King Diamond – No Presents For Christmas!

Kun puhelinlankojen päässä on niinkin legendaarinen eksentrikko kuin King Diamond, eivät tavanomaiset säännöt enää päde. Kunkun haastattelusta muotoutuikin erikoinen tarina.

Dreams

Sinä siis näit meistä unta? Unta, jossa minä yritin kovasti rakentaa suhdetta kanssasi. Unta, jossa sinut yrittää tappaa jokin paha voima, mutta minä astraaliruumiissani tulen ja pelastan sinut, koska pyysit ajatuksen voimalla apuani. Unta, jossa ystäväsi väittävät minun olevan ikiaikainen demoni, joka nousee maan päälle joka sadas vuosi etsimään itselleen kumppanin ja sen jälkeen tappaa hänet brutaalisti. Sitähän sinä et unessasi uskonut, ja sitten…heräsit. Sinä näet outoja unia! Minäkin näen outoja unia, en vain muista niitä herättyäni. Et siis usko minun olevan ikiaikainen demoni? Hyvä, en usko minäkään. Tai…eihän sitä koskaan tiedä.

Kerran näin kiertueella ollessani unta, jossa olin kiertuebussissa. Istuimme bändin kanssa pöydän ympärillä ja meneillään oli jokin turhantärkeä keskustelu, jossa en halunnut olla mukana. Sen jälkeen heräsin. Noin puoli tuntia unen jälkeen bändin jäsenet istahtivat pöydän ääreen juuri sitä keskustelua varten. Olin jokseenkin hölmistynyt. Juuri tästähän näin unta!

Welcome Home

Tällä hetkellä voin hyvin. Tuossa aikaisemminhan olin kipeänä, minkä takia muutama haastattelukin peruuntui tai paremminkin siirtyi. Tänäänkin olen antanut jo monen monta haastattelua ja vielä tämän jälkeen pitää antaa muutama haastattelu. Aikataulu on tiukka, mikä sinänsä ei ole paha asia. Edistäähän tämä uuden albumin myyntiä sekä alustaa tulevaa Euroopan kiertuetta.

Meet Me at Midnight

Amerikan kiertuehan on jo ohi. Se meni erittäin hyvin ja uskoisin, että se oli yksi parhaimmista kiertueista koskaan. Noin 85 % kiertueesta äänitettiin, jotta tulevaisuudessa saadaan pihalle livealbumi. Kovaa työtähän se vaatii, kun täytyy etsiä joka biisistä se paras versio. Suomeenkin olemme mitä luultavimmin tulossa, ainakin toivon niin. Oletko…? Ai, kaksi kertaa. Helsingissä? Milloin? Hah, hienoa että pidit keikoista. Varmaankin tulet uudelleen? No, sitähän minäkin.

From the Other Side

Niin niin, kaikkihan sen tuntuu tietävän, että olen satanisti. Siis mikäli nyt on pakko luokitella ihminen johonkin kastiin. Itse pikemminkin luokittelisin sen elämäntavaksi. En tarvitse Church of Satania siihen, mitä olen. Useammat ihmiset luulevat, että elämäntapani vuoksi mm. uhraan pieniä lapsia ja muuta sen suuntaista. Totuus ei kuitenkaan ole se. Elän elämääni pitkälti samalla tyylillä kuin mitä Anton LaVey on kirjoittanut (Saatanallinen raamattu), ja elin niin jo ennen kuin luin sen. Mielestäni kirjalla on väärä nimi, sillä en katso että satanismilla olisi mitään yhteistä uskonnon kanssa, johon taas sana raamattu viittaa. Minä elän omalla tyylilläni ja jos se jotain ärsyttää, niin siinähän ärsyttää sitten.

No More Me?

Kotiolemukseni ei juurikaan eroa lavapersoonastani, sama ihminenhän minä kuitenkin olen. Tietenkään en kotona ollessani voi lätkäistä maskia naamaani ja lähteä lähikauppaan säikyttelemään ihmisiä. Luoja, että haluaisinkin tehdä niin! Mitä luultavammin minut pidätettäisiin siitä hyvästä, ja tuskinpa se ihan sen arvoista on kuitenkaan. Ehkä suurin ero on tuntemuksissa. Se fiilis, kun on aika valmistautua lavalle nousuun… ei sitä voi kuvailla. Olen sen verran innokas lavalleloikkija, että välillä minua pitää pidätellä. ”King, ei vielä! Odota vielä muutama minuutti.” Ai jaha…damn!

Twilight Symphony

Ääni, kaiken alku ja juuri. Ääni on väline, välittäjä. Äänestä täytyy pitää huolta ja parhaiten se onnistuu nukkumalla paljon. Ongelmaksi vaan tahtoo aina kiertueilla muodostua se, että en pysty nukkumaan missään, mikä liikkuu. Korkeintaan vartin tirsat pystyn ottamaan esimerkiksi bussissa ja siinä se sitten oli. Mitä hyötyä siitä on? Ei siis niin mitään. Ja juuri siksi aina hotellille saavuttuani menen nukkumaan siihen saakka, kunnes pitää valmistautua illan keikkaan. Toinen millä voi varjella ääntään, on välttää yletöntä ryyppäämistä. Aivan, lasi pois! Itse en juo kiertueella kuin yhden tai kaksi kaljaa joskus kun syön. Perseet olalle voi vetää kotonakin! Ja taatusti siitä tulee yhtä hupaisaa, ja jos ääni menee, niin sitten se menee. Eipähän tarvitse sitten nousta lavalle pihisemään.

Heads on the Wall

Ai, että likimain kaikki fanit ovat miehiä? No, ei nyt ihan! Ainakin Amerikan kiertueella mukana oli paljon myös naispuolisia faneja. Itse asiassa naispuoliset fanit ovat lisääntyneet ajan mittaan, kun sukupolvi on vaihtunut nuorempaan. Toisaalta… ehkäpä siellä Euroopassa suurin osa faneista on miehiä. Toivottavasti se asia korjaantuu ajan mittaan, naisia on aina mukavaa katsella.

Whispers

Tarua, ehdottomasti hauskin ja omituisin sepitelmä, mitä olen itsestäni koskaan kuullut. Ruumisarkku sänkynä… jessus! Olen joskus kokeillut maata arkussa. Se oli mukava, mutta ei niin mukava, että minä siinä nukkuisin yöni.

Lurking in the Dark

Tarinat albumeille eivät synny itsestään. Pitää pitää mieli, silmät ja korvat avoinna. Ympärillä tapahtuu koko ajan niin paljon asioita, joista voi kirjoittaa tarinan. Yksi hyvä esimerkki on tarkkailla sitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan. Siitä jos mistä saa aikaan jutun juurta. Myöskin henkilökemia on tärkeä tarinassa. Esimerkiksi The Puppet Masterin Nukkemestari ja hänen vaimonsa. Heidät on naitettu toisilleen ammoisina aikoina eivätkä he tule toimeen keskenään viittäkään minuuttia. Mutta se, mitä he tekevät yhdessä, siinä heidän kemiansa pelaavat sataprosenttisesti yhteen. Ehkäpä myöskin Eva Braun oli täydellinen pari Hitlerille. Se ei tarkoita sitä, että tällaisia pareja halutaan nähdä maailmassa. Niin vain on ja tulee aina olemaan.

Trick Or Treat

Animaatio nimeltä The Puppet Master? Siitä en koskaan ole kuullutkaan. Tiedän, että on olemassa elokuva, joka on sen niminen. Ja entäs sitten? Tässä maailmassa on tehty niin paljon kaikkea, että on perin juurin hankalaa keksiä aivan uniikkia nimeä albumille tai mille tahansa. Albuminihan ei kuitenkaan perustu tuohon elokuvaan, joten sama nimi oli vain sattuman kauppaa.

Behind These Walls

To/Die/Forin tekemä Behind These Walls… enpä ole kuullut. Millä tribuutilla se on? Ei millään? Aha, no onko se hyvä? Ei vai! Jaa, siis ääni mättää. No, ainahan alkuperäinen on parempi.

The Portrait

Suunnittelen maskini itse ja myöskin teen sen itse, aina. Kerran levy-yhtiö välttämättä halusi, että joku muu maskeeraa minut. Totta kai annoin siihen tilaisuuden. Loppujen lopuksi käskin maskeeraajatytön pitää tosi pitkän kahvitauon, minä tekisin maskini itse. Silloin siitä saa juuri sellaisen kuin sen pitää olla. Itsehän parhaiten tiedän naamani tömpyrät ja kuopat, miltä maskin pitää näyttää mistäkin kulmasta katsottuna. Eihän siitä tule mitään jos joku toinen yrittää sen tehdä! Eikä tietenkään pidä unohtaa sitä, että maskia tehdessä haluan pitää kahvi- ja tupakkataukoni silloin kun siltä tuntuu, enkä silloin kun se maskeeraajalle sopii.

The Invisible Guests

Vaikka moni varmaan luuleekin, en koskaan ole nähnyt aavetta tai kummitusta, poltergeistia tai miksi tahansa ihmiset niitä kutsuvatkaan. En epäile, etteikö niitä olisi olemassa, minä vain en ole sellaisiin törmännyt, ainakaan vielä.

Let It Be Done

Olen tehnyt urani aikana kaksi albumia, joihin en muuttaisi mitään, vaikka voisinkin. Ne ovat Abigail I ja The Puppet Master. Abigailissa on kunnon 80-luvun soundi, jota ei tänä päivänä enää ole. The Puppet Master taas on napakymppi, tiesin sen jo albumin tekovaiheessa. Tietenkin moni voi olla asiasta eri mieltä, ja olkoon niin.

Haastattelu julkaistu : 2003-12-20
Kirjoittaja : Sarita DeFeis

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua