Type O Negative – Ei elämästä selviä hengissä

Tuska-festivaalin jo julkistaessa ensi kesän esiintyjiään otetaan askel taaksepäin ja muistellaan hieman viime kesää, kun festarin pääesiintyjänä perjantaina toimi amerikkalainen Type O Negative. LetsMakeSomeNoise pääsi hetkeksi nauttimaan bändin sarkastisesta huumorintajusta ja kuulemaan juttuja ei-niin-hohdokkaasta kiertue-elämästä.

Pilvisenä kesäiltana kolme hyvin hermostuneen oloista toimittajaa parveili backstagen olutteltan ulkopuolella. LetsMakeSomeNoisen lisäksi Type O Negativen Kennyä (kitara) ja Johnnya (rummut) pääsivät haastattelemaan yksi radion ja yksi printtimedian edustaja. Hyväntuuliset, joskin hyvin väsyneen oloiset muusikot ahdettiin pieneen parakkiin, jännittyneesti nauhureitaan räveltävät toimittajat vastapäätä ja niin haastattelulle varattu puolituntinen pääsi pyörähtämään käyntiin.

Type O Negative kävi ennen kesän 2003 esiintymistään edellisen kerran Suomessa vuonna 1996. Bändi oli tuolloin julkaissut sittemmin yhdeksi goottimetallin kulmakivistä muodostuneen October Rust -albuminsa. Sitä seurannut World Is Coming Downia on pidetty yleisesti välityönä ja musiikillisena notkahduksena, kun taas aiempaa enemmän bändin hardcorejuurista muistuttava uusin albumi (Life Is Killing Me, 2003) on taas saanut sekä kriitikot että fanit puolelleen. Yli vuosikymmenen kasassa ollut bändi on jälleen kovassa iskussa.

Tavalliset rokkitähdet

Type O Negative on myynyt Jenkeissä kultaa pariinkin otteeseen ja niittänyt suosiota myös rapakon tällä puolella. Bändi itse suhtautuu kuitenkin vaatimattomasti saavutettuun menestykseen.

– Ei silloin aikoinaan Slow, Deep and Hardia (bändin debyyttialbumi vuodelta 1991) tehdessä tullut mieleenkään, että tämä voisi kehittyä näin pitkälle. Sehän ei mitään käytännössä myynytkään. Bloody Kisses (1993) oli todellakin yllätys. Ja se, että ihmiset vieläkin tulevat katsomaan meitä keikoille, Kenny miettii.

– Tavallaan nyt on jo menossa kokonaan uusi sukupolvi. Ihan nuoret goottiskidit tulevat katsomaan meitä, lisää Johnny.

Playgirl-kuvistaan jo lähes surullisenkuuluisaksi tullut vokalisti Peter Steele jaksoi yhä ihmetyttää radiotoimittajaamme. Kysymys siitä, ovatko muut bändin jäsenet kateellisia miehen saavuttamasta kuuluisuudesta, saivat kuitenkin Kennyn ja Johnnyn vain pyörittelemään silmiään kyllästyneesti.

– Meitähän suorastaan hävettää koko juttu, huokaisi Kenny.

Miltä sitten tuntuu se, että matkan varrella TON:sta on kuitenkin tullut monelle rakas bändi? Miltä tuntuu, kun oma musiikki on niin monelle tuntemattomalle ihmiselle niin tärkeää, aiheuttaako suosio paineita?

– Ei sitä voi noin ajatella. Pidän itseäni ihan tavallisena ihmisenä enkä tunne kotiovesta ulos astuessani että minulla olisi jotain paineita, Johnny naurahtaa.

– Lähinnä sitä miettii niitä käytännön asioita: miten seuraava keikka tulee sujumaan, ovatko uuden albumin saundit tarpeeksi hyvät, Kenny jatkaa.

– Ei kotona ikinä käy niin, että ihmiset osoittelisivat kadulla, että ”hei, tuossa menee Johnny TON:sta”, Johnny nauraa.

Mitkä bändit ovat sitten vaikuttaneet Type O Negativeen?

– Black Sabbath ja Beatles…Pink Floyd, Kiss… TON:han on sekoitus kaikkea. Iso osuus TON:sta on tietysti metallia, mutta vaikutteita on kyllä otettu muualtakin, hardcoresta, punkista, popista…

Vanhojen klassikoiden lisäksi kuluu TON-miesten levylautasilla uudempaakin tavaraa. Tosin miesten lempibändi saa toimittajaparan kakomaan epäuskoisesti.

– Uusin Coldplay on tosi kova, toteaa Johnny kirkkain silmin, ilman ironian häivääkään.

– Minä pidän siitä myös. Pidän myös System of a Downista, QOTSAsta…Uusi Hellacopters ja The Datsuns ovat myös hyviä…kaikenlaista tulee kuunneltua, mutta rapmetallista en välitä pätkääkään, Kenny kertoo.

– Aiemmin tuli kuunneltua myös blackia ja sen suuntaista, mutta enää en pidä siitä yhtään, tunnustaa Johnny.

Näyttää siis siltä, että bändi on tosiaankin aikuistunut. Kysymys seksistä, huumeista ja rokista saakin miehet vain huokailemaan väsyneesti.

– Kaikki on jo kokeiltu. Ja liiankin moneen kertaan. Sitä paitsi sitä seksi-kohtaa erityisesti ei nykyään voi harrastaa, vaimo kun voisi viedä minulta lapset, talon ja kaiken muunkin, joten ei se olisi sen arvoista, tilittää kahden lapsen isä Kenny.

Life Is Killing Me

Life Is Killing Me:llä silmiinpistävimpiä ovat ne kappaleet, jotka kertovat sekä vokalisti-basisti Peter Steelen äidistä (Nettie) että isästä (Todd’s Ship Gods). Miltä tuntuu muista bändin jäsenistä tuntuu esittää biisejä, jotka ovat niin henkilökohtaisia yhdelle?

– No, eihän siinä voi muuta kuin tuntea myötätuntoa. Peter on jonkin verran minua vanhempi ja hänen vanhempansa ovat vanhempia kuin omani – no, tunnen tietenkin myötätuntoa. Rankkaahan se on, kun ensin menettää isänsä ja nyt on äitikin kovin huonossa kunnossa. Silti esim. Peterin äidilleen tekemä kappale Nettie on yksi omista suosikeistani, kertoo Johnny.

Entä tekevätkö muut bändin jäsenet ikinä muutoksia sanoituksiin?

– Hm, eipä ole ikinä tullut sellaista tehtyä, Johnny muistelee.

– Jos Peter tekee huonot sanoitukset johonkin biisiin ja hänelle huomauttaa siitä, niin hän vain menee ja tekee vielä huonommat sanoitukset. Joten ei hänelle voi siitä sanoa, jos jälki onkin tyhmää, huomauttaa Kenny sarkastisesti.

Vastapainona näille kappaleille levyltä löytyy myös hauskempia ralleja, kuten levyn ensimmäinen single I Don’t Wanna Be Me. Biisin videossa pistetään halvalla mm. Britney Spearsiä, mutta tietysti myös TON:ia itseään. Mutta kuka on videolla esiintyvä lihava mies, joka pukeutuu välillä Britneyksi, välillä Eminemiksi?

– Joo, tuosta onkin ollut paljon puhetta. Ihmiset ovat olleet tosi uteliaita. Kyseessä on itse asiassa tuttavan tuttava, joka tuli koekuvauksiin ja sai meidät kaikki nauramaan kippurassa. Mutta tuollaisia tyyppejä ei olekaan missään muualla kuin Brooklynissa, nauraa Johnny.

Kiertue-elämää

Kun bändi on ollut kasassa noinkin pitkään, luulisi, että bändi joskus kyllästyisi kiertämiseen ja ajattelisi, että ei tästä mitään tule, leikataan hiukset lyhyiksi ja mennään kunnon töihin.

– Ainahan se siltä tuntuu, myöntää Johnny.

– Paitsi se kohta, että pitäisi mennä kunnon töihin.

– Kiertäessä tulee jatkuvasti kaikkea kommellusta, asiat eivät ikinä suju täysin niin kuin pitäisi, mutta on se silti hauskaa, jatkaa Kenny.

– Kerrankin Saksassa yksillä festareilla halusin mennä suihkuun, mutta meillä ei ollut omaa suihkua käytettävissä, vaan jouduin käyttämään yleisen puolen suihkua. Siinä sitten kun marssin ulos pyyhe päässäni ja saippuavaahdot vielä silmillä, joukko nuoria huomasi minut ja tuli pyytämään nimmaria. Se tuntui aika typerältä tilanteelta, Kenny muistelee.

– Ja bussimatkat kestävät jostain syystä aina yhtä kauan. Vaikka aikataulun mukaan pitäisi mennä vain neljä, viisi tuntia, niin aina se matka kuitenkin kestää jotain 14, 15 tai jopa 20 tuntia, ihmettelee Johnny.

Mitä sitten pitkien bussimatkojen aikana tapahtuu?

– No, me katsotaan leffoja, yritetään tappaa toisemme…

– Siis kiertäminenhän on sitä, että mennään bussiin kymmenen tosi ruman miehen kanssa. Nämä sitten piereskelevät koko ajan niin, että kyseessä onkin oikeastaan vain yksi, ikuisuuden kestävä pieru. Tosi hohdokasta, vai mitä? nauraa Kenny.

– Ja tietysti bussin WC:ssä on jotain vikaa, joten jos haluaa mennä vessaan, niin siellä on pakko oksentaa ensin, koska siellä on niin kuvottavaa, innostuu Johnny.

Miehet nauravat räkäisesti. Ilmeisesti me toimittajat emme näytä kuitenkaan kovin vakuuttuneilta kiertämisen kurjuudesta, sillä Kenny intoutuu esittelemään käsivarsiinsa kertyneitä valtavan kokoisia mustelmia. Bussissa oli kuulemma ollut tylsää ja turhauttavaa, joten miehet olivat sitten päättäneet kokeilla pientä fight clubia ajankuluksi.

Tulevaisuus?

Life Is Killing Men myötä loppui myös Type O Negativen levysopimus Roadrunner Recordsin kanssa. Bändi on useaan otteeseen moittinut levy-yhtiötään mm. riistosopimuksesta, joten oletettavaa on, ettei bändi jatka sopimustaan Roadrunnerin kanssa. Johnny ei kuitenkaan suostu paljastamaan mitään yksityiskohtia uuden diilin tiimoilta.

– Nyt lähinnä haistellaan ilmaa. Toivottavasti saadaan sellainen levy-yhtiö, joka antaa meille paljon rahaa, mies virnuilee.

Loppuun yksi toimittajista pyytää Kennyä heittämään muutaman viisauden sanan faneille.

– Minä en tiedä mistään mitään. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tiedän, Kenny vastaa ja nauraa jälleen räkäisesti ja hyvin väsyneesti. Onneksi illan keikan jälkeen bändi pääsi hetkeksi lepäämään kotiin – perheenisälle rock voi näköjään olla hyvin rasittava ammatti.

Haastattelu julkaistu : 2004-03-16
Kirjoittaja : Sari Keskinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua