Snowdogs – Suomalaisten Maailmanmatkaajien Jalanjäljillä

Snowdogs on englantilainen bändi, jota voisi kuitenkin hyvällä omallatunnolla sanoa suomalaiseksi. Triossa kun on mukana kaksi suomalaista heppua, Leppäsen veljekset Ville ja Matias. Amerikkalaiselle Victory Recordsille levyttävän bändin toinen albumi Deep Cuts, Fast Remedies julkaistiin vastikään Suomessa. Bändi on saapumassa helmikuussa myös ensimmäiselle Suomen kiertueelleen, joten bändin vokalisti-kitaristi Ville pistäytyi kotimaassaan promoilemassa tulevaa.

Snowdogs-nimi tuo mieleen samannimisen Disney-leffan. Jotta uskottavuus olisi vielä enemmän koetuksella, on kyseinen leffan nimi suomennettu Lumihauvoiksi. Punkbändille sopiva titteli siis.

– Toi suomennos on kyllä vielä parempi. Tuo leffa tuli samaan aikaan Jenkeissä ulos kuin tämä meidän levy. Oltiin pikkasen kusessa, kun porukka alkoi puhua, että meidän pitäisi vaihtaa nimeä. Levy-yhtiö kuitenkin sanoi, että mitä te nyt sähläätte, että paskatko sillä on väliä. Antaa mennä vaan. Leffa kuitenkin tulee ja menee, joten ei siitä meille ole mitään haittaa, kertoo Ville.

– Olenkin kehittänyt erityisesti jenkkejä varten sellaisen jutun, että etteks te sitä tiennyt vai, että me ollaan Disneyn kasaama poikabändi ja ne on maksanut meille hirveästi rahaa. Olisihan siinä hyvä mainoskampanja maailmanlaajuisesti valmiina.

Englanti kutsuu

Snowdogsit on perustettu Englannissa, jonne veljekset muuttivat vuosikymmen sitten. Itse bändi on ollut kuitenkin kasassa vasta noin viisi vuotta. Kaksikko teki ennen bändin perustamista Englannissa erinäisiä musiikkiin liittyviä hommia, mutta miksi sinne oikein lopulta päädyttiin?

– Me muutettiin veljeni Matiaksen (bändin basisti) kanssa Lontooseen, kun saatiin eräältä amerikkalaiselta kustannusyhtiöltä diili. He olivat avaamassa Euroopan toimistoa Lontooseen ja meiltä kysyttiin, että halutaanko muuttaa sinne ja alkaa tehdä töitä sieltä käsin. Eipä siinä kauan tarvinnut miettiä, summaa Ville.

– Olimme käyneet kerran aikaisemmin Englannissa ja meillä oli demot mukana ja löydettiin manageri, joka oli todella kiinnostunut siitä mitä me tehtiin. Hän kävi nauhojen kanssa erinäisissä paikoissa ja sai tämän kyseisen kustannusyhtiön hepun kiinnostumaan. He halusivat meidän kustannusoikeudet itselleen ja saatiin homma käyntiin. Teimme siellä kaikenlaisia proggiksia. Pari vuotta kovasti yritettiin ja väännettiin kaikkea, mutta ei siitä lopulta mitään tullut ja meidät potkittiin siitä kustannusyhtiöstä pois. Hommia kuitenkin oli paljon ja kun kerran siellä jo oltiin, niin päätimme myös jäädä.

– Viisi vuotta sitten pistettiin Snowdogs kasaan, kun teki mieli soittaa omassa bändissä musiikkia, jota diggaa. Vuonna 1998 pistettiin pihalle eka omakustanne-ep ja sen perään tuli vielä toinen omakustanne. Track Records sitten julkaisi nuo Englannissa. Siitä se lähti liikkeelle.

Aivan kuin Englannissa asuvat suomalaisveljekset, jotka levyttävät amerikkalaiselle levy-yhtiölle ja ovat jo lapsuudestaan asti reissanneet paljon, eivät olisi riittävän kosmopoliitteja, niin bändin rumpali on vielä amerikkalainen, joka vain on jämähtänyt Englantiin.

– Benjy on kotoisin Georgiasta eli etelävaltion miehiä. Kunnon punaniska ja vihaa jenkkejä. Tuon sanon kyllä suurella rakkaudella häntä kohtaan. Hän tuli Englantiin joskus kuusi vuotta sitten. Omien sanojensa mukaan hän tuli sinne lomalle, koska on kiinnostunut Englannin historiasta. Sormet olivat alkaneet sitten syyhytä, että pitäisi päästä soittamaan johonkin. Hän oli ottanut sitten yhteyksiä tuttuihinsa ja kysellyt, että pääsisikö jonnekin skulaamaan. Joku bändi oli kaivannut rumpalia, ei kylläkään me, ja Benjy jäi sille reissulle ja Englantiin. Benjy liittyi Snowdogsiin ennen tätä viimeisintä levyä, selventää Ville.

DIY-henkeä alusta alkaen

Snowdogs on ollut aktiivinen faniensa suuntaan aivan alkutaipaleeltaan asti. Faneille on mm. lähetelty säännöllisen epäsäännöllisesti Snow-raportteja. Tällaisen kirjeen ansiota on pitkälti myös bändin päätyminen Victoryn talliin.

– Bändien kesken on niin paljon kilpailua nykyään Englannissa varsinkin ja Jenkeissä vielä enemmän, että kaikkea pitää yrittää. Faneista täytyy pitää hyvää huolta, tiivistää Ville.

– Liian harva vain tekee sitä silti ja siitä bändit saavat syyttää vain itseään. Kuka kissan hännän nostaa ellei kissa itse. Olemme edelleen hyvin aktiivisia ja silloin kun Victory signasi meidät, olimme ehkä vielä aktiivisempia. Aina kun on jotain kerrottavaa tai on joku uusi juttu, niin pitäähän siitä kertoa.

– Joku noista raporteista oli päätynyt Victorylle ja meille soitettiin, että lähettäkää jotain musaa tänne. Kolme kuukautta myöhemmin Victoryn pomo soitti mulle ja sanoi: ”This is great. I fucking love it.” Sitä kautta siis päädyttiin Victorylle, kertoo Ville.

Levyn tekoa megatuottajan kanssa

Uuden levyn tuottajana hääri Steve Brown, joka on tuottanut hieman suurempiakin nimiä, kuten Manic Street Preachersiä ja The Cultia. Taitaa muutama miljoona levyä olla vielä matkaa niitten rinnalle. Tuottajan tärkein panos näissä sessioissa oli energialisä, eikä mies todellakaan ollut starailija.

– Tuotamme itsekin paljon musiikkia, kun meillä on oma studio. Sanoimme Stevelle, että meistä on tosi nastaa tehdä töitä hänen kanssaan ja haluamme oppia häneltä paljon, koska hän on tehnyt niin isojen nimien kanssa duunia. Hän vastasi siihen, että ei siinä ole mitään erikoista vaikka nimibändien kanssa töitä tekisikin. Kyse on energiasta ja innostuneisuudesta. Sen Steve kyllä tuolle levylle myös sai, kuvaa Ville.

– Kun on kolme jätkää, jotka elää hyvin kiinteästi yhdessä, niin tulee helposti sisäänpäinkääntynyt fiilis. Steve tuli ja sanoi, että ei me täällä mitään klikkiä käytetä. Pistetään rummut tohon, skitta tohon ja basso tohon, mä pistän nää mikit tähän, painan reciä ja sitten te soitatte. Steve on sellainen ihminen, että kun hän tulee huoneeseen, niin hän alkaa heti heittää juttua ja siinä pääsee heti fiiliksiin. Sen hän toi myös tuolle levylle mukanaan.

Kun kyseessä on loppujen lopuksi pieni punkbändi, niin herää väkisinkin kysymys siitä, miten remmiin on saatu miljoonatuottaja.

– Meidän manageri tunsi Steven entuudestaan ja hän antoi meidän tekemiä demoja levyn biiseistä Stevelle kuunneltavaksi. Steve oli tykännyt siitä ja luvannut alustavasti, että kyllä häntä kiinnostaa. Hän oli sitten jättänyt demon keittiön pöydälle ja hänen 14-vuotiaat poikansa olivat löytäneet sen aamulla. Pojat diggasivat meistä jo ennestään ja olivat sanoneet Stevelle, että toi on tosi kova bändi ja että kai hän tekee meidän levyn. Eihän meillä olisi varaa ollut miehen oikeisiin taksoihin, mutta Steve sanoi, että kertokaa mulle paljon teillä on käytettävissä. Kerroimme paljonko meillä on käytössä ja Steve lupasi tehdä tarjoamaamme hintaan ihan vain siksi, että hänen pojat diggaavat bändistä. Kaipa hän halusi tehdä jotain myös heille, kertoo Ville.

Levy nauhoitettiin melko nopeasti, vaikka omassa studiossa aikaa olikin käytössä käytännössä rajattomasti.

– Pohjat soitettiin neljässä päivässä ja siinäkin jäi vielä luppoaikaa. Muuten sitten tehtiin vähän silloin sun tällöin, miten muilta kiireiltä ehdittiin. Tehtiin siinä sivussa muitakin proggiksia. Se energia tehtiin neljässä päivässä ja sitten sitä hiottiin vähän pidempään.

Sekalaisia vaikutteita yhteen puristettuna

Snowdogsin musiikki on sekoitus hieman kaikkea. Vaikka punkiksi moni varmasti bändin ristisi, niin juuria ei kuitenkaan voida punkin puolelta kaivaa.

– Mä en oikeastaan koskaan ole ollut oikein mitään. Mä olen kauhean huono olemaan vain jotain yhtä. Mä en koskaan voinut kuvitella, että olisi pitänyt olla vain muusikoiden seurassa tai vaikka vain urheilijoiden piireissä. Kaverit oli mitä milloinkin ja monenlaisia. Musiikillisesti voisi sanoa, että eniten vaikuttanut on Nirvana. Kun Nirvana, Pearl Jam ja Soundgarden tuli, niin silloin mä päätin, että en halua tehdä mitään muuta. Mulla on hyvin laaja musiikkimaku ja kun olen kitaristi, niin diggaan kuunnella kitaristeja. Eddie Van Halen on mun suurin sankari ja monet 60- ja 70-luvun jutut. Ei välttämättä niinkään musiikillisesti, vaan diggaan sitä, että porukka osaa soittaa, kuvaa Ville omia vaikutteitaan.

– Toisaalta en mä jaksa kenenkään kanssa kyllä puhua kitaransoitosta. Mä mieluummin soitan sitä. Diggaan sitä, että joku osaa jotain ja yrittää opetella vielä paremmaksi, selventää Ville, ettei jää epäselvyyksiä kitarapoliisi-meiningistä.

Hour of Sunshine –biisi on jo melkein puhdasta skata.

– Sitä on moni myös sanonut tuosta biisistä ja kyllä mäkin sen nykyään kuulen. Onhan se skata. Ei me sitä kuitenkaan silloin mitenkään ska-biisinä tehty. Kyllä tuosta nykyään jo kuulee vähän muutakin, vaikka enhän mä kyllä omia levyjä kuuntele. Sehän nyt olisi narsismin huippu, jos fiilistelisi vain omia levyjä, tunnustaa Ville.

Itse levyä kuunnellessani jostain kolosta esiin konttasi myös irlantilainen Flogging Molly. Ville ei tätä kiellä ja selventää hieman omia päämääriään.

– Mä funtsin tätä hommaa yleensä niin, että monet bändit sensuroi itseään siksi, että ne edustavat jotain tyyliä. Kun juttelee ihmisten kanssa, niin tulee usein ilmi se, että kun me ollaan tällainen bändi niin me voidaan käyttää tällaisia vaatteita, tuollaisia fledoja ja soittaa sellaisia biisejä. Kyllä mä sen ymmärrän isojen yhtiöiden kohdalla: kun pannaan paljon rahaa kiinni, niin halutaan myös paljon sananvaltaa. Pienellä yhtiöllä olevista en vain tajua miksi heidän pitäisi tehdä samanlaisia levyjä kuin kaikki muutkin. Me ainakin haluamme tehdä aina juuri sellaisen levyn kuin itse haluamme ja Victory on antanut meille täysin vapaat kädet, tiivistää Ville.

Levymyyntiinkin bändi tuntuu olevan tyytyväinen. Vaikkei vielä missään isoissa luvuissa liikutakaan, niin riittävästi levyä kuitenkin saatu kaupaksi. Bändin jäsenet saavat tehdä täyspäiväisesti sitä mitä rakastavat.

– Jenkeissä tuo on myynyt sen verran, että saadaan tehdä lisää. Meillä on kuitenkin sen verran hyvä diili, että saadaan ihan kohtuullisesti noista itsekin hintaa. Sen verran se on myynyt, että pystytään rundaamaan ja tekemään lisää musaa. Olen hyvin onnekas mies, kun pystyn tekemään tätä hommaa työkseni. Toivottavasti se jatkuu pitkään, summa Ville.

– Vielä olisi kaksi levyä tämän diilin puitteissa. Sitten siirrymme eteenpäin johonkin isommalle yhtiölle ja soitellaan Stevelle, että oletko väsynyt tekemään noita pikkubändejä, lisää Ville ja nauraa päälle.

Loputtomista kiertueista ja isojen bändien lämmittelyistä

Snowdogs on kierrellyt aktiivisesti koko uransa ajan ja useita korkea profiilin lämmittelykeikkojakin on matkan varrelle osunut.

– Bändit, joiden kanssa olemme rundanneet, ovat olleet hyviä meidän kannalta. Ne skidit, jotka ovat tulleet tsiigaa pääaktia ja katsovat meitä, huomaavat että noikin ovat aika hyviä. Tehtiin juuri yhden amerikkalaisen bändin kanssa Englannin kiertue ja monet tulivat sanomaan, että hei, te olitte täällä silloin Blink 182:n, Alkaline Trion, At The Drive-inin tai jonkun muun kanssa. Kyllähän se toimii väkisinkin. Noilla keikoilla on hienoa soitella, kun jengiä on paljon ja fiilis korkealla. Meillä on ollut hyviä rundeja nuo, kun ovia avatessa on jo ollut pitkät jonot, kertoo Ville.

Aina ei kaikki ole täydellisen herkullista, mutta useimmiten kuitenkin.

– Meidän toka isompi Englannin rundi piti sisällään 48 keikkaa ja silloin käytiin läpi kaikki perähikiät. Päästiin sen jälkeen isommalle agentuurille ja siellä ihmeteltiin, että kuinka paljon niitä keikkoja oli. Keikkamyyjämme ei tiennyt edes niin montaa keikkapaikkaa olevan olemassa. Käytiin kyllä ihan joka paikassa. Tollaset rundit toimii niin, että isompien paikkojen välipäivinä pitää tehdä noita pienempiä. Eli periaatteella ”kolme miestä, koira ja lehmä, selvä, me tullaan”. Tuollainen voi toimia hyvinkin pienissä paikoissa ja jopa arkipäivinäkin.

– Yksi keikka oli keskellä viikkoa, sadepäivänä Pohjois-Englannissa jossain pikkukylässä ja ajattelimme, ettei sinne voi tulla ketään. Kahdeksalta kun ovet aukesivat, paikka oli ihan piukassa ja keikka oli todella hyvä. On niitä kolmen ihmisen keikkojakin ollut. Kun aloittelimme, niin ei kukaan Englannissa soittanut rockia. Kaikenlaista ininäpoppia kyllä väännettiin paljon. Soitimme jossain yliopistolla baarissa ja siellä oli noin sata ihmistä kun aloitimme. Kahden biisin jälkeen jäljellä oli kaksi. Kaikki oli sen näköisiä, että me vihataan juuri tota mitä te soitatte. Olisivat ilmeisesti halunneet, että sinne olisi joku tullut vetämään jotain ”mun sieluuni sattuu” –kamaa.

Paluu Suomeen ja uusi levy valmisteilla

Snowdogs saapuu helmikuussa ensimmäiselle Suomen kiertueelleen. Neljän keikan minirundi käsittää isommat paikkakunnat, joten mahdollisuus bändin livekunnon katsastukseen on aika monella. Ihan ensimmäistä kertaa bändi ei kuitenkaan Suomessa keikkaa heitä.

– Kerran aikaisemmin olemme olleet Tavastialla joskus kolme vuotta sitten. Radio Cityssä oli tuttu heppu, joka järkkäsi tuota ja hauskaahan täällä oli soitella, muistelee Ville.

Koska vastikään Suomessa julkaistun levyn alkuperäisestä julkaisusta on jo vuosi, niin uutta materiaalia on luonnollisesti jo ehtinyt syntyä. Ihan kasassa seuraava setti ei vielä ole, mutta lähellä aletaan olla.

– Katottiin tuossa läpi juuri noita valmiina olevia uusi biisejä ja saatiin tulokseksi 22. Joku tusinan verran uusia ideoita vielä yritetään löytää ja sitten aletaan valita, että mitä tehdään. Seuraavalla levyllä ei ehkä niin paljon rönsyillä kuin tällä viimeisimmällä. En kyllä vielä tiedä mihin suuntaan mennään. Yksinkertaisempaa ja raaempaa varmaan on tulossa, kertoo Ville.

Bändin tavoitteissa Ville on melko perinteisillä linjoilla.

– Ei kai mitään muuta kuin kaikilla muillakin. Saadaan myytyä paljon levyjä ja saa tehdä sitä mitä haluaa. Olen aina vieroksunut sellaista feikki-indie-menoa, että ei saisi myydä paljon levyjä. Sitä inhoan myös, että sovitetaan oma musiikki jonkun muotien mukaan, jotta myytäisiin paljon levyjä. Kaikki kuitenkin loppupeleissä haluavat olla tunnettuja. Se, joka muuta sanoo, valehtelee. Toivon vain, että jengi diggailee meitä ja saamme tehdä tätä homma omilla ehdoillamme niin kuin tähänkin asti.

Bändi on siis mahdollista nähdä myös Suomen lavoilla, joten jos melodinen punkrock kiinnostaa, niin suunta kohti seuraavia paikkakuntia ja keikkamestoja:
11.2. Helsinki, Semifinal
12.2. Turku, Klubi
13.2. Jyväskylä, Bar 68
14.2. Tampere, Klubi

LMSN:n kiittää ja toivottaa hyvää kiertuetta.

Haastattelu julkaistu : 2004-01-30
Kirjoittaja : Tero Kallio

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua