Division Of Laura Lee – Paranoian ja totuuden asialla

Kylmänä ja pimeänä keskiviikkoiltana saapui Helsingin Tavastialle esiintymään ahkerasti viimeisintä albumiaan Das Not Computea promotoiva Division Of Laura Lee. Bändi on mukavassa nousussa eri puolilla maailmaa ja etenkin levyn (melkein) nimibiisi Does Compute on saavuttanut menestystä mm. Yhdysvalloissa ja Ruotsissa. Suomessakin kaverit ovat ennättäneet herättämään huomiota rockillaan, joka on tunnelmaltaan kuin soundtrack neonvalojen täyttämiltä öisen kaupungin kolkoilta kaduilta.

Per Stålberg, joka toimii lavalla yhtyeen nokkamiehenä, ehti turisemaan Noisen toimittajan kanssa niitä näitä. Sanavalmiilla ja fiksun oloisella muusikolla olisikin juttua riittänyt vaikka kuinka. Tarinaa tuli niin eräästä tässä yhteydessä yllätyksenä esiin nousevasta suomalaisbändistä, rockin nykytilanteesta, Ramonesista kuin Perin suosikkiaiheesta, George W. Bushistakin.

Ensimmäinen kysymykseni koskee nimeänne, Division Of Laura Leetä. Mitä se oikein tarkoittaa? Onko nimen taustalla jonkinlainen tarina?

– Ei oikeastaan. Leikimme eri nimivaihtoehdoilla, ja käsiimme osui jostain joku loota, jossa luki ”Division Of” ja perässä jonkun yhtiön nimi, en muista mikä, ja meistä se ”Division Of” kuulosti siistiltä. Päätimme liittää sen perään jotain. Diggailimme siihen aikaan, kuten diggailemme yhäkin, soulista ja muistimme erään ihailemamme soulartistin nimeltä Laura Lee. Liitimme sitten hänet hyvän alun perään. Eihän se oikeastaan tarkoita mitään ja meistäkin nimi alkoi kuulostamaan hyvältä vasta muutaman vuosi sen keksimisen jälkeen. Alussa se oli vain nimi nimen vuoksi, mutta nykyään pidän siitä. Mitään erityistä tarinaa sen takana ei joka tapauksessa ole.

Miten kuvailisitte musiikkianne jollekulle, joka ei tunne ollenkaan bändiänne?

– Sepä onkin aina vaikeaa, mutta tavallisesti vain luettelen bändejä joista itse pidän ja katson, että ymmärtääkö kaveri niiden päälle. Sillä ei oikeastaan ole väliä kuulostavatko sanomani bändit samanlaisilta kuin me. Haluan vain näin selvittää, että minkälaista juttua haemme takaa. Jos taas se joku ei tunne niitäkään eikä tiedä oikein mistään mitään, niin kuvailen musaamme tummasävyiseksi, raskaaksi, kuilun partaalla horjuvaksi, psykoottiseksi rockiksi.

Soitatte tänään Tavastialla. Mitä porukka voi odottaa showlta?

– No, kuten tavallisesti, me annamme kaikkemme. Olemme siitä turvallinen bändi, että pistämme aina kaikkemme peliin. Siksihän olemme täällä: rakkaudesta soittaa. Ei mitään paskapuhetta vaan puhdasta energiaa. Rytmimusiikki viedään alkulähteilleen. Lavameininkimme on rehellistä ja soittaessamme voit aina olla varma, että saat kunnon rockshown maustettuna annoksella kantaaottavaa asiaa. Emme halua olla mikään tyhmä rokkibändi, vaan pyrimme… No, näemme itsemme ihan fiksuna ryhmänä. Ja uskomme, että yleisökin huomaa sen.

Pidättekö esiintymistänne enemmän perinteisenä rock n’ roll -bilettämisenä vai jonkinlaisena taideperformanssina?

– Se riippuu. Joskus se on ihan puhdasta rock n’ rollia, joskus taas taidemeininkiä. Olemme oikeastaan aika ”arty farty”-tyylinen bändi ja otamme musiikin luomisen vakavasti. Emme välitä muiden mietteistä vaan hoidamme homman miten lystäämme. Joskus haluamme ihan vaan soittaa rockia, heittää huulta yleisön kanssa ja sellaista. Homman nimi on kuitenkin todistaa, että olemme hyvä livebändi. Joskus intoudumme hajottamaan kamamme, joskus taas emme… Voit aina luottaa, että vedämme hyvän keikan, mutta et voi tietää ennalta, tuleeko siitä puhdasta rokin veivaamista vai kaaoottinen, pommin lailla räjähtävä taideperformanssi.

Onko teillä setissänne mitään omia suosikkeja? Mitä biisejä on hauskinta soittaa keikoilla?

– Minulle se on aika sama. Riippuu myös paljon fiiliksestä. Mitä tahansa uudelta albumilta nyt ainakin. Kyllä ne vanhatkin tosin menevät. Oma suosikkini on tällä hetkellä We Are Numbers, uusimman levymme kakkosraita.

Miksi juuri se?

– No, siinä on sellainen mukava rytmi. Ja on myös hauskaa, kun muut kundit välillä hoitavat laulamisen ja minä voin keskittyä kitarointiin. Laulaminen on välillä aika tylsää. Ei ole niin kivaa hoilata, soittaa ja tanssia samaan aikaan. Kun soitamme muun bändin tekemiä biisejä ja saan keskittyä soittamiseen, niin se on hauskaa. Setissämme on viitisen kappaletta, joilla en auo suutani, ja se on siistiä.

Jos saisitte valita toiseksi bändiksi keikoillenne minkä tahansa yhtyeen maailmasta, mikä se olisi?

– 22-Pistepirkko. He ovat upea yhtye.

Kappas. No, viimeisimmästä levystänne, Das Not Computesta. Minkälaista tunnelmaa lähditte hakemaan musiikkiin? Mikä on levyn kantava teema?

– Me halusimme… Meillä oli selvä suunnitelma ja halusimme levyn kuulostavan tietyllä tavalla erilaiselta kuin ensimmäinen levymme, Black City. Onhan siinä tosin myös samanlaisiakin elementtejä. Tunnelma on paikoitellen aika synkkä ja sillä on enemmän sellaista psykoottista ja paranoidia tunnelmaa. Mutta perusmeininki on sama kuin aiemmalla levyllä. Halusimme esitellä todellista elämää meidän näkökulmastamme, että mikä on paskaa ja mikä taas ei. Välillä levy on synkkä ja välillä valoisa, mutta koko ajan sillä on tietynlainen paranoidi tunnelma. Niin kuin sinua jahtaisi joku, jota ei voi nähdä. Sellaista tunnelmaa lähdimme tavoittelemaan. Levoton kaupunki, betonia, harmaata, stressaantuneita ihmisiä, kaikkea sellaista. Todellisuutta jota elämme. Sellaisen muotokuvan halusimme luoda ja minusta onnistuimme. Biisit ovat hyviä.

Itse pidin kovasti kappaleesta Breathe Breathe. Mistä saitte inspiraation sille?

– David sen kirjoitti, ja teimme siihen vielä studiossa aika paljon muutoksia. Siitä tuli aika synkkä, särmikäs ja outo biisi. Emme oikein tienneet, miten sen kanssa toimia, joten lopulta sovitimme kappaleen pienemmissä osasissa ja pistimme sille kaikenlaisia kummia soittimia ja sellaista. Hyvähän siitä lopputuloksesta tuli. Minä pidän siitä kovasti. Pidän sen tasaisen jatkuvasta fiiliksestä.

Siinä on tosiaan sellaista mukavaa jatkuvuutta.

– Joo, vakautta ja saman jutun kertaamista. Hyvä biisi.

Mistä sitten saatte inspiraation sanoituksellenne noin yleensä?

– Kaikesta mitä ympärillämme tapahtuu. Kuinka vartuimme, siitä miltä luulen sinusta tuntuneen varttua, mitä ajattelen George Bushista, Suomesta, Norjasta, mistä vaan. Tärkeintä on se, että pidämme lyriikat vilpittöminä, totuudenmukaisina ja rehellisinä. Niin rehellisinä kuin suinkin kykenemme. Haluamme vain luoda jotain, mikä sopii biisiin ja tavallisesti teksti käsittelee sitä mitä me olemme itse kokeneet ja käyneet läpi. Personal politics, tiedätkös? Minusta on vaikeaa selittää sanoituksiani. Jos pystyisin siihen kunnolla, niin tuskinpa laulaisin niitä. Kirjoittaisin mieluummin kirjan tai vastaavaa. Mutta minulle on luontaisempaa laulaa, koska en osaa tyhjentävästi selittää pelkin sanoin mitä ajan takaa. Ihmiset tulkitkoot niitä miten itse parhaaksi katsovat. Mutta loppujen lopuksi sanoituksemme käsittelevät todellisuutta.

Teitä on verrattu paljon Joy Divisioniin ja heidän seuraajaansa New Orderiin. Olen kuullut, että te ette erityisemmin pidä edellämainittuihin bändeihin verratuksi tulemisesta. Mitä artisteja itse nimeäisitte?

– Mistä sinä tuollaista olet kuullut? Minä ainakin pidän kovasti Joy Divisionista ja toki se ollut suuri innoittaja. Joskus sitä tosin ei halua tulla verratuksi yhtään keneenkään, mutta tietenkin se on vaikeaa. Kun aloitimme, niin ainoa porukka, jolta halusimme kuulostaa, oli Fugazi. Samalla linjalla jatkamme yhä, mutta nyt tuohon listaan voisi lisätä useita muitakin bändejä, kuten The Jesus & The Mary Chain, My Bloody Valentine ja sellaisia. Ja Joy Division tietysti. Ja vaikka AC/DC. Niitä on niin paljon. Mutta aina kun meiltä kysytään, että mikä on suurin innoittajamme, niin vastaamme että ”Fugazi ja Sonic Youth” koska niistä kaikki lähti. Mutta kyllä meillä siis on yhteisiä piirteitä Joy Divisionin kanssa. Suurin esikuvamme he eivät kuitenkaan ole.

Mitä pidätte tämän hetken musiikkiskenestä maailmalla?

– Minusta tuntuu, että olen tulossa vanhaksi, mutta pidän sitä tylsänä. Maailmassa on muutamia hyviä yhtyeitä, tai no on niitä useampia kuin pari, mutta ei niin monta kuin toivoisi. Kaipaan todella… Kun olin nuorempi niin rockissa tuntui olevan tietynlaista vaarallisuutta. Poliittisesti ja muutenkin. Kun kuulin Kissiä ensimmäistä kertaa, niin ajattelin että ”Jumalauta, nuo kaverit ovat vaarallisia!” Ja kun kuulin Sex Pistolsia ensimmäistä kertaa, niin reaktio oli sama. Tai kun kyseessä oli Black Flag, tai Sonic Youth, tai… Aina mietin, että ”Vittu, tämä musa on aitoa!” Musiikissa oli kunnon vimmaa, eikä siinä ollut niin paljoa kyse rahasta vaan ihmisistä. Bändeillä oli paljon enemmän sanottavaa ja siitä on nykyään kova puute.

– Mutta löytyy toki nytkin, kuten sanottu, joitain hyviä bändejä. Toivon kuitenkin, että porukka tajuaisi, että musiikilla voi saada aikaan jotain ja sillä voi luoda asioille merkityksen. Musassa voi olla enemmänkin sisältöä kuin hoilaamista jostain vitun skeittailusta tai kesälomasta. Punk rock vuonna 2004 on naurettavuuden rajamailla. Kuuntelen mieluummin Westlifeä. Oli kyseessä rock, punk rock tai mikä musa vaan, niin siinä pitäisi olla sitä tietynlaista vaarallisuutta. Vaikka kyseessä olisi söpö poppis, niin siinäkin pitäisi olla sisältöä.

Tietynlaista särmää.

– Jep, sen pitäisi olla merkityksellistä! Ja siitä on nykyään paha puute. Mutta sanon yhä, että hyviäkin bändejä nykypäivän maailmasta löytyy, ja ehkä kunnon musa vielä voittaa.

On totta, että nykyään on yhä vähemmän ja vähemmän Black Flagin kaltaisia elämäntapabändejä. Nykyään kuvioissa pyörii enemmän raha ja muu sellainen.

– Kyllä ne bändit varmaan ennenkin ajattelivat rahaa, ei kyse ole pelkästään siitä. Nykyään bändit ovat vaan enemmän… En nyt sanoisi feikkejä, koska ne itse varmaan pitävät itseään tosi asiallisina. Ovatpahan vaan oppineet ajatusmaailmansa vääriltä bändeiltä. Ei se ole heidän vikansa, vaan ennemmin musabisneksen vika. Musiikkibisnes haluaa jotain todella puhtoista eikä ollenkaan vaarallista. Jotain, mitä voisi verrata Britney Spearsiin. Jonain päivänä joku varmaan istahtaa ja tuumaa, että ”Hemmetti, minä halua perustaa punkbändin, mikä olisi yhtä vaarallinen kuin Britney Spears.” Ja varmaankin vielä epäonnistuisi, koska Britney Spears on paljon vaarallisempi kuin nykypäivän punkbändit. Koko homma on ihan metsässä.

Olin todella yllättynyt, kun luin, että Yhdysvalloissa on melko paljon konservatiivisia punkbändejä. Yrittävät muun muassa saada Bushin uudelleenvalituksi. Toisaalta onhan siellä paljon punkbändejä, jotka yrittävät päästä hänestä eroon.

– No ne ovat niitä oikeita punkbändejä, jotka yrittävät päästä hänestä eroon. Bändejä, jotka haluavat pitää hänet vallassa, minä en kutsu punkiksi kuulostipa heidän soundinsa miten paljon tahansa Sex Pistolsilta tai Minor Threatilta. Jos haluaa Bushin uudelleen valituksi, niin ei voi olla millään tavalla yhdistettävissä punkiin. Punkissa on kyse vapaudesta ja siitä, että kaikilla pitäisi olla samat mahdollisuudet. Siinä on kyse myös politiikasta, siis sellaisesta joka ei todellakaan ole oikeistolaista. Ihmiset, jotka haluavat Bushin valtaan, eivät tajua paskaakaan. Mutta en ole tuosta sanomastasi yllättynyt, koska joskus Amerikka on hullu.

Mutta yksi Ramonesin jäsenhän oli Bushin kannattaja.

– No nehän ovat jotain viisikymppisiä. Eivät ne enää tajua mistään mitään. Kadottivat ymmärryksensä jossain matkan varrella. Ymmärrän toisaalta vanhempia ihmisiä. Hehän kehittivät koko punkin, eivätkä varmaan oikein tietäneet, että mitä lopulta kehittivät. Ja seuraava sukupolvi muovasi siitä jotain muuta. Kaipa heilläkin oli bändissään joitain konservatiivisia mulkkuja, mutta enpä usko, että jos Bush olisi hallinnut vuonna ’76 niin he olisivat halunneet häntä pitää vallassa. Tai Reagania. Ovatpahan vaan liian vanhoja ja lähteneet kulkemaan ihan eri teille.

– On toki myös olemassa oikein mukavia ihmisiä, jotka eivät vaan ymmärrä politiikkaa. En minä vihaa ihmisiä, jotka ovat Bushin puolella. Hehän ovat vain huiputettuja. Uskovat johonkin, mikä ei ole totta eivätkä kykene näkemään valheiden läpi. Ei sellaista taakkaa voikaan sälyttää kokonaan ihmisten ylle. Ihmisten pitäisi vaan nähdä todellisuus, se mitä oikeasti tapahtuu. Ja porukan ajatusmaailman avartamisen voisi aloittaa vaikka niin, että lopetettaisiin skeittailusta kertovan musiikin tekeminen ja keskityttäisiin totuuteen. Tai no, jos niin tapahtuisi, niin kai sekin olisi aika tylsää… Ihmiset eivät vaan tajua enää mistään mitään. Haluavat vaan Playstationinsa. Eivät he välitä jos joku toinen kärsii. En minäkään välillä, katselen vaan TV:tä ja mietin, että ”juku, taas joku pommihyökkäys.” Hulluahan se on.

Apatia on paha sairaus nykypäivän maailmassa.

– Ja kenen syy se on? Ei meidän, vaan johtajien, jotka ovat olleen vallassa jo liian pitkään. Lopulta kaikessa on kyse vain vallasta ja rahasta. Ja sitä on vaikeaa muuttaa.

Palatkaamme jälleen yhtyeeseenne. Mitä teillä on seuraavaksi ohjelmassa?

– Jatkamme kiertuetta vuoden loppuun. Kierrämme Euroopassa ja Skandinaviassa ja ensi vuonna aiomme palata Yhdysvaltoihin. Meillä on juuri nyt hieman ongelmia lafkamme kanssa, mutta pistämme paraikaa asioita taas järjestykseen. Jatkamme siis kiertämistä vielä ainakin vuoden.

Minä kun luulin, että levy-yhtiönne puskee teitä kovasti eteenpäin kohti maailmanmainetta.

– Luulit väärin. No, ehkä he nyt ovat petranneet. Kyllähän he ovat yrittäneet, mutta yhtiöt eivät aina ymmärrä, että mikä bändille on parasta. Meillä on omat managerimme, joihin todella luotamme ja kun he sanoivat haluavansa muuttaa tiettyjä asioita, niin suostuimme oitis. Haluamme kuitenkin bändillemme asiat parhain päin. Kiertue jatkuu vielä pitkään… On tylsää, kun eri näkökulmat käytännön asioista kohtaavat, mutta nyt näyttää jo paremmalta.

Palataan lopuksi vielä mainitsemaasi 22-Pistepirkkoihin. Mikä Pistepirkko-albumi on paras?

– Vaikea kysymys, niitä on niin monta. Rehellisesti sanoen se on luultavasti uusin, jota et ole vielä kuullutkaan. Kuulin siltä viisi tai kuusi biisiä ja ne olivat mahtavia. Myös 90-luvun alun jutut olivat todella kovia. Mutta livebändinä he ovat parhaimmillaan.

Voisitteko koskaan kuvitella soittavanne joitain heidän biisejään covereina?

– Ei, me emme soita juurikaan coverbiisejä. Ja jos soitammekin niin emme… Ei, en voisi kuvitella.

Se oli siinä, kiitos haastattelusta.

Kiitos itsellesi.

Haastattelu julkaistu : 2004-11-03
Kirjoittaja : Saku Schildt

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua