliset saa tyydytettyä, niin sitä lähtee etsimään vahvempia ärsykkeitä. Se on siitä sellainen muunnos, joka kuulosti sanoina hyvältä. Humalassahan se tuli keksittyä, mutta me ollaan onneksi hyvin harvoin kännissä, naurahtaa Wuorinen.

Sävellyksiä tupakkitauolla

Tiukkojen faktojen piiristä on helppo siirtyä historian maailmaan ja siihen mistä tämä kaikki on saanut alkunsa.

– Minä ja Pekkala (kitara) otettiin asia esille siinä joskus kuudentoista vanhoina ja siitä se sitten jäin muhimaan noin vuoden ajaksi. Saatiin siitä sitten porukka pikkuhiljaa kasaan ja treenikämppä Valkealahden luota. Siellä veivattiin aluksi ja imettiin legendaarisia vaikutteita, jotka ovat My Dying Bride ja Moonspell. Pikkuhiljaa on sitten omakin musiikkimaku laajentunu ja musiikkin on tullut sitä omaa ilmettä, kertoo Wuorinen.

– Itse en niinkään nimeäisi My Dying Brideä vaikuttajaksi, kun en ole sitä kovin paljoa kuunnellut. En hae mitään vaikuttajaa, josta hyvänä esimerkkinä tulee olemaan tuo tuleva demo, joka näyttää, että tätä hommaa ei tehdä miltään tietyltä pohjalta. Jos mä alkaisin omaa musiikkimakuani tuomaan tähän projektiin, niin mä en tässä enään kauan soittaisi, naurahtaa Suhonen.

Myös rumpuhirviöksi tituleerattu Valkealahti saapuu paikalle, jonka läsnäolon myötä keskustelu siirtyi syvemmälle kohti yhtyeen sävellyksien maailmaa.

– Me kitaristit väännetään biisit yleensä, mutta kyllä muutkin osallistuu. Treeneissä pojat menee tupakille ja me jäädään sisälle säveltelemään jotain. Nuo sitten takaisin tullessaan kyselee, että onko me keksitty jotain siistiä. Ei meillä ole mitään erityisiä biisintekotyylejä, kaikki kappaleet syntyy eri tavalla. Ei ole olemassa mitään selvää rakennetta. Wuorinen hoitaa sitten tuon lyriikkapuolen, kertoo Suhonen.

– Ideat lyriikoihin voi tulla ihan mistä vaan. Elokuvista, kirjoista tai aivan jokapäiväisestä elämästä, jopa joistain juorulehdistä. Yleensä ne elää aivan omaa elämäänsä. Musiikkimme on synkkää, mutta minulle se on positiivista. Mitään hilpeyttä tai maailmanpelastusta sinne ei koskaan tule tulemaan, selittää Wuorinen.

– Demolle, jota tällä hetkellä työstetään, tehdään kunnon pohjatarina, jota kaikki biisit seuraa. Siitä tulee sellainen kunnon novelli, jossa on mukana vähän kaikenlaista. Se tullaan sitten laittamaan jossain muodossa kansilehtiin ja täydellisempänä sitten nettiin. Serpent Scripts -levyllä ei sitten olekaan mitään teemaa, vain kolme erillistä biisiä jatkaa Wuorinen.

– Levy on biisimateriaalin kannalta puolessavälissä. Mutta ei meillä ole mitään tavoitetta tuon valmistumisen suhteen, varsinkin kun se Pekkala on siellä armeijassa. Ei me kuitenkaan voida tehdä tuota ilman Pekkalaa, sillä on hän keskeinen hahmo tässä bändissä. Se on on kuitenkin tavallaan tyhmää treenata biisinkehityksen kannalta, kun ei siellä noita riffejä tee kukaan muu kuin me. Nuo muut sanoo, että tee joku riffi ja sitten ne lähtee tupakille, mikä vituttaa siinä vaiheessa. Sitten kun Pekkala tulee käymään lomilla, niin se menee siihen, että vedetään viinaa sen kunniaksi ja treenataan vanhoja kappaleita. Siinä vaiheessa kaikki alkaa olemaan sen verran kännissä, ettei uusista biiseistä tule mitään. Vaikka faktahan se on, että kaikki legendaarisimmat riffit syntyy kännissä, kuten 90% tuon uudenkin levyn valmiista riffeistä, naurahtaa Suhonen.

– Seuraavalla demolla tullaan myös siirtymään poispäin doomista. Se menee hiukan menevämpään suuntaan, vaikka kyllä sieltä kuulee vieläkin nämä vanhat vaikuttajat. Mutta deathmetal-vaikutteita tullaan kuulemaan vastaisuudessa paljon enemmän, saa nähdä mitä siitä tulee, summaa Wuorinen.

Ei meihin suhtauduta mitenkään

Tähän väliin onkin hyvä ujuttaa tietoa siitä, että millaista palautetta levy-yhtiöiltä on tullut edellistä demoa, Serpent Scriptsiä, koskien.

– Me ei olla itseasiassa laitettua demoa mihinkään, mikä on varmaan ihan omaa tyhmyyttä. Me halutaan kuitenkin tehdä ensin sellainen levy, mihin ollaan itse täysin tyytyväisiä. Siitä sitten voi lähteä lämmitelemään, ja pitäähän tuota kokemusta muutenkin ensin kartuttaa, ettei jää sitten aivan tyhjän päälle jos huonosti sattuu, kertoo Suhonen.

– Ulkomailta ollaan saatu paljon parempaa arvostelupalautetta kuin Suomesta. Meidän ensimmäinen demo, Where Shadows Grow Silent lytättiin Suomessa lähes poikkeuksetta keskiverron alapuolelle, kun taas Serpent Script’s sai täällä kotimaassakin paljon parempaa palautetta. Kertaakaan ei menty esimerkiksi keskirajan alapuolelle. Semmoista seiskaa, kasia ja kymppiäkin on tippunut arvosteluista, lisää Wuorinen.

Suurin osa demobändeistä tietää miten vaikeaa keikkojen hommaaminen voi joskus olla. Myös The Lust I Seek on saanut kokea osansa näistä vaikeuksista.

– Paikallisella tasolla ollaan keikkailtu, tuonne ulos on aika vaikea päästä. Ai millainen show meillä on? Me tarjoamme helvetin hyvää ja massiivista musiikkia. Pyrimme aina eloisaan ja äkäiseen lavashow’hun, joka on kehittynyt aivan hemmetisti muutaman viime keikan aikana. Se ei ole ollenkaan semmoista paikallaan seisoskelua ja soittelua. Kaikki soitto ei aina mene ihan nappiin, mutta se meno on aina sen mukaista, että korvaa sen, selittää Wuorinen.

Alavus on hyvin pieni paikkakunta, jonka asukaskunnasta voi aistia tiettyä sisäänpäin lämpiävyyttä ja kaiken erikoisen hyljeksimistä, joten herääkin kysymys, että miten tälläiseen mustempaan musiikkiin suhtaudutaan niillä seuduilla.

– Ei siihen suhtauduta, näin suoraan sanottuna. Kyllähän ihmiset kattoo, että nuo on jotain saatananpalvojia ja narkkareita, se on se pienen paikan kirous, lopettaa Valkealahti.

Haastattelu julkaistu : 2004-11-09
Kirjoittaja : Toni Peltola

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua