Flogging Molly – Seitsemän juopunutta merirosvoa
Flogging Molly kävi elokuun lopulla tansittamassa fanejaan Tavastialla. Noise.fi sai mahdollisuuden haastatella yhtyettä. Yhtyeen puhemieheksi valikoitui se seitsikon ehkä punkein jätkä, basisti Nathen Maxwell.
Minulle Flogging Molly merkitsee ensisijaisesti loistavaa livebändiä, toiseksi yhtyettä, joka tekee hyviä studiolevyjä. Miten itse suhtaudut tuohon?
– Olen samaa mieltä. Me olemme enemmän livebändi kuin moni muu bändi. Me heitämme niin paljon keikkaa. Se on se, mistä tienaamme leipämme. Mielestäni musiikkia tulisi soittaa livenä, ja sitä tulisi soittaa ihmisille. Flogging Mollyn kaltaiselle bändille tämä on ainoa tapa. Jotkut bändit odottavat, että levy-yhtiö tekee heidän musiikkiaan tunnetuksi maailmalla, ja lähtevät sitten vasta kiertämään. Mutta se ei sovi meille. Meidän pitää olla fyysisesti paikan päällä. Mutta toivottavasti uusi albumimme vie meidät siihen pisteeseen, että emme ole pelkästään loistava livebändi, vaan että myös albumimme ovat loistavia.
Mikä on parasta kiertue-elämässä ja mikä siinä on ikävintä?
– Parasta on saada matkustaa eri paikkoihin ja tavata erilaisia ihmisiä. Tykkään matkustamisesta, tykkään nähdä erilaisia kulttuureja, juoda erilaisia oluita…heh. Ikävintä on olla erossa perheestäni. En näe vaimoani ja tyttäriäni niin paljon, kuin haluaisin. Se on rankkaa. Mutta se on sen arvoista.
Edellinen keikkanne Stella Star -klubilla oli aika mieletön. Mitä itse muistat siitä?
– Muistan olleeni pahoillani niiden ihmisten puolesta, jotka eivät nähneet meitä. Kun katsoin Wastedin keikkaa, en nähnyt paljon mitään, ja jouduin katsomaan sitä screeniltä. Ei sitä maksa sisään keikalle, jotta pääsisi katsomaan jotain videoscreeniä.
Siinä oli kuitenkin sellaista hikistä, kaoottista punk-henkeä.
– Kyllä minulla ehdottomasti oli hauskaa. Ensimmäinen klubikeikka Suomessa, loppuunmyyty, ja ihmiset olivat ihan pähkinöinä. Muistan ajatelleeni keikan jälkeen, että on pakko päästä uudestaan tänne.
Kerro uudesta Within a Mile of Home -levystä.
– Me olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että tämä on parasta mitä olemme ikinä saaneet aikaiseksi. Lähestyimme tämän levyn tekoa eri tavalla kuin kahden edellisen levyn, Swaggerin ja Drunken Lullabiesin kohdalla. Me olimme monta vuotta pelkästään livebändi, ja siitähän meidät tunnettiin. Siksi me koetimme vangita tuon live-elementin levyillemme. Huomasimme, että se ei onnistu. Ainakaan me emme pysty siihen.
– Tällä kertaa päätimme tehdä albumin sanan oikeassa merkityksessä. Hyödynsimme kunnolla studion mahdollisuuksia. Vanha kitaristimme Ted (Hutt) auttoi meitä levyn tuottamisessa ja kappaleiden sovittamisessa. Me panostimme enemmän tähän… enemmän itseämme. Toivottavasti tämä levy pystyy seisomaan omilla jaloillaan – että sitä voi sanoa loistolevyksi, vaikka ei olisi ikinä nähnyt meitä livenä.
Miten kuvailisit albumin tunnelmaa suhteessa aikaisempiin levyihin? Drunken Lullabies vaikutti ehkä hieman vakavammalta Swaggeriin verrattuna. Tämä uusin tuntuu taas hieman ”iloisemmalta”.
– Minusta tuntuu, että tällä uudella on enemmän elämää. Swaggerille koetimme vangita sellaisinaan kappaleita, joita olimme jo soittaneet vuosia. Drunken Lullabiesia menimme nauhoittamaan muutama päivä syyskuun 11:nnen jälkeen, joten studiossa oli todella synkkä ilmapiiri. Siksi levystä tuli niin raskas. Tällä levyllä on edelleenkin raskautta, jopa enemmän kuin aikaisemmin. Me yritimme todella korostaa albumin musiikillisuutta. Me kokeilimme kaikenlaisia soittimia puhaltimista pyykkilautoihin. Koetimme saada musiikkiin monenlaista äänitekstuuria. Sanoitukset ovat myös intensiivisempiä kuin koskaan.
Minkälaisista aiheista Dave laulaa?
– Mukana on nyt enemmän poliittisuutta. Mutta me emme ole Crass. Daven tyyli sanoittaa on paljon runollisempi. Hänellä on sanottavaa, mutta hän ei muotoile sitä niin eksplisiittisen hyökkäävästi. Ne jotka kuuntelevat kyllä tajuavat. Ja jos sanoma muotoillaan runollisemmin, se sulautuu myös paremmin osaksi musiikkia.
Lucinda Williams vierailee yhdellä raidalla. Kerro tuosta yhteistyöstä?
– Minä en itse asiassa koskaan nähnyt häntä. Hän tuli studioon sen jälkeen, kun olimme jo lähteneet Warped-kiertueelle. Meillä oli niin kiireinen aikataulu. Mielestäni lopputulos kuulostaa hienolta. Alun perin halusimme Sinead O’Connorin laulamaan siihen kappaleeseen. Emme ehtineet edes kysyä häneltä, nettisivuilta luimme, että hän on vetäytynyt musiikinteosta. Ted tunsi Lucindan, ja ehdotti häntä laulamaan kappaleelle. Mielestäni hän toi hyvän säväyksen lauluun. Alunperinhän siinä lauloi vain Dave.
Onko Queen Anne’s Revenge tavallaan jatko-osa Cruel Mistressille?
– Tavallaan, kyllä. Minä, kuten useimmat meistä, kirjoitan biisejä, jotka eivät välttämättä sovi Flogging Mollyn kontekstiin. Flogging Mollya varten pyrimme toteuttamaan tietyntyyppisen tunnelman tai vaikutelman. Queen Anne’s Revenge sattui olemaan sellainen kappale, joka sopi hyvin tuohon tunnelmaan.
Mistä nuo kaikki merirosvojutut muuten tulevat?
– On monia eri syitä, miksi merirosvoaiheita pidetään romanttisina. Niiden huolettomuus, niiden historiallisuus… mutta tällä hetkellä maailmassa on paljon asioita, jotka muistuttavat merirosvousta ikävällä tavalla. Ryöväystä ja raiskausta tapahtuu juuri nyt, joten idea piratismista on hyvin todellista minulle. Ja en tarkoita nyt piratismilla sitä, kun joku nuori lataa biisin Internetistä. Se on mielestäni täydellistä. Sen pitääkin tapahtua. Sen pitäisi olla laillista ja ilmaista. Tarkoitan piratismilla riistoa, imperialismia, kapitalismia ja vastaavaa. Piratismi on siis metafora. Ja olemmehan myös varsinainen juopporetkue. Tykkäämme vetää naamat, pitää hauskaa ja tanssia. Karkoitamme tavallaan demonimme. Se on romanttisuutta, se on punkrockia. Se on mitä on.
Teillähän on ollut alusta saakka merirosvoteemoja, tai ainakin merellisiä aiheita.
– Perinteisessä kansanmusiikissahan meri on toistuva elementti. Tavallaan se tuntuu luontevalta vertauskohdalta meille, koska me matkustamme niin paljon. Joskus tuntuu, kuin olisimme vuosikausia poissa. Me vain matkustamme laivan sijasta bussilla tai pakettiautolla.
Seven Deadly Sins taitaa kertoa paljolti näistä kuvioista?
– Se ei kerro pelkästään seitsemästä kuolemansynnistä tai siitä toveruudesta mitä meillä “seitsemällä juopuneella merirosvolla” on, vaan siinä on myös Johnny Cashista ja Joe Strummerista ja heidän kamppailustaan omien demoniensa kanssa. Daven lyriikat koskettavat siinä aika monia teemoja.
Onko Dave ainoa, jolla on irlantilaiset juuret?
– Dave on ainoa, joka on syntynyt ja varttunut Irlannissa. Meissä kaikissa kuitenkin virtaa irlantilainen veri, paitsi ehkä rumpalissamme, joka unkarilainen. Joillekin meistä tuo on tärkeää ja joillekin meistä taas ei, koska näemme itsemme maailman ihmisinä. Musiikimme on mitä ilmeisimmin irlantilaista. Dave on johtajamme, ja hän tekee useimmat biisimme ja laulaa ne. Hänen irlantilaisuutensa tulee siis pakostakin esiin musiikissamme. Mutta siinä on myös kuultavissa vaikutteita eri puolilta maapalloa.
Tuntuuko koskaan, että olette kahden maailman välissä? Punk-scenen ja irlantilaisen kansanmusiikkitradition?
– Tiedätkö mitä. Minä en oikeastaan enää ajattele asioita scenejen muodossa. Nuorempana kylläkin, mutta vartuttuani en enää näe asioita tuolla tavalla. Oli sitä sitten deathmetallisti tai gootti, ei sillä ole väliä, sitä luo itse “scenensä”. En näe ristiriitaa siinä, että soittaa keskellä USA:ta kansanmusiikkijuhlilla ja että heittää punk-keikan Skasualtiesien kanssa jossain Japanissa. Minulle se on sama. Ihmiset ovat ihmisiä. Musiikki on musiikkia.
Olen sataprosenttisesti samaa mieltä. Mutta kuuletteko koskaan sellaisia kommentteja, että olisitte jotenkin outo punkbändiksi tai outo folkbändiksi?
– Olen kuullut enimmäkseen positiivista palautetta. Kyllä varmasti on ihmisiä, jotka eivät pidä meistä. Mutta en voisi vähemmän välittää siitä, mitä he ajattelevat. Haluan vilpittömästi, että meistä tykätään, mutta en tee musiikkia jotta ihmiset pitäisivät siitä. Ole rehellinen itsellesi, niin kaikki muu seuraa perässä. Jos seuraat muiden perässä, et todennäköisesti ole itsellesi rehellinen.
Vielä viimeinen kysymys. Teistä saa helposti sellaisen kuvan, että ette muuta tee kuin juo, pidä hauskaa ja soita irkkupunkkia. Miten lähellä tämä kuva on todellisuutta?
– Aika hemmetin lähellä.
Noise.fi kiittää, kumartaa ja toivottaa onnea kiertueeseen.
Haastattelu julkaistu : 2004-09-24
Kirjoittaja : Tom Sundberg
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua