Weeping Willows – Kuinka monta duuria on liikaa?

Weeping Willows nauttii Suomessa melkoista suosiota, ja on sitä nauttinut aina vuoden 1999 Endless Night -levyn julkaisusta lähtien. Yhtye kävi huhtikuussa pienoiskiertueella maassamme, ja sen yhteydessä sain tilaisuuden haastatella laulaja Magnus Carlssonia Helsingin Dubrovnik-ravintolassa. Pitkäksi venyneestä edellisillasta ei ollut ystävällisen ja artikuloivan laulajan kasvoilla merkkiäkään, ja keskustelumme aiheet vaihtelivat aina Carlssonin nuoruusvuosista uuteen Presence-levyyn ja suomalaiseen tangoon.

Pyysin aluksi Carlssonia kertomaan musiikillisesta taustastaan. Sävelkulut eivät kuulemma ikinä ole olleet miehelle leikin asia.

– En tiedä mistä se johtuu, mutta jopa Kissin otin erittäin vakavasti. Olin mukana Kiss Armyssa, käänsin kaikki Kissin tekstit ruotsiksi ja niin edespäin. Jos olen digannut jostain bändistä, olen esimerkiksi aina halunnut omistaa kaikki sinkut ja ollut kiinnostunut siitä miten yhtye tuo itseään julki haastatteluissa. Kun kiinnostuin punkista, alkoivat myös sanoitukset kiinnostaa. Clash oli suurin punk-suosikkini, mutta hehän eivät olleet pelkkää punkkia, vaan kaikkea mahdollista. Clashin myötä aloin diggailla reggaesta ja rockabillysta. Kun kävin 80-luvun keskivaiheilla lukiota, aloin kuunnella The Smithsia, Echo And the Bunnymenia ja yleisesti poppia. Ainut laji, mitä en oikeastaan ikinä ole kuunnellut, on hevi.

50- ja 60-lukuvaikutteet kuuluvat etenkin Weeping Willowsin ensimmäisillä levyillä. Myös näiden aikakausien musiikki täyttää Carlssonin arvatenkin melkoisen kokoista levyhyllyä.

– Aloin kuunnella 60-lukulaista kamaa 80-luvun lopulla, silloin kiinnostuin countrysta ja rockabillysta. Elviksen kuuntelun myötä tulivat Frank Sinatra, Gene Pitney ja Walker Brothers. Siitä olikin suora linja mustaan musiikkiin, souliin, vanhaan r\’n\’b:n ja sellaiseen. Olen aina ollut kiinnostunut musiikin historian tutkimisesta.

Laulaja kertoo, että kaikkien Weeping Willowsin jäsenten musiikkimaku on hyvin monipuolinen. Tämän luulisi hyödyttävän sävellysprosessia, jos kaikki jäsenet tuovat omia juttujaan kappaleisiin.

– Juuri siksi Weeping Willows muuttuu. Eräät kappaleet voivat kuulostaa Franz Ferdinandilta, toiset taas Hank Williamsilta. Tietyt piirteet kuitenkin säilyvät, siis suurielkeisyys ja melankolia. Melankolia tulee siitä, että kun kirjoitan kappaleen, haluan että se on vakavasti otettava. Haluan tehdä jotain tärkeää, eikä liian hyväntuulisessa musiikissa ole sellaista tunnetta.

En ollut ennen haastatteluamme ehtinyt kuunnella Presenceä kovinkaan monta kertaa, mutta muutamallakin kuuntelulla tuli pantua merkille että kappaleissa on aiempaa enemmän duurisointuja.

– Kyllä, duurit olivat haaste. Synkkyys voi olla vähän liian raskasta välillä, ja olemme yleensäkin aina yrittäneet tehdä kaunista ja romanttista musiikkia.

Luulisi, että keikoilla olisi mukava ylläpitää vaihteeksi rokimpaa meininkiä, vanhempien \”itkuvirsien\” vastapainoksi.

– Kyllä, on mukava kehittyä, mennä eteenpäin. Aiemmin olemme soittaneet vain rauhallista musiikkia, ja nykyään on hieman enemmän löylyä kiukaalla, mikä on mukavaa. Toisaalta, nyt olemme tehneet tämän, joten ensi kerralla palaamme kenties johonkin pehmeämpään. Kiertue on mennyt uskomattoman hyvin, olemme soittaneet Helsingissä, Turussa ja Tampereella, ja ihmiset osaavat tekstit ulkoa, suvereenia. Olimme hiukan hermostuneita Tavastialla, koska kuvasimme sen keikan.

Niin, Tavastian keikalla oli välillä kuvaajien hääräämisen takia vaikea nähdä itse esiintyjiä, ja kameroiden tarkoitus jäi varmasti monelta yleisössä hämärän peittoon. Tämänkin haastattelun jälkeen bändillä oli edessään keikan kuvaukset Dubrovnikissa, ja molemmat taltioinnit tullaan myös julkaisemaan.

– Edellisen Ruotsin kiertueemme aikana heräsi ajatus, että tekisimme dvd:n, ja päätimme sitä varten kuvata yhden keikan kokonaan. Valitsimme Tavastian siksi, että se on niin hieno paikka. Lisäksi päätimme ikuistaa tämänpäiväisen cover-setin Dubrovnikissa. Tänne pääsevät vain kutsuvieraat, ja tarkoituksenamme on soittaa aivan erilaisia kappaleita kuin Tavastialla. Soitamme 25-30 rauhallista kappaletta, paljon tuoleja, savua ja countrybiisejä. Tämä paikkahan on Aki Kaurismäen omistama, me olemme kaikki suuria Kaurismäki-faneja, ja siksi halusimme tehdä jutun hänen paikassaan.

Weeping Willows on nauttinut suursuosiota Suomessa jo pitkään, entäpä Ruotsissa?

– Kaikki levyt, mitä julkaisemme, myyvät Ruotsissa kultaa, mikä tarkoittaa nykyään 30 000 myytyä levyä. Ruotsin suosiomme menee ylös ja alas, mutta olemme kuitenkin yksi suurimmista yhtyeistä, ja kun soitamme ferstivaaleilla olemme aina pääesiintyjiä. Konserteissamme on aina paljon väkeä. Meistä ei ole tärkeätä olla suosittuja, olemme mieluummin kunnioitettuja ja hyviä. On tärkeää pysyä hengissä musiikilla, mutta rahat eivät ole niin tärkeitä. Kuulostaa kuluneelta sanoa niin, tiedän, mutta se pitää paikkansa.

Carlssonin tekstit ovat Presencellä hieman eri tyylisiä kuin aiemmin. Sydänsurujen paisuttelu on hieman saanut väistyä positiivisempien tekstien tieltä. Laulajan mukaan yhtyeen jäsenten elämät ovatkin aiempaa paremmassa jamassa.

– Kyllä, useimmilla on lapsia ja niin edelleen, ei minulla ja rumpalillamme mutta muilla. Ensimmäistä kertaa sitten yhtyeen perustamisen kaikki ovat aika onnellisissa suhteissa. Kun aloitimme, rakkausasiamme olivat todella surkeassa kunnossa. Yritän myös kehittyä tekstien kirjoittamisessa, sillä itsensä toistaminen on tylsää. Mutta samanaikaisesti haluan säilyttää oman juttuni.

Laulaja on tunnetusti suuri Olavi Virta -fani. Mistäpä kipinä suomenkielisen iskelmän kuunteluun löytyi?

– Siihen löytyy monta syytä. Vartuin Tukholman esikaupungissa nimeltä Tumba. Sieltä löytyy paljon teollisuutta, ja paljon suomalaisia oli muuttanut sinne työn perässä. Käydessäni alakoulua, leikin paljon suomenkielisten lasten kanssa. Kuulin paljon tangoa erään suomalaisen kaverini kotona, vaikken sitä tietenkään silloin tajunnut. Ainoa mitä ymmärsin oli että se on suomalaista musiikkia. Paljon myöhemmin diggailin kuitenkin Sielun Veljiä – vaikka he silloin lauloivat englanninkielellä nimellä L´amourder – Hearthillia, 22 Pistepirkkoa, kaikkia noita.

– Rumpalimme Anders oli myös aikoinaan tukholmalaisessa yhtyeessä nimeltä Kärlekens Jävla Trälar, ja heillä oli suomalainen laulaja nimeltä Sami Nummelin. He soittivat myös tangokappaleita, esimerkiksi Täysikuuta ja muita klassikoita. Sami oli Topi Sorsakoski & Agents -fani, ja hän esitteli meille In Beat -levyn. Kun Weeping Willows aloitti, halusimme vain kuulostaa siltä levyltä.

Tässä vaiheessa huomautin Magnukselle, että hänen äänensä on kyllä parempi kuin Sorsakoskella.

– Mitä, hänellähän on Suomen kaunein ääni!

Ehkei enää tässä vaiheessa…

– Niin, mutta silloin se oli uskomattoman hieno. In Beatin kautta löysin sitten suomalaisen tangon. Hankin tango-kokoelmalevyjä, ja niiden kautta huomasin, että Olavi Virran äänihän on aivan paras. Diggailin samaan aikaan Kaurismäen leffoja, ja niissähän soi usein tango. Tango on Suomen bluesia/countrya/rockabillya. Ruotsissa meillä ei ole mitään tuollaista, siellä on vain trendikästä roskaa. Mikään ei saa olla vaarallista tai surullista, kaiken pitää vain olla niin hauskaa. Jos Ruotsissa harrastaa suuria elkeitä, pitävät ihmiset sitä lähinnä nolona. Minusta on hienoa, että suomalaiset rokkilaulajat ja yhtyeet nostavat hattua Rauli Baddingille ja muille. Tunnemme ehdottomasti itsemme enemmän kotoisaksi Suomessa kuin Ruotsissa.

Carlsson toimii usein dj:nä, myös Suomessa käydessään mies käy usein välipäivinä klubeilla pyörittämässä levyjä. Vaikka vanhempi musiikki on laulajan ensisijainen kiinnostuksen kohde, modernikin musiikki iskee.

– Uusista bändeistä voisin nimetä Franz Ferdinandin, se levy on perhanan hyvä. Ruotsalaisista artisteista Jens Lekmanilta tuli äskettäin levy nimeltä I Said I Wanted to Be Your Dog. Sitten bändi nimeltä Radio Department. Graham Coxonin levy on myös erinomainen, tiedäthän Blurin kitaristin. Paras musiikki on kuitenkin tehty 40 vuotta sitten.

Weeping Willowsiin tuli vähän aikaa sitten muutoksia miehistöön, kun kosketinsoittaja Mats Heden lähti yhtyeestä.

– Mats ei ikinä ollut varsinainen jäsen, hän oli esimerkiksi ainoa meistä joka ei koskaan kirjoittanut kappaleita, eikä hän ollut niin kiinnostunut soittotouhuista. Matsin lähtö ei ole muuttanut mitään, ja tämänhetkinen kosketinsoittajamme on mukana vain kiertueella.

Weeping Willows ei vaikuta yhtyeeltä, joka vain heittäisi levyn takataskustaan. Vaikka uusi Presence-levy tuntuu aiempia vapautuneemmalta musiikillisesti, kuulostaa jokainen laulumelodia ja symbaalinisku yhä tarkkaan harkitulta. Tällöin luulisi sävellystyönkin kestävän kauan, mutta Carlsson särkee illuusioni.

– Levyn teko sujui aika nopeasti. Aloitimme viime keväänä, silloin julkaisin soololevyn ruotsiksi jonka tiimoilta kiertelin hieman, mutta samaan aikaan kirjoitimme WW-biisejä. Kesällä tapasimme ja sovitimme kappaleet valmiiksi, asiat soljuivat aika nopeasti. Nauhoitimme biisit syksyllä, ja levy oli valmis ennen joulua.

Laulajan mukaan tekstien kirjoittaminen on helpompaa englanniksi kuin ruotsiksi, \”varsinkin jos haluaa olla yhtä korkealentoinen kuin hän\”. Hän sanoo myös haluavansa tehdä uuden soololevyn. Tiedustelin olisiko suuri Suomen ystävä kiinnostunut tekemään musiikkia myös suomeksi?

– Todellakin! Ongelmana on ainoastaan se, etten osaa sanaakaan suomea. Olemme puhuneet että soittaisimme coversetin suomeksi. Olen myös laulanut neljä tangoa M.A. Nummisen tangobändin kanssa.

Luulisi olevan hankalaa eläytyä sanoituksiin ellei niitä ymmärrä.

– Nii-in, mutta laulan tunteella. Lauloin Liljankukan ja muutaman Henry Theel -kappaleen (tapailee Liljankukan sanoja). Olemme myös puhuneet, että kun uusi single Stairs julkaistaan Suomessa, laulaisimme sen suomeksi. Olemme kaavailleet M.A.Nummista kääntäjäksi, ja kappaleen nimi olisi Portaat, tai jotain vastaavaa…

M.A:n taiteellisesta historiasta löytyy myös hieman arveluttavia episodeja…

– Niin, mutta jos hän vain kääntäisi… Hän on hyvin älykäs, hullu nero. Olisi todella siistiä tehdä kappale suomeksi, mutta täytyy vain löytää joku joka osaa kääntää sanat hyvin.

Presencen aiempaa monipuolisempi tyyliskaala vaikuttaa viittavan siihen, että yhtye on tullut varmemmaksi tekemisissään, enää ei tarvitse soittaa tietyn tyylistä musiikkia. Itse löydän levyltä ainakin Depeche Modea, kantria ja brittipoppia.

– Noh, kaikki toimittajat tuntuvat kuulevan erilaisia vaikutteita. Otamme niitä eri paikoista, esimerkiksi minä kuuntelen ainoana bändistä paljon Morriseyta. Kuten sanottua, kaikki kirjoittavat kappaleita, minä kirjoitan tekstit, joten kaikki saavat tuoda kortensa kekoon. Minusta on hirveän vaikeata nimetä tiettyjä vaikutteita. Kaikkea Sinatrasta Strokesiin.

Haastattelu julkaistu : 2004-06-01
Kirjoittaja : Juhani Pitkänen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua