Päälavalta kaikunut Husky Rescuen Summertime Cowboy sai kunnian toimia lauantaisen Flow-elämykseni käynnistäjänä. Sen jälkeen tie vei telttalavalle kuuntelemaan päivän yliarvostettua indietulokasta, jenkkiläistä Surfer Bloodia. Tylsää ja mielenkiinnotonta, niin kuin nämä Pitchfork-suosikit tuppaavat olemaan. Seuraava…
Tunnelma kohosi hetkessä kehutun jazz-saksofonistin Timo Lassyn asteltua orkestereineen päälavalle. Huippuammattilaisten esittämä musiikkituokio oli erittäin miellyttävä kokemus jopa tällaiselle jazzista tajuamattomalle tolvanalle. Vierailevana tähtenä esiintyi yhdysvaltalainen vokalisti Jose James, joka olikin varsinainen smooth operator, pehmeine äänineen ja tyylikkään limaisine olemuksineen.
Tänä vuonna peräti kolme albumia julkaiseva Robyn oli päälavalla mahtavassa vedossa. Uudet ja vanhat hittibiisit toimivat loistavasti livenä ja keikan aikana tajusi jälleen kerran, miten loistava pop-albumi neitokaisen viiden vuoden takainen nimikkolevy onkaan. Robynin esiintymistaidoistakaan ei löydy moitittavaa – lavaheilunta oli suorastaan vastustamattoman energistä. Yhdessä vaiheessa Robyn myös söi lavalla banaania. En tiedä, haluttiinko tällä viestittää jotain vai tuliko artistille vain yllättäen nälkä kaikesta riehumisesta. Banaaneissahan on, kuten tunnettua, runsaasti energiaa sekä elimistölle hyödyllistä kaliumia. Joka tapauksessa, pikkuklassikko With Every Heartbeatiin päättynyt keikka oli tuskin pettymys yhdellekään Robyn-diggarille.
Seuraavaksi olikin sitten vuorossa lauantain ja koko festivaalin odotetuin artisti, Mathangi Arulpragasam eli kavereiden kesken M.I.A. Mielenkiinnolla odottelin keikkaa itsekin, vaikken suinkaan ihaile kyseistä artistia varauksettomasti. Ennemminkin pidän häntä huumorintajuttomana ja tylsänä pakkoprovoilijana, jonka “kantaaottava” ja “poliittinen” vaahtoaminen lähinnä rasittaa.
Naikkosen musiikillinen tuotantokin on kovin epätasaista: Arular– ja Kala-albumit ovat mainioita rytmimusiikkikeitoksia, mutta viimeisin levytys MAYA taas suurimmaksi osaksi kuuntelukelvotonta könää.
Noh, M.I.A.:n keikkaa tässä pitäisi kai lähinnä arvioida. Kahden ensimmäisen albumin biisien luulisi toimivan livenä raivokkaasti, ja tavallaan ne toimivatkin…jotenkin se totaalinen bilefiilis jäi vain itselläni saavuttamatta. Rouva Mathangi tuntui esiintyvän rutiininomaisesti, vaikka jaksoikin heilua, hyppiä yleisön sekaan ja niin edelleen. Isoimpia hittejä pantattiin setissä viimeiseen asti, eikä Jimmyä tai uuden levyn XXXO:ta soitettu lainkaan. Ei voi mitään, vähän sellainen tässäkö se nyt oli -fiilis keikasta jäi.
Yön tunteina tuli tsekattua vielä telttalavalla mesonnut yhdysvaltalaisduo Sleigh Bells. Yhtyeen indierokissa on mielenkiintoinen, hieman industrial-henkinen soundi, mutta kappaleiden taso liikkuu jossain puolivillaisen ja kuuntelukelvottoman välimaastossa. Livenä kaksikon paukutus onnistui kuitenkin kuulostamaan jostain syystä jopa siedettävältä. Adrenaliinipitoisen shown tauottua oli taas aika laskea levolle ja valmistautua seuraavan päivän koitokseen.