Anthrax – Nousujohteessa 20 vuoden jälkeen

Amerikkalainen veteraaniyhtye Anthrax vieraili kesäkuun alkupuolella Suomessa ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen. Vuoden 1985 Spreading The Diseasesta lähtien mukana ollut, hiljaisena miehenä tunnettu basisti Frank Bello vaihtoi ennen keikkaa muutaman sanan.

Kahden vuosikymmenen mittainen tie Anthraxissa ei ole tehnyt miehistä vanhoja. Bello kertoo heti alkuun kärsivänsä pienestä krapulasta.

-Tulimme yölaivalla Tukholmasta, mutta emme juuri nukkuneet. Vedimme viinaa koko yön ja minä lauloin laivan bändin kanssa Kissin I Was Made For Loving Youta kuin viimeistä päivää. Oli hemmetin hauskaa nollata itsensä täysin pitkästä aikaa. Saimme lopulta nukuttua varmaan kaksi tuntia.

Kertomukseen nähden pirteän oloinen Bello vakuuttaa, että keikkasuoritukseen edellisilta ei vaikuta. Bussissa saatiin lisää unta palloon ja kiertuekunto on kasvanut jo melkoiseksi.

-Meillä on ollut pelkästään loistavia keikkoja. On hauskaa olla omalla kiertueella muutaman lämmittelykiertueen jälkeen, vaikka tietenkin yleisöt ovat pienempiä kuin Judas Priestin tai Motörheadin kanssa. Toisaalta, tuollaisten bändien lämppääminen on selvästi tuonut meillekin lisää jengiä keikoille.

Onko suomalaisyleisölle tiedossa mitään erityistä, ikään kuin palkinnoksi monen vuoden odotuksesta?

-No ei, lisäämme vain settiimme pari sellaista biisiä, joita emme ole täällä koskaan soittaneet. Tietenkin olemme kaikkein eniten innoissamme uusista biiseistä, ja oletamme yleisönkin olevan.

Niin, uudet biisit. Helmikuussa julkaistu, yhdeksäs Anthrax-täyspitkä We’ve Come For You All on nimetty joissakin lehdissä jopa comeback-levyksi, vaikkei Anthrax koskaan mihinkään mennytkään.

-Onhan se vähän kummallista, kun me olemme tosiaan koko ajan olleet olemassa. Minusta tämä uusin on vain yksinkertaisesti paras Anthrax-levy. Olin viimeksi näin tohkeissani uudesta levystä joskus 80-luvulla. WCFYA on vähän kuin hyvä kirja, sen haluaa kokea biisi biisiltä loppuun asti herkeämättä.

–Safe Home on livenä yksi suosikeistani, sillä mikään ei ole niin hienoa, kun yleisö laulaa sitä mukana. Nobody Knows Anything on myös mainio. Mutta tykkään todella niistä kaikista.

Anthrax paini musiikkibisneksen pimeän puolen kanssa lähes koko 90-luvun. Bello vakuuttaa, että asiat ovat nyt Nuclear Blastin kanssa kunnossa.

-Yhtiön väki tekee todellakin kaiken voitavansa, sen näkee ja huomaa joka asiasta. Se on innostanut meitäkin taas kiertämään ja promoamaan enemmän. On saakelin hienoa olla taas nousujohteessa.

Teatteri-ihmisiä

Pari vuotta takaperin, kun Anthrax haahuili ilman kunnon levytyssopimusta, kitaristi Scott Ian ja rumpali Charlie Benante tekivät sivuprojektinsa S.O.D.:n kanssa levyn ja kiertueen. Samoihin aikoihin laulaja John Bush teki vanhan bändinsä Armored Saintin kanssa comeback-levyn. Bellolla ei projekteja ollut, ainakaan musiikin saralla.

-Opiskelen teatteria ja täytän vapaa-aikani sillä. Olen opiskellut näyttelemistä nyt yhdeksän vuotta. Rakastan esiintymistä ja eläytymistä erilaisiin rooleihin. Musiikin puolella olen puuhannut muutamia soolobiisejä aikani kuluksi, sillä pidän siitä ja monet haluavat minun laulavan enemmän. Ehkä teen jonkinlaisen soololevyn mies ja kitara -periaatteella joskus tulevaisuudessa. Mutta en ihan heti, nyt Anthrax on kaikki kaikessa.

Bello ei myönnä ottaneensa paineita muiden “syrjähypyistä”.

-Niin kauan, kun mikään ei uhkaa Anthraxia eikä aja sen ohi, minä en stressaa. Mutta olen kyllä hyvin sitoutunut tähän bändiin, niin kuin muutkin. Homma toimii niin, että kun Anthraxilla on jotakin meneillään, kukaan ei tee mitään muuta.

Vaikka bassomies on ollut bändissä melkein alusta saakka, hänen on totuttu pitävän medialle suunsa kiinni. Mistä moinen?

-Se on ollut ihan tietoinen päätös. Mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa, tiedäthän? Tässä bändissä on ihmisiä, jotka pitävät puhumisesta. Minä taas en juurikaan. Kun liian moni aukoo päätään, homma menee vain sekavaksi. Minä soitan bassoa, laulan taustoja ja teen biisejä, se riittää minulle.

Mies ei siis ole niin hiljainen, kun tehdään musiikkia. Mutta miten sitä tehdään?

-Charlie tuo riffejä ja minä tuon riffejä, ja sitten niitä jamitellaan porukalla ja katsotaan, miten niistä voisi saada biisejä. Minä olen isossa osassa, kun rakennetaan melodioita. Kun riffit ja melodiat ovat kasassa, tehdään rakenne, jonka jälkeen Scott ja John väkertävät lyriikat. Tämä on vuosien saatossa oikein hyväksi havaittu metodi.

-Yleensä homma käsitetään väärin. Volume 8 -levyllä on biisi nimeltä Catharsis, ja sitä luullaan yleisesti minun biisikseni, koska minulle on merkitty se melodia. Kyllä me teemme musiikin yhdessä. Minä en tarvitse sitä egopönkkää, että tämä ja tämä on minun biisini.

Lähes koko 90-luvun ainakin näennäisesti nelimiehisenä toiminut bändi on taas klassisessa kokoonpanossa, kun Rob Caggiano on saatu toiseen kitaraan.

-Rob rokkaa! Meillä oli Paul Crook tuottajana ja vähän aikaa kitaristinakin, mutta se ei vain toiminut lavalla, vaikka Paul oli mukava kaveri. Bändikemian täytyy toimia. Jos joku on loistava soittaja mutta täysi paskapää, bändi ei toimi. Ei sillä, että Paul olisi ollut paskapää, kaikkea muuta. Mutta Rob on loistava soittaja ja myös loistava ja hauska tyyppi. Sen vain tuntee, että hän on oikea mies tähän bändiin.

Pitkää ikää

Anthraxin ura on totisesti kunnioitusta herättävä sekä kestoltaan että laadultaan. Mitkä ovat olleet ne suurimmat huippuhetket?

– Hmmm… Niitä on paljon. Ehkä Castle Donington vuonna -87 oli yksi. Toisaalta, tämä kiertue tuntuu nyt ehdottomalta huippuhetkeltä. Kun kuulee yleisön laulavan uusia biisejä mukana… Se on upeaa. Sitä ajattelee, että “hei, me teimme tämän biisin, ja nyt nämä kaikki ihmiset laulavat sitä hurmoksessa”. Se on melkoinen tunne.

Uransa alkuvaiheilla Anthrax oli keskeisessä asemassa, kun tyylisuuntaa nimeltä thrash metal kehiteltiin. Millä mielellä Bello katsoo nuoria bändejä, jotka ovat taas löytäneet thrashin?

-Onhan se nastaa. Esimerkiksi Dimmu Borgir, jonka tyypit ovat myös kavereitamme, on todella loistava bändi. Raskasta ja nopeaa. Sellaiselle on tilausta.

Perinteikkäämpi metalli tuntuu olevan enemmän eurooppalaisten juttu. Dimmu Borgirkin on Norjasta.

-Euroopassa ihmiset elävät ja hengittävät heavy metalia, Amerikassa on liikaa MTV:tä ja kaikkea. Myös bisnes on Amerikassa enemmän etualalla. Ja aina kun taide ja raha kohtaavat, taide kärsii. Täällä ihmiset jopa kasvavat metallimusiikkiin. Viime viikolla näin kahden isän tuovan poikiaan meidän keikallemme. Voit kuvitella, että se tuntui mahtavalta.

Anthrax oli 80-luvulla yksi thrash metalin neljästä suuresta (jos nyt joku ei tiedä, niin Metallica, Megadeth, Slayer ja Anthrax). Megadeth on jo hajonnut, mutta minkälainen yhteys kolmen jäljellä olevan välillä vallitsee?

-Näin Metallican juuri viime viikolla livenä ja olin aivan haltioissani. Heillä oli showssaan paljon enemmän energiaa kuin vuosiin. Onhan meillä pitkäaikainen ystävyys takana, mikäs sen tappaisi? He ovat loistavia tyyppejä. Musiikillisesti olemme lähteneet eri suuntiin, mutta ystäviä me ehdottomasti olemme. Ja arvostamme toistemme tekemisiä. Me teimme 80-luvulla jotain erittäin hienoa yhdessä, kun toimme tällaisen musiikin maailmaan, vaikka emme me sitä silloin oikein tajunneetkaan. Sekin on hienoa, että olemme edelleen olemassa.

Niinpä. Mutta, meneekö Anthraxilta vielä kolmas vuosikymmen?

-Miksikäs ei? Tämä levy on osoitus siitä, että meillä on edelleen paukkuja. En näe mitään syytä lopettaa, sillä kaikki menee niin hyvin nyt.

Sinulla ei siis ole aikomusta alkaa ammattinäyttelijäksi?

-Ei, se on minulle vain rakas harrastus. Se on yksi intohimoni, mutta tiedän, missä minun paikkani on. Niin kauan kun ihmiset tulevat keikoille ja ostavat levyjä, me jatkamme tätä.

Haastattelu julkaistu : 2003-07-14
Kirjoittaja : Vilho Rajala

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua