Henry Rollins – Raskaan Sarjan Legenda
Kukaan Henry Rollinsin tietävä ei voi kieltää miehen statusta elävänä legendana. 80-lukulaisen hardcoreyhtye Black Flagin (Mikä ihmeen Black Flag? Ota selvää täältä) laulajana itsensä läpilyönyt, sittemmin menestyksekkään soolouran luonut Rollins on muusikon uransa ohella arvostettu kirjailija, suosittu standup-esiintyjä sekä näyttelijä. Lisäksi Rollinsilla on oma kustantamo 21.3.61, jonka nimi tulee miehen syntymäpäivästä. Olinkin harvinaisen innoissani, kun tunnetusti omissa oloissaan viihtyvä herra Rollins vastasi haastattelupyyntööni myöntävästi. Tee-se-itse-ideologian kummisetänä tunnetun lihaskimpun elämä on ollut vastoinkäymisiä täynnä, mutta aina mies on palannut elämän nurjien puolten yläpuolelle. Tämän haastattelun tarkoitus onkin valottaa erään alakulttuurin suurmiehen uraa ja elämää.
Rollinsista voisi hänen vihaisen, jopa misantrooppisen julkisen kuvansa pohjalta kuvitella että hänen kasvuvuotensa olisivat olleet jotenkin erityisen kurjaa aikaa. Hieman yllättäen Henry paljastaa päinvastaista.
– Minun on vaikea valittaa mistään, sillä tiedän, että asiani olivat erittäin hyvin. Minulla ei kuitenkaan ollut kovin hauskaa lapsena, ja teini-ikäni, kuten monilla ihmisillä, oli erittäin tuskallinen.
– Vanhempani olivat suorittajia, hyvin älykkäitä ja eteenpäin puskevia. Isäni oli taloustieteen tohtori, ja äitini työskenteli valtiolle yrittäen selvittää, miksi lapset eivät osaa lukea. Hän vietti koko uransa yrittäen parantaa Yhdysvaltojen julkisten koulujen tilaa.
– Vanhempani olivat ok tyyppejä, mutta uskon, että heidän olisi ollut parempi olla hankkimatta lasta tähän maailmaan. Lapset vievät paljon aikaa ja energiaa, enkä tiedä olivatko vanhempani niin kiinnostuneita asiasta. Siinä on yksi syy, miksen itse ikinä hanki lapsia. Pidän niistä, mutta kasvattaminen on liian aikaavievää. Voisi kai sanoa, että nuoruudessani oli niin hyviä kuin tuskaisiakin aikoja. Asiat paranivat, kun tulin vanhemmaksi. Oma kämppä ja auto auttoivat asiaa, vapaus-elementtiä viimeksi mainituissa ei voi väheksyä.
Henryn Get in the Van -kirjasta minulle on etenkin jäänyt mieleen kohta, jossa parikymppisellä Henryllä palavat käämit arkipäivään. Hän sanoutuu siltä istumalta irti tylsästä duunistaan ja lähtee suoraan kiertueelle Black Flagin kanssa, jonka treeneissä hän vain muutamaa päivää aiemmin kävi testailemassa laulamista. Monet ihmiset eivät varmasti tilaisuuden tarjoutuessa uskaltaisi ottaa tuollaista riskiä. Miten Henryn onnistui kasvaa niin individualistiksi?
– Äitini kanssa eläminen sai minut kuuntelemaan musiikkia, sillä hän soitti levyjä kaiken aikaa. Hän myös luki paljon, mikä tarttui minuun. Kävin erittäin ”harmaata” yläastetta nuoruudessani, joten kun pääsin pois sieltä, olin todellakin valmis johonkin muuhun. Tänä aikana minä ja kaikki ystäväni kuuntelimme punkia, perustimme bändejä ja sellaista. Kaikki yläastekaverini menivät lukioon toivoen, että pääsisivät siisteihin sisätöihin valmistautuen liittymään yhteiskunnan rotanpyörään. Minä en vain yksinkertaisesti pystynyt kuvittelemaan itseäni siihen jamaan. Yksi asia johti toiseen, liityin bändiin ja niin edelleen. Siitä lähtien elämäni on ollut kuin vuoristorataa, eräänä päivänä mennään alamäkeen intensiivisesti ja seuraavana päivänä ylämäkeen hiljaa. Sitä jatkuu aina vain.
Black Flag julkaisi 12 pitkäsoittoa uransa aikana. Jos siihen lisää vielä ep:t ja singlet, voi puhua hedelmällisestä urasta. Henry kertoo pitävänsä itseään ”helvetin onnekkaana” siinä, että sai olla osa yhtyettä. Nostalgiaa menneitä aikoja kohtaan hän ei ainakaan myönnä tuntevansa.
– Black Flag oli erittäin hyvä yhtye. Uskon, että olimme yhtä hyviä live-esiintyjiä kuin mikä tahansa muu sen aikainen kokoonpano. Flag ei kuitenkaan ollut kaikkein helpoin yhtye, itse asiassa useimmiten bändissä oleminen oli varsinaista tuulimyllyjä vastaan taistelemista. Mutta musiikki oli aina sen arvoista ja niinpä jatkoimme, vaikka hyvin usein saimme olla nälissämme, keikkapalkkiomme ryöstettiin ja sellaista. Mitä musiikkiin tulee, se oli kaikki merkityksekästä.
Mutta kumman osan musiikillisesta urastaan Henry näkee merkityksellisempänä, Black Flagin vai soolouransa?
– Black Flagissa oleminen oli upeaa. Kun aloin kiertää omaa nimeäni kantavalla bändillä ja onnistuin saamaan nimeni merkitsemään jotain ympäri maailmaa, ei sekään huono saavutus ollut. Kaikki on ollut tärkeää, enkä arvosta yhtään osaa urastani enemmän kuin muita. Jotkut vuodet olivat kovempia kuin toiset.
Elämä on liikettä
Dead Kennedys -laulaja Jello Biafraa pyydettiin taannoin kuvernööriehdokkaaksi. Kysyinkin, onko Henry ikinä ajatellut lähteä politiikkaan, ja onko miehellä muita ambitioita jo saavutettujen asioiden lisäksi.
– Haaveenani on saada olla enemmän aikaa poissa valokeilasta, haluaisin viettää enemmän aikaa itsekseni ja työskentelen päästäkseni päämäärääni. Olen unelmoinut täysin yksin elämisestä ja lukenut Kantia päivät pitkät. Luulen, että politiikka on viimeinen asia, mihin haluaisin lähteä. Poliitikot eivät tunnu saavan mitään aikaiseksi, ja poliitikkona olisi pakko yrittää tulla toimeen kaikkien kanssa. Sitä paitsi, loppujen lopuksi ne kaikki pelaavat kuitenkin omaan pussiinsa. Eli kuka niitä edes tarvitsee? Uskon, että tuntuvin muutos Yhdysvalloissa tulee kansalaisilta, jotka auttavat toinen toisiaan.
Rollins tunnetaan aktiivisena miehenä, eikä pysähtymisen merkkejä ole näköpiirissä.
– Get in the Vanin päivitetty versio julkaistaan marraskuussa, kuten myös laajennettu versio Rollins Bandin Come in And Burnista. Päivitettyä Get in the Vania kesti kaksi vuotta tehdä. Tänä vuonna olen lisäksi tehnyt 90 keikkaa, kaksi esiintymistä Irakissa ja Kuwaitissa sekä yhden Hondurasissa. Olen tehnyt kaksi elokuvaa, tv-esiintymisiä, radioesiintymisiä ja paljon kirjoittamista. Olen ollut aika kiireinen.
Entä onko ikinä käynyt mielessä asettua aloilleen ja seurata pienten Henry juniorien temmellystä olohuoneen lattialla?
– Ei ikinä. En kadehdi mitään miehessä, jolla on vaimo ja lapsia, jotka juoksentelevat ympäri lentokentän odotustilaa. En kadehdi mitään tarinoissa, joita kuulen naimisissa olevilta ihmisiltä. Tiedän, että heillä ei ole aikaa lukea, matkustaa tai kuunnella musiikkia, koska heillä on lapset huolehdittavanaan. Rakastan lapsia, en vain halua niitä itselleni. Arvostan vapauttani liikaa.
Rollinsin kirjat ja lauluntekstit ovat inspiroineet ihmisiä ympäri maailman. Miehen omaperäinen, sarkasmia pursuava huumori ja omaehtoisuutta korostava ideologia pääsevät oikeuksiinsa eritoten kirjallisessa muodossa. Pyysin Henryä kertomaan tärkeimmän ajatuksen, minkä hän haluaisi välittää ihmisille taiteensa kautta.
– Ole täysin oma itsesi. Elämä on lyhyt, ei ole ketään, jolle tarvitsisi nöyristellä tai pitää tiliä paitsi itsesi, joten sinun on päätettävä kenen vuoksi elät. Valinta on täysin omasi.
Henry on tunnettu melkoisena kuntoilufriikkinä, ja hän on kertonut painojen noston olleen hänen paras ystävänsä läpi vuosien. Rauta ei Henryn mukaan ”ikinä petä, vaan kertoo aina brutaalin totuuden”. Päätin kysellä, harrastaako Henry vielä urheilua samassa mittakaavassa kuin aiemmin.
– Treenaan salilla kaiken aikaa, mutta eri tavalla. En nosta yhtä painavia painoja, kuin minulla oli tapana. On helppo loukkaantua, eikä se ole sen arvoista. Lenkkeilen myös, mutten harrasta muita \”oikeita\” lajeja.
Murhia ja muutosta
Vuosi sitten julkaistiin Rollinsin työstämä tribuuttilevy ns. West Memphis Three -kolmikolle, nuorille pojille, jotka oli tuomittu murhasta hyvin hatarin perustein. Kun Henry kuuli tuomiosta, hän alkoi omien sanojensa mukaan muistella omaa nuoruuttaan ja kuinka kenenkään ei pitäisi viettää parhaita vuosiaan viruen syyttömänä vankilassa. Mies päätti kasata maailman kovimmat rocklaulajat nauhoittamaan levyllisen Black Flag -covereita, ja levystä saadut tulot käytettäisiin syytettyjen uuden oikeudenkäynnin kuluihin.
Melkoisen artistiliudan Henry kasasikin, sillä levylle panoksensa toivat mm. Slayerin Tom Araya, Lemmy, Mike Patton sekä Slipknotin Corey Taylor. Eihän tuon luokan laulajilla ja Black Flagin biiseillä huonoa levyä voi saada aikaiseksi, ja 24 Black Flag songs – A Tribute to the West Memphis Three olikin vuoden 2003 ehdottomasti kovimpia julkaisuja. Henryn mukaan oikeudenkäynti on vielä kesken, mutta levyn teko on kantanut hedelmää.
– Uuteen oikeudenkäyntiin johtavat DNA-testit on viimeinkin saatu käyntiin, ja meidän keräämämme varat ovat rahoittaneet ne. Joten kyllä, saimme muutoksen aikaiseksi.
Henry on arvostettu artisti, mutta ketä hän itse arvostaa? Pyysin miestä listaamaan taiteilijoita, joita erityisesti kunnioittaa ja miksi.
– Ian McKaye (Minor Threat, Fugazi), Duke Ellington, John Coltrane, Man Ray, Miles Davis, Abraham Lincoln, Mohammad Ali, Iggy Pop, Albert Camus, Henry Miller. Voisin jatkaa ikuisuuksiin saakka luetellen ihmisiä, joita suuresti ihailen ja kunnioitan. Kaikilla näillä ihmisillä oli muutama yhteinen luonteenpiirre: ne olivat vahva vakaumus, loistokkuus, rohkeus ja visio.
Get in the Vanissa olevista päiväkirjamerkinnöistä voi vaivatta tulkita, että parikymppinen Henry oli todella vihainen nuorimies. Kysyin, mikä on suurin ero nykypäivän Rollinsin ja 80-luvun alun Black Flag -huutajan välillä.
– Tiedän enemmän ja olen nähnyt enemmän. En ole yhtä itsekeskeinen. On paljon asioita, joista ihminen luopuu vuosien mittaan. Olen yhä erittäin vihainen tietyistä asioista ja tappelen vastavirtaan kaiken aikaa. Kaiken kaikkiaan haluaisin kuitenkin uskoa, että olen vähemmän tuomitseva kuin olin aiemmin.
Rollins tunnetaan päihteettömänä miehenä. Oliko tämä tietoinen valinta, vai tuliko asia luonnostaan?
– Vedin parit kännit lukiossa, mutten pitänyt siitä. Kokeiluissani ei ikinä ollut kyse mistään ympäristön painostuksesta. En vain ikinä nauttinut piristeistä ja ymmärsin pian, että pääsisin pidemmälle ilman niitä. Sitäpaitsi, LA:ssa eläminen 80-luvulla katsoen sivusta, kun ihmiset polttivat itsensä loppuun ja kuolivat, kertoi minulle kaiken mitä tarvitsin tietää.
Monien mielestä nykypäivän punkissa ja hardcoressa ei ole samaa kiihkoa ja sydäntä kuin 80-luvun ja 90-luvun bändeissä. Mitä mieltä Henry on nyky-yhtyeistä, ja kuunteleeko mies ylipäänsä uusia bändejä?
– En oikeastaan ole mitään mieltä nuorista yhtyeistä. Nyt on heidän aikansa, he tekevät asiat niin kuin katsovat sopiviksi, ja minun mielipiteeni tuskin vaikuttaa asiaan. Kun kuuntelen sitä mitä radiosta soitetaan, suuri osa siitä musiikista on aika laimeaa omien standardieni mukaan, mutta olenkin ihan toiselta aikakaudelta. Pidän monista nykypäivän yhtyeistä, hyviä bändejä on aina olemassa. Esimerkkeinä voisi mainita The Evensin, Q and not U:n, The Routineersin ja El Guapon. Minusta on tärkeää, että nuoret ihmiset pitävät tietyistä bändeistä, menevät katsomaan heitä, käyttävät bändin t-paitaa ja pitävät hauskaa. Se on mahtavaa aikaa kun elät sitä, ja jos pidät yhtyeen musiikista – siinä on kaikki, mitä sinun tarvitsee tietää.
Kyllä Henry tietää. Noise kiittää ja kumartaa.
     |
Sanoitukset olivat yhteiskuntakriittisiä, kuitenkin kyyniseen, mutta huumorintajuiseen, tyyliin kirjoitettuja. Black Flag oli myös boheemiuteen päin kallellaan, mikä esti yhtyettä olemasta ”pelkkä” heviyhtye. Boheemius ilmeni niin yhtyeen rakkaudessa runoutta kohtaan kuin musiikillisen kokeilevuuden kautta. Bändin kokoonpano vaihtui vuosien varrella useaan otteeseen, mutta sillä ei ollut suosion kannalta merkitystä. Nimi Black Flag ja yhtyeen neljästä palkista koostunut logo olivat kasvaneet punk-instituutioiksi.
Black Flagin isä oli Greg Ginn, UCLA-yliopistosta valmistunut kitaristi. Ginn perusti yhtyeen vuonna 1977 yhdessä basisti Chuck Dukowskin kanssa, ja kokoonpanoon lisättiin pian rumpali Brian Migdol ja laulaja Keith Morris. Samaan aikaan Ginn ja Dukowski panivat pystyyn oman levy-yhtiönsä, SST:n, joka tulisi julkaisemaan Black Flagin ensimmäisen Nervous Breakdown -EP:n vuonna 1978.
Morris ja Migdol lähtivät seuraavana vuonna, ja Morris perusti toisen tärkeän hardcorebändin, Circle Jerksin. Heidän tilalleen tulivat laulaja Chavo Pederast ja rumpali Robo. Vuoden 1980 Jealous Again -levyn myötä Black Flag oli alkanut kiertää Jenkkejä väsymättömästi rakentaen pienen, mutta vannoutuneen fanijoukon. Jealous Againin aikoihin yhtye läpikävi taas yhden monista muodonmuutoksistaan. Mikin varteen tuli nuori Henry Rollins, Washinton D.C:stä kotoisin ollut fani, joka oli hypännyt lavalle laulamaan erään New Yorkin keikan aikana. Samaan aikaan riveihin astui kakkoskitaristi nimeltä Dez Cadena, ja hänellä oli osaltaan vaikutus yhtyeen tulevaan raskaampaan soundiin.
Vuonna 1981 Black Flag allekirjoitti sopimuksen MCA:n alayhtiö Unicorn Recordsin kanssa, ja levytti ensimmäisen Damaged-pitkäsoittonsa. Yhtiö kieltäytyi kuitenkin julkaisemasta sitä, sillä musiikki oli sen mielestä liian vaarallista ja julkeaa. Greg Ginn päätti julkaista Damagedin omalla SST:llään, minkä jälkeen Unicorn veti Black Flagin oikeuteen estäen yhtyettä käyttämästä omaa nimeään levyjensä yhteydessä. Seuraavien vuosien aikana Black Flag kiersi riivatun lailla ja julkaisi Everything Went Black -tuplakokoelman, joka ei sisältänyt yhtään mainintaa bändistä, vaikka listasikin jäsenet etukannessa. Bändin piina päättyi Unicornin konkurssiin vuonna 1983, jolloin Black Flag -nimen ja logon oikeudet palasivat oikeaan osoitteeseensa.
Kuin korvatakseen menetetyn ajan Black Flag aktivoitui levytyspuuhiin vuonna 1984. Uusi versio bändistä, eli Ginn kitarassa ja bassossa, Rollins laulussa ja Bill Stevenson rummuissa, nauhoitti levyt My War ja Family Man. Sen jälkeen yhtye otti riveihinsä basisti Kira Roesslerin ja levytti vielä kolmannen pitkäsoittonsa vuoden sisään, nimeltä Slip It in. Noiden kolmen lisäksi julkaistiin Live ´84 -kasetti, kokoelma The First Four Years, sekä Everything Went Black oikeilla krediiteillä varustettuna. Vuonna 1985 yhtye julkaisi jälleen kolme levyä, Loose Nutin, The Process of Weeding Outin sekä In My Headin. Vuoden lopussa Anthony Martinez korvasi Bill Stevensonin rummuissa.
Kun Black Flag oli julkaissut live-albuminsa Who´s Got the 10 ½? alkuvuodesta 1986, Greg Ginn hajotti yhtyeen keskittyäkseen SST:hen. Yhtiö oli tuolloin noussut yhdeksi USA:n tärkeimmäksi vaihtoehtomusiikin julkaisijaksi, ja sen rosterissa oli bändejä kuten Husker Du, The Minutemen, Meat Puppets ja Sonic Youth. 80-luvun lopulla SST julkaisisi ensimmäisiä nauhoituksia Soundgardenilta, Dinosaur Jr.:lta ja Screaming Treesiltä. Black Flagin hajoamisen jälkeen Henry Rollins muodosti Rollins Bandin. 80-luvun loppupuolen ajan Rollins levytti oman yhtyeensä musiikkia usealle pienelle levy-yhtiölle ja teki paljon spoken word -levyjä. 90-luvun alkupuolella Rollins kasvoi erääksi vaihtoehtomusiikin tunnistettavimmista hahmoista.
(Alkuperäinen Black Flag -bio: Stephen Thomas Erlewine, All Music Guide)
Haastattelu julkaistu : 2004-11-09
Kirjoittaja : Juhani Pitkänen
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua