Sielun Veljet oli luultavasti tämän vuoden Ilosaarirockin kovin myyntivaltti, mutta kattaukseen kuului myös monia mielenkiintoisia ulkkarinimiä. Festivaalin tarjonta on aina ollut musiikillisesti monipuolista, ja sunnuntain kovimmat keikka-elämykset hyppivätkin taas musatyylistä toiseen – norskimetallista ska-popin kautta psykoottiseen elektroon.
Olen nykyään hieman nirso hevimusiikin suhteen. Joka vuosi levymarkkinoille ilmestyy kuitenkin vähintään yksi itseäni säväyttävä metallituotos. Viime vuonna sellainen oli norjalaisen Kvelertakin debyytti: black-, death- ja punk-vaikutteita perinteiseen, rempseään hevirokkiin yhdistävä albumi on aivan ensiluokkaista moshauskamaa. Ja toimii näköjään muikeasti livenäkin. Paidaton karvapäälaulaja Erlend Hjelvik karjui, riehui ja pelehti yleisön seassa ja huudatti porukkaa ammattilaisen elkein. Hevibändin nokkamies parhaasta päästä. Muu yhtye jätti showpuolen suosiolla vokalistille ja ruhjoi soittimistaan tapporiffejä sekä murhakomppeja minkä kerkesivät. Jos tulevat Kvelertak-levyt ovat samaa tasoa debyytin kanssa, tulee tästä bändistä vielä iso nimi. Yleisön koon ja mölinävolyymin perusteella suosiota on jo nyt kertynyt mukavasti.
Brittiläinen ska-dinosaurus Madness oli sekin mainio buukkaus ilosaarelaisilta. Haudanryöstöstäkään ei ollut kyse, sillä yhtye on toiminut puoliaktiivisesti koko 2000-luvun. En oikein tiennyt, mitä 35-vuotiaalta poppoolta saattaisi odottaa, mutta keikka olikin erinomainen, suupielet hymyyn ja jalat tanssimoodiin vääntävä kokemus. Turvonneilta bisnesmiehiltä näyttänyt laulajakaksikko oli hyvässä vedossa, samoin kuin muukin bändi torvisektioineen. Välispiikeissä hyväntuuliset äijät vikittelivät tyttöjä ja joku torvisti viihdytti suomenkielisillä lausahduksilla. Hieman tästä tuli sellainen “vanha viihdebändi laivakeikalla” -fiilis, mutta positiivisella tavalla. Täydellisen sopiva aurinkoisen alkuillan hauskanpitokeikka Our Houseineen, House of Funeineen ja Baggy Trouserseineen.
Illan kohokohta oli kuitenkin brittiläinen konemusasuuruus Aphex Twin. Vain kerran vuosia sitten Suomessa nähty artisti oli selkeästi koko festarin odotetuin esiintyjä myös monelle muulle. YleX-teltta oli tupaten täysi ja jengi pähkinöinä. Järkyttävän vaikuttava keikka olikin, ja varsinainen hyökkäys niin näkö- kuin kuuloaistejakin kohtaan. Esitykseen oli panostettu teknisesti toden teolla: koko setin ajan kestänyt lasershow oli upea, ja screeneiltä tulvi odotetun psykoottista kuvavirtaa. Richard D. Jamesin pelottavasti virnistelevä naama ilmestyi tauluilla milloin yleisön edustajien, milloin Matti Nykäsen tai Johanna Tukiaisen kasvojen päälle. Musiikillinen anti oli brutaalia drum’n bass -tykitystä. Taukoamattomaan hakkaavaan äänivirtaan eksyi silloin tällöin vähän Come to Daddya, 4:ää ja Depeche Mode -samplea, muuten armoa ei annettu. Herra James pysyi mystisenä ja puhumattomana hahmona dj-pöytänsä takana, eikä encorea tullut toistuvista maanitteluista huolimatta. Joka tapauksessa, klubiolosuhteisissa keikka olisi ollut jokseenkin täydellinen, mutta tällaisenakin hypnoottista settiä. Olisi vain suosiolla pitänyt jättää festari-ilta tähän, eikä mennä enää katsomaan Neljää Ruusua…