Torstai oli toivoa täynnä ja perjantai-aamu epätoivoa. Miten tätä FME:tä jaksaa vielä kaksi päivää? Pitkällisen krapuloinnin siivittämänä rahjustin Kaapelitehtaalle vasta myöhään iltasyömmellä. Huom. kaikki allaolevat kuvat klikatavissa isommaksi. Kuvat on ottanut Xeniya Balsara.
Illan ensimmäinen pakollinen nähtävyys oli Hypocrisy. Bändi leipoi äärimmäisen tarkasti ja tiukasti reilun tunnin melodista death metallia, josta päällimäiseksi jäivät mieleen kappaleet Roswell 47 ja Let The Knife Do The Talking. Uudet Hypo-rallit istuivat settiin mainiosti, tosin se vahvisti entisestään käsitystäni bändistä melko tylsänä tapauksena kappaleidensa puolesta. Arvailuistani huolimatta Alexi Laihon visiittiä ei lauteilla nähty, mutta perusnelikko Peter Tägtgrenin johdolla iski niin tanakasti, että ilmeisen loppuunmyyty Kaapelitehtaan yleisö sai rahoilleen vastinetta. Soundeiltaan Kaapeli näytti jälleen huonompaa puoltaan, vaikkakin osassa salia soundi oli ihan jees.
Nopean messualue tsekkailun jälkeen voi vaan todeta, että meininki on aivan sama vuodesta toiseen. Lukuunottamatta, ettei Noisella ollut tänä vuonna omaa standiä. Ensimmäistä kertaa FME:n historiassa. Sniff. Alueen sulkeutuessa oli aika suunnata takaisin pääsaliin odottamaan porvariblackmetallistien esiinmarssia. Satyricon veti niin kiven kovan keikan Jalometallissa 2008 ja kuulemma he olivat vieläkin kovemmassa iskussa omalla headliner-kiertueella viime vuonna.
Olin hivenen skeptinen uusimman albumin toimivuudesta live-tilanteessa. Onneksi olin totaalisen väärässä. Satyricon oli kaikin puolin jälleen timanttisessa iskussa. Satyr oli tuttuun tapaan limainen oma itsensä ja onneksi hän oli karsinut hivenen koomista välispiikki-arsenaaliaan. Ja luojan kiitos, naurettavan muovinen mikkistandi oli päivitetty hiilihankoon, joka näytti ehdottomasti viileämmältä. Keikan todellinen tähti oli kuitenkin rumpali Frost, joka paukutti menemään kuin kiimainen sonni maatalousmarkkinoilla. Frostin soitto on livenä vieläkin tuimempaa kuin loppuunasti viimeistelyillä studioalbumeilla. Vaikka Satyricon ei monen mielestä ole enää ns. true, niin mitä väliä, sillä bändi kokonaisuutena osoitti jälleen tunnin keikallaan, että rockaava black metal on parhaimmillaan helvetin hieno laji.
Illan viimeisen ikähirmun Amorphiksen keikkoja on tullut todistettu kymmenkunta vuosien varrella. Juotsen-aikakaudella bändistä on kehkeytynyt myös loistava keikkabändi 90-luvun nojailun jälkeen. Tomi Juotsen on keulakuva, josta monet ovat kateellisia. Lisäksi koko bändi näyttää olevan jälleen erittäin verevässä iskussa. Amot soittivat materiaalia tasaisesti vuosien varrelta. Ihan samanlaista hurmosta kuin norjalaisten aikana ei koettu, mutta tasaisen varman ja hallittun setin Amot toimittivat. Perjantain ainoa harmitus oli ylitäysi Kaapeli. Harvemmin ahdistaa keikalla, mutta jotenkin tuntui, että nyt on hivenen liikaa ihmistä mainitussa tilasssa.
Lauantaina darrapeikko iski jälleen, mutta pääsin liikkeelle huomattavasti aiemmin. LevykauppaX:n brunssille en taipunut, mutta Tukkanuotta oli pakko nähdä. Ja Tukkishan pamautti. Krapula kaikkosi välittömästi ja keikalla nähtiin FME:n ainoa kunnollinen pitti. Soundeillaan keikka oli melkoista puuroa, mutta minkäs teet. Puoltyhjä Kaapeli ei vaan toimi, muuten kuin kaikukoppana. Hulppealta Huomenta Suoli EP:ltä tuutattiin kaikki muut raidat, paitsi Nekrohippi, joka kuulemma on liian vaikea vetää. Levy-yhtiön jätkät olivat muuten värvänneet diehard-tukkisfaneja myyntihommiin kiertelemällä messualueella. Kauppa kävi kuumempana kuin hallukarpon suoli.
Turmion Kätilöistä ehdin nähdä vain loppukliimaksi, mutta täytyy senkin perusteella todeta, että jälleen kerran bändi oli loistavassa live-iskussa. Valssaamon puolella ihmeteltiin nuorten rumpaleiden osaamista PDP by DW -rumpuskabssa, jota alusti Rolf Pilven taidokas, mutta harmittavan lyhyt rumpukliniikka. Itse skabasssa kuultiin kuutta rumpalia, jotka kaikki oli kivenkovia ja täytyy varsinkin ihmetellä nuoriso-osastoa, joista kaksi oli alle 15-vuotiaita ja takoivat pannuja kuin maailmanluokan tähden. Ainoa tunnistamani kannuttaja oli Jaska Raatikaisen pikkuveli, joka aloitti varsinaisen kilpailun tyylikkäällä rakentelulla. En jäänyt odottamaan kilpailun voittajaa, mutta voitto ei ole tässä tapauksessa tärkeää tuomareiden sanoja lainatakseni: kaikki osallistujat olisivat ansainneet voittonsa. Näistä soittajista kuullaan varmasti tulevaisuudessa.
Insomnium-veto jäi välistä haastattelukiireiden takia. Samoin Finnish Metal Awards, mutta mielestäni palkinnot menivät tällä kertaa erittäin osuviin kohteisiin. Josko vihdoinkin Insomnium breikkaa todella isosti? Noisessa ansioistaan hehkutettu “demobändi” Ghoul Patrol pokkasi sen tärkeimmän palkinnoin. Lättyä vaan ulos vaikka väkisin. Bändi on aivan valmis valloittamaan kansan syvät rivit puolelleen. Vuoden vokalisti palkinnon nouti aiemmin hehkuttamani Tomi “viiksimies on erimies” Joutsen.
Survivors Zeron keikka jäi ensimmäistä biisiä lukuunottamatta väliin Barren Earth -haastattelun takia väliin. BE haastiksen kuulette muuten ensi viikon Ilman puudutusta -ohjelmassa Radio Noisessa.
Winterbornin keikka on ensimmäinen veto näissä karkeloissa, joka jätti minut täysin kylmäksi. Bändi soitti kyllä tanakasti ja osaavasti, mutta kun ne hyvät biisit puuttuvat. Melodinen metalli vaatii tarttuvia kertsejä ja taidokkaasti rakennettuja iskusävelmiä. Winterborn katoaa siihen hamaan keskinkertaisuuteen, jota pahimmillaan melodinen tykitysmetalli tarjoilee. Lisäksi bändin jätkät näyttivät kuin koulunpenkiltä vedetyiltä. Melometalli vaatii myös yhteistä visuaalista ulkonäköä, jota Winterborn ei tarjonnut.
Illan viimeinen keikka osaltani oli Swallow The Sun. Bändi on ihastuttanut keikoillaan usealle eri areenalla klubeista festareille ja aina StS on ollut häkellyttävän kova. Tämä keikka tekin pienen särön bändin täydellisyyteen. Vika saattoi olla minussa ja humalatilanteessani, mutta tällä kertaa yhtyeen voimakas tunnelma ei välittynyt yleisön puolelle täydellä tehollaan. Keikka ei ollut kuitenkaan läpeensä huono, vaan perusvarma suoritus kivenkovalta keikkabändiltä. Mukavana “loppukevennyksenä” StS soitti Timo Rautiainen -lainan These Low Lands.
Tämän jälkeen oma kuntoni loppui ja suuntasin taksilla kotia. Apocalyptica oli kuulemma ollut huippukova. Kokonaisuutena FME oli tällä kertaa erittäin kova tapaus, vaikka ulkomaisia esiintyjiä oli vain kolme (kaikki soittavat myös ensi kesän Tuskassa). Kotimaasta tosiaan kajahtaa. Suomi on yksinkertaisesti täynnä hienoja bändejä, joita kelpaa kuunnella myös Kaapelitehtaan epäkiitollisessa tilassa. Ensi vuonna jälleen uudestaan!
Finnish Metal Expo kuvasatoa. Kuvat Xeniya Balsara.
