2002 hajonneen, mutta viime vuonna ylättävän paluun estradille tehneen industrial metal -pioneeri Godfleshin huomisen Tavastian keikan tiimoilta on paikallaan muistella juuri miksi yhtye on niin poikkeuksellinen tapaus. Kun Justin K. Broadrick ja G.C. Green perustivat Godfleshin vanhan Fall of Because -projektinsa uudelleenlämmittelynä vuonna 1988, oli siihenastinen industrial-musiikki lähinnä joko kokeellisempaa melutaidetta, syntikkapopista irtautunut nihilistisempi konemusiikin haara, tai sekoitus näitä kahta. J.G. Thirlwellin Foetus osasi toki myös rokata omalla nyrjähtäneellä tavallaan ja Einstürzende Neubauten synnytti halutessaan melkoista ääniterroria. Raskaat särökitarat olivat kuitenkin tässä vaiheessa vielä industrial-kontekstissa vieraita.
Kun Al Jourgensen keksi liittää sähkökitaran koneiden kaveriksi Ministryn kolmannella Land of Rape Honey -levyllä, oli Godflesh juuri ehtinyt julkaista ensimmäisen eponyymin mini-LP:nsä. Vaikka molempien levyjen peruselementtejä olivat hakkaavat rumpukonebiitit ja särökitarat oli ero soundillisessa mielessä valtava. Siinä missä Ministry suosi nopeita tempoja ja ohuempaa, punkahtavaa kitarasoundia rakensi Godflesh musiikkinsa matalavireiselle kitaralle ja bassolle, Black Sabbathin hitaalle groovelle ja alkukauden Swansin totaaliselle tylyydelle.
Godflesh oli silloisessa thrashin, ja juuri kehittymässä olleiden death- ja grind -äärilajikkeiden määrittämässä metallikontekstissa melkoinen outolintu. Kun muut keskittyivät vimmaiseen nopeuteen, pudotti Godflesh tempoa ja korosti usein kolkon dystopistista tunnelmaa rumpukoneen- sekä hyvin meluisissa kuvioissa viihtyvän kitaroinnin avulla. G.C. Greenin matalalla muriseva säröbassogroove ja sen yllä painostavasti vellovat Justin K. Broadrickin noisefiilistelyt olivat varhaisen Godfleshin suola. Tässä meluestetiikkassa oli jotain samaa kuin myöhemmin 90-luvun raskaamman laidan noise rock -jyrissä Helmetissä ja Unsanessa. Tämän huomaa ehkä selkeimmin s/t-levyn Veins-kappaleessa.
Broadrickin rujojen ärähtelyjen ja kaiutetun melodisen laulun välillä vuorotteleva vokaali-ilmaisu oli myöskin poikkeuksellista aikaansa nähden. Jälkimmäisen kohdalla vaikutelma oli kuin jonkun jättimäisen koneiston uumenissa harhaileva ihmissielu kailottaisi kylmettyneenä kohtaloaan. Laulutyyli on ainakin selkeästi inspiroinut Burton C. Belliä, jonka keuloittama Fear Factory tuskin muutenkaan olisi olemassa ilman Godfleshiä. Ilmeisen industrial metal -edelläkävijyyden lisäksi yhtyeen primitiivisen karulla junnauksella on ollut vaikutusta myös joihinkin nykyajan sludge/doom-akteihin. Esimerkiksi Isis on tunnustanut velkansa birminghamiläisyhtyeelle.
Mitkä sitten olisivat ne keskeisimmät Godflesh-raidat fiilistellä ennen keikkaa? Yhtyeen yleisesti arvostetuin julkaisu ja raskaan rockmusiikin omaleimaisimpia klassikoita on vuoden 1989 Streetcleaner, jonka duo esitti kokonaisuudessaan kevään Roadburn-festivaaleilla Hollannissa. Tavastian keikka lienee sekalaisempi setti, mutta tuolta levyltä tulee takuulla paljon materiaalia. Avausraita Like Rats, Christbait Rising, Devastator/Mighty Trust Krusher ja nimiraita lienevät timanttisimmat kappaleet. Itse olen tosin sitä mieltä että Streetcleaneriä edeltänyt, yllä mainittu s/t-julkaisu on vähintäänkin yhtä vakuuttava teos. On aina ollut vaikea ajatella levyä lyhytsoittona koska totuin aikoinaan Earachen julkaisemaan 52-minuuttiseen, kahdella bonusbiisillä varustettuun CD-versioon. Alkuperäisellä kuusiraitaisella julkaisullakin on tosin pituutta yli puoli tuntia. Eniten siinä taitaa viehättää Godfleshin hieman laajempi skaala sävyjen ja sävellyksien suhteen ja se että levyllä ei yksinkertaisesti ole mitään täytettä. Nimellisesti kaksi Leonard Cohenin kappaletta yhdistelevä avausraita Avalanche Master Song lienee levyn tunnetuinta antia, mutta parhaimmat kiksit saan itse Godheadista ja Weak Fleshistä.
Soundillisesti molemmat levyt ovat yhtenäisiä ja minun makuun sitä parasta Godfleshiä; rumpukoneen käyttö on mahdollisimman riisuttua ja rytmit muutenkin itsepäisen primitiivistä nakutusta. 90-luvun puolella koneiden käyttö monipuolistui, rytmit sofistikoituvat ja tuotanto kirkastui. Huomionarvoisia kappaleita ovat kuitenkin muuten sekavalta kaksitoistatuumaiselta Slavestatelta (1991) löytyvä Slateman ja Puren (1992) kaksi ensimmäistä raitaa Spite, Mothra sekä Predominance. Selflessin (1994) avaus Xnoybis on myös yksittäisenä raitana upea, loppu levy ei niinkään. Songs of Love and Hate (1996), Us and Them (1999) ja Hymns (2001) edustavat melko tasalaatuista, joskaan ei kovin mieleenpainuvaa Godfleshiä ja edellisistä levyistä poiketen niillä hakkaa rytmiä ihminen. Huomenna Tavastialla esiintyy kuitenkin alkuperäinen kokoonpano, eli Justin K. Broadrick, G.C. Green ja rumpukone. Tämä on kaksikon ensimmäinen esiintyminen Suomessa sitten vuoden 1992 ja yhtye keikkailee tällä hetkellä muutenkin hyvin harvakseltaan. En jättäisi tulematta.
Godflesh Tavastialla lauantaina 24.9. Lämmittelijänä on virolainen Pedigree.
Soittoajat:
21:30 Godflesh
20:30 Pedigree