Sister Flo – Traagikon hattu ja muita tarinoita

Jyväskylä syyskuussa 2004. Ilta. Tanssisali Lutakon viereisellä hiekkakentällä seisoo parkkeerattu henkilöauto, joka perään kiinnitettyine vaunuineen toimittaa populaarimusiikkiyhtye Sister Flon kiertueajoneuvon virkaa. Tämän myös ”keikkabussiksi” tituleeratun ajoneuvon sisälle on ahtautunut viisi muusikkoa ja yksi toimittaja. Muusikot tottelevat nimiä Antti Kaistinen (rummut), Janne Lastumäki (koskettimet), Samae Koskinen (laulu, kitara), Jarno Alho (kitara) ja istuvat varsin tiiviisti takapenkillä. Basisti Mikko Salonen istuu mukavasti kuskin paikalla.

Toimittaja puolestaan istuu, yllätys yllätys, pelkääjän paikalla. Tämä kyseinen toimittaja on kaiken lisäksi laiska. Laiskuuteen on syy. Toimittaja on nimittäin ”lomalla”. Loman sattuminen Jyväskylän kaupunkiin taas johtuu siellä järjestettävästä populaarimusiikkitapahtumasta nimeltä Kickstart. Syiden ja seurausten summana toimittaja on huonosti valmistautunut käsillä olevaan tehtävään, joten pelaa varman päälle ja aloittaa kysymällä tylsän kysymyksen yhtyeen alkutaipaleesta. Mikko vastaa.

– ’99-vuoden lopussa minä, Samae ja yksi Santtu ruvettiin soittamaan. Sitten kun se lopetti, Antti tuli soittamaan rumpuja. Heti ekana kesänä nauhoitettiin Anglia-LP. 2000-vuoden lopusta ollaan tehty keikkoja enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Jarnon kanssa nauhoitettiin Joensuussa seuraavia CD-r:iä. Janne tuli mukaan 2001 kesällä, kun nauhoitettiin Boys of Cat –pitkäsoittoa. Jarnohan nauhoitti vaan, silloin Nakarin Petri oli kitarassa. Viime vuonna Petri lopetti ja Jarno tuli kitaraan tämän vuoden maaliskuussa.

Miehistöpolitiikka tuli siis selväksi. Onneksi terävä-älyinen Janne tekee hieman kiinnostavamman jatkokysymyksen.

– Jos musiikillisesti pitäisi ajatella, mikä teidän ensimmäinen lähtökohta oli?

– Me halusimme soittaa aika hiljaa silloin alussa, Samae muistelee.

– Se oli se lähtöajatus, Mikko lisää

Janne jatkaa apulaishaastattelijan hommia.

– Ulkopuolisena ajattelisin, että olisiko siinä ollut jonkinlaista irtiottoa sellaisesta teinimeiningistä, jossa soitetaan punkkia tai jotain tosi äänekästä musiikkia?

– Aika pitkälle varmaan, Samae nyökkäilee. – Sitten olemme myös jotenkin oppineet soittamaan yhdessä.

Seurakunta hiljenee. Toimittajan on siis aika toimittaa jotain. Hän lukee ryttyiseen paperiinsa tihrustamansa kysymyksen ääneen: ”Alkaako hissuttelijabändin leima rasittaa?”

– Nojoo…, Samae alkaa. – Jos on nähnyt näitä viimeisimpiä konsertteja… ei sillä oikein enää ole perää sillä väitteellä.

– Eikä myöskään monen uuden levyn kappaleen kohdalla, Mikko lisää. – Ei sitä voi enää sanoa hissutteluksi.

– Kyllä siitä voi tavallaan rock-musiikkina puhua, Janne selittää. – Mutta minun mielestäni on paljon kivempi soittaa tuolla tavalla… nyanssirikkaasti.

– Siitä hissuttelusta tulee aina semmoinen olo, että musiikki on jotenkin vähän köyhää, tai aneemista, Samae tuumailee. – Että vähän hävetään sitä että soitetaan. Ja se ei ainakaan meidän kohdalla ole se juttu. Minun mielestäni siellä on takana jopa suht voimakkaita juttuja, minkä takia me tätä musiikkia tehdään.

Sister Flolla on kuitenkin hyvin omanlainen, pehmeä soundi. Tätä ”samettisen soundin salaisuutta” Samae ei osaa kommentoida, mutta Janne lähtee ruotimaan yhtyeen äänimaailmaa omien mieltymyksiensä pohjalta.

– Usein Suomessa bändit soittaa ikään kuin särmikkäästi, tai jotenkin äänekkäästi. Ollaan selkeästi rockbändejä. Kyllä mekin olemme mielestäni rockbändi tai popbändi, miten sen nyt haluaa määritellä. Itse pidän sellaisista vanhan ajan soundeista. Puoliakustisissa kitaroissa on sellainen mukava, jopa jazzahtava soundi, joka jotenkin laajentaa sitä äänimaailmaa. Sitten tykkään kaikista vanhoista koskettimista. Rhodesissa esimerkiksi, on sellainen pyöreä kiva kellomainen soundi. Soundimme on sellainen sattumien summa, sellainen yksilöiden kokonaisuus.

Soittajat kertovat saavansa musiikilliset vaikutteensa pitkälti toisistaan.

– Se, kun me bändin ulkopuolellakin olemme yhdessä, kun me jotain uusia musiikillisia juttuja soitamme toisillemme… ne kaikki jäävät alitajuntaan pyörimään. Ja muiden soittaminen vaikuttaa myös alitajuisesti tulevaisuuteen, jopa siihen että minkälaisia kappaleita voi syntyä. Tämä on tietysti aika paljon sinun (Samaen) alaa, koska sinä sävellät kappaleet.

– Mutta näissä viimeisissä lauluissa mitä olemme tehneet viisistään on ollut paljon enemmän yhteistyötä. Ei mitään sellaista että olisin tuonut valmiita asioita treenitilaisuuteen, vaan olemme yhdessä alkaneet rakentaa niitä kappaleita paljon enemmän. Mikä on minulle helpottavaa, ja se tuntuu muutenkin niin paljon rikkaammalta kaikille.

Toimittajan mielestä Sister Flon musiikissa on tietynlaista kotoista psykedeliaa. Siitä tulee myös hänelle eräänlainen kotikutoisuus mieleen. Janne näkee tämän positiivisena asiana.

– En kauheasti perusta siitä mitä rockmusiikin esteettiset arvot tuntuvat olevan nykyään. Että suositaan sellaista tarkkaa, hallittua soittoa ja tuotantoa. Omissa suosikeissani, 60-luvun äänitteissä esimerkiksi, pidän siitä että soiton inhimillisyys ja rupisuus kuulu sieltä läpi. Sitä musiikkia ei ole kuristettu hengiltä äänittäessä. Ehkä se kotikutoisuus voi tulla sitä kautta, että emme soita mitenkään täydellisesti. Emme pyri suorittamaan täydellistä suunnitelmaa, vaan soittamaan niitä kappaleita aina uudestaan ja uudestaan. Se on sitä ydintä omassa tekemisessä.

– Kun teemme uusia biisejä ja tulee uusia ideoita, ne toteutetaan, Mikko selittää. – Kukaan ei jää kelaamaan, että voiko näin tehdä, tai että miltä tämä nyt kuulostaa.

Tragician´s Hat

Seuraavaksi puheenaiheeksi nousee yhtyeen uusi levy Tragician’s Hat. Pitkää ja hajanaista tekoprosessia selvittää Janne.

– Sehän ei mennyt ihan niin, että me olisimme harkitusti alkaneet tehdä levyn äänityksiä. Mattilan Rikun kanssa aloimme yleisesti tehdä äänityksiä siltä pohjalta, että ”kokeillaan mitä syntyy, ja jos se tuntuu hyvältä, katsotaan mitä sille voi tehdä”. Äänitykset Nickin (Triani) kanssa lähtivät jotenkin siitä liikkeelle, että tehdään nyt muutama biisi, joita voi esimerkiksi lähettää jonnekin ulkomaille. Ja sitten se levy vaan alkoi hahmottua siinä ajan myötä. Ja niitä sessioita tuli ripotellen aina viime vuoden keväästä…

– …tämän vuoden kesäkuuhun, Samae täydentää. – Yhteensä kahdeksantoista laulua nauhoitettiin, joista neljä pääsi eepeelle (Proper Kites) ja kymmenen levylle.

– Minulla oli kyllä jossain vaiheessa kärsivällisyys koetuksella, kun oli tauko, emmekä päässeet nauhoittamaan vaikka oli valmista materiaalia, Mikko kertoo.

– Joo, kyllähän siinä välillä oli sellaisia turhautumisia, Janne myöntää. – Ja toisaalta se turhautuminen tuli senkin takia, ettemme aina tienneet mitä tässä on tapahtumassa. Ne äänitykset pyörivät ilmassa, emmekä tienneet milloin niitä jatketaan ja mitä niille tapahtuu.

– Se voi olla lopputuloksen kannalta ihan hyväkin, Mikko miettii. – Oli aikaa kypsytellä niitä biisejä.

Esimerkiksi pojat nostavat Feathersin, joka oli ensimmäisiä biisejä mitä yhtye ryhtyi äänittämään. Sitä työstettiin vielä tämän vuoden puolella. Mutta miten Tragician’s Hat vertautuu vuoden 2001 Boys of Cat -indiedebyyttiin? Kenties levyn avoimemmin soiva luonne houkuttelee uusia kuulijoita. Samae ainakin toivoo niin.

– Boys of Cat tuntuu henkilökohtaisesti itselleni aika vaivaannuttavalta kuunnella. Olen saanut enemmän itsevarmuutta tehdä asioita eri lailla kuin sillä levyllä.

– Ja olihan siinä selkeästi sellaisia synkempiä kohtia, Jarno lisää. – Sellaista masennustautimenininkiä.

– Mutta siinä Boys of Catissa on kyllä sellaista hienoa ilmavuutta, Janne analysoi. – Ja jollain tavalla siinä on jopa kepeyttäkin verrattuna tähän uuteen, tietysti johtuen siitä että tämä on tavallaan tuotettu vähän raskaammin. Mutta ymmärrän kyllä sen, että ”se soi avoimemmin”. Tässä sovitukset ovat paljon harkitumpia. Kaikkeen voitiin käyttää niin paljon enemmän aikaa.

– Ulkopuolisen on ehkä vähän helpompi lähestyä niitä biisejä, Jarno tuumaa.

– Ja kyllä minä luulisin, että uusia kuulijoita tulee ihan vaan siitä faktisesta syystä, että meillä on nyt parempi jakelu kuin koskaan ennen, Janne toteaa. – Tai nyt on siis oikea jakelu. Ennen me olemme itse kuskanneet niitä levyjä kauppaan.

Toimittaja on huomannut, että uuden levyn sanoituksissa on hauskoja täkyjä – nimiä ja viittauksia tiettyihin paikkoihin ja henkilöihin. Tragician’s Hatin teksteissä voi törmätä esimerkiksi Indianaan, Ciaraan, Robinsoniin, Bill Clintoniin ja Tina Turneriin. Koska sanoitukset muuten ovat aika suurpiirteisiä luonteeltaan, nämä erikoisnimet pistelevät hyvin esiin. Samae, yhtyeen säveltäjä-sanoittaja yrittää kertoa mistä tässä on kyse.

– Niin, kai se on joku tapa tehdä niistä jotenkin mystisiä tai kryptisiä jopa. Ettei mikään ole alleviivattua. Sitä en halua, että ”tuossa on lintu, ja se nyt lentää”. Sen voi sitten kertoa vaikka sillä tavalla, että ”Robinson”. Tuollaiset nimet ja hahmot tuovat hauskasti väriä teksteihin.

– Se, että ne ovat tuollaisia erikoisempia juttuja eikä oman kaverin nimi…, Janne aloittaa. – Se tavallaan edustaa vain jotakin jolla on merkitys, mutta se on sitten vapaa assosiaatiolle.

– Ainoa teksti mikä on erittäin alleviivaava on Nathaniel & Isabel, Samae kertoo. – Se on vaan kahden rakastavaisen vuoropuhelu. Muita niin selkeitä juttuja ei ole.

Sanoituksen ja sävellyksen suhteesta itse sanoittaja tyytyy tokaisemaan, ettei ”niistä mitään anthemeita saa tehtyä”. Janne on kuitenkin valmiina analyysiin.

– Itse koen niin, että musiikki ja sanat ei ole 50/50, vaan ehkä 70/30. Musiikki voittaa. Meillä ei ole sitä samaa kuin ”oikeilla tekstittäjillä”, joiden kohdalla teksti on niin vahva, että musiikki ja teksti ikään kuin kietoutuvat toisiinsa. Silloin teksti tietysti on tärkeä. Se asettaa sen maailman. Musiikki on fyysisesti se maailma mistä se tekstikin tulee. Siitä tulee kokonaisuus.

Sister Flota sanotaan useasti riihimäkeläiseksi bändiksi, mutta itse asiassa vain Samae ja Antti asuvat tätä nykyä Riihimäellä. Se ei estä toimittajaa kysymystä laulujen pääarkkitehdiltä äärimmäisen typerää kysymystä: ”Kuuluuko riihimäkeläisyys musiikissa?”.

– Ei ehkä riihimäkeläisyys sinänsä. Ei sitä voi ympäristöään kaikesta syyttää, Samae sanoo hymyillen.

– Ei Riihimäki sinänsä kuulu, mutta sellainen pikkukaupunkimaisuus kuuluu siinä, ettei ole sellaista seiväs perseessä meininkiä koko ajan, Janne naurahtaa. – Se on vähän rennompaa.

Sister Flo Live?

– Kyllä meidän pitäisi nämä isot kaupungit tämän levyn myötä tehdä, Samae selostaa. – Ja kun saadaan Kuopio, Vaasa ja tuollaiset suunniteltua, niin ne tehdään heti, kun on mahdollista.

Suomen ulkopuolelle ulottuvat keikkareissut eivät nekään ole poissuljettuja. Ulkomaanvierailut eivät ole täysin vieraita Sister Flolle.

– Me kävimme tuossa Lontoossa soittamassa pari keikkaa ”käytiinpähän vaan” -periaatteella, Janne kertoo. – Ja sitten kävimme Tukholmassakin soittamassa.

– Ruotsissa ihmiset olivat todella mukavia, Samae kuvailee. – Oli pienoinen kulttuurishokki, kun ihmiset tulivat keikan jälkeen keskustelemaan ja kysymään kysymyksiä. Tuntemattomilta riihimäkeläisiltä!

– Olisi kiva tämän levyn tiimoilta tehdä ihan oikea kiertue, Janne miettii. – Ei meillä ole oikein ollut sellaista useamman keikan reissua. Se olisi hyvä, koska keikat ovat hemmetin hyvää treeniä. Bändi kehittyy siinä koko ajan.

– Se on ehkä hauskinta mitä on tässä puuhassa, Samae kiteyttää.

– Keikoista saa sellaisen välittömän tyydytyksen, Janne selventää. – Äänityksistä saa tyydytyksen, kun kuulee jälkikäteen, että on onnistuttu tekemään jotain hienon kuuloista. Se palkitsee pitkäjänteisemmin.

Noniin, vihdoin toimittajalta loppuu kysymykset ja niin myös Sister Flo –orkesterin piina. Neljälle viidesosalle yhtyeestä piina on ollut totisinta totta. Soittajat huokaisevat helpotuksesta päästessään ahtaalta takapenkiltä ulos vapauteen herättelemään puutuneita jalkaparkojaan. Noise.Fi kiittää yhtyettä kestävyydestä!

Sister Flon voi bongata elävänä seuraavasti:

20.10.2004 Tavastia, Helsinki
23.10.2004 Telakka, Tampere
28.10.2004 Musa Torstai @ Rose Garden, Iso Roba, Helsinki (Samae solo)

Haastattelu julkaistu : 2004-10-18
Kirjoittaja : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua