Olisi mielenkiintoista talsia tovi David Tibetin mielenmaisemissa. Current 93:n keskushahmon kiinnostus uskonnolliseen mystiikkaan, mytologioihin, filosofiaan ja runollisen surrealistisiin, apokalyptisiin visioihin (sekä kissoihin) on tuottanut väkevää, tummiin huuruisiin syövereihinsä imaisevaa lyriikkaa jo 30 vuoden ajan. Yhtyeen meluisammasta industrial-avantgardesta synkkiin folk-sävyihin ja kabareemaiseen kohtalokkuuteen venyvä musiikki jääkin monesti Tibetin sanoitusten, omalaatuisen lauluilmaisun ja väkevän preesensin varjoon. Näin etenkin livenä. Tibetin päähän tuskin pääsee koskaan vierailemaan, mutta onneksi toiseksi paras vaihtoehto oli tarjolla sunnuntaina 18.3. Savoy-teatterissa, jossa Current 93 konsertoi ensimmäistä kertaa koskaan Suomen maan kamaralla.
Yhtye hämmensi yleisöään heti alkajaisiksi soittaessaan alkunauhana Boney M:n Rivers of Babylonia, jota kokoonpanon elektroniikkamestari Andrew Liles pikkuhiljaa muokkasi noisemmaksi, kunnes siitä muodostui illan ensimmäisen ja vanhimman esityksen, Dögunin, alkumeteli. Vuoden 1988 Christ and the Pale Queens Mighty in Sorrowilta poimittu poikkeuksellisen rytmikäs ja rokkaava kappale hämäsi myös itsessään sillä, loppukeikka ei suinkaan tulisi olemaan näin vauhdikasta. Mukaansatempaava alkusysäys joka tapauksessa. Sitä seuranneen It Is Time, Only Timen kaltaista pianovetoista balladimaisuutta ja vuolaampaa sanatulvaa kuultiin puolestaan huomattavasti enemmän illan aikana.
Current 93:n kappaleet soivat livenä pääasiallisesti riisutumpia studioversioitaan täyteläisempinä ja isompina. Lavalla oli Tibetin ja Lilesin lisäksi pianisti (Baby Dee), kitaristi (Michael Cashmore), oud-soittaja (Eliot Bates), basisti (James Blackshaw) ja rumpali (Alex Neilson). En olisi toivonutkaan kuulevani uskollisia jäljitelmiä albumiversioista, mutta useita samoille keskiäänialueille pyrkiviä soittimia sisältävä instrumentaatio tuntui olevan liian haasteellinen pala miksaajalle tällä kertaa. Soundit olivat paikoin tasapaksut ja hieman epäselvät. Varsinkin oud-luuttu kuului melko sattumanvaraisesti sähkökitaran ja pianon saturoimien taajuuksien läpi. Levyiltä monesti puuttuva rytmisektio toi puolestaan uusia ulottuvuuksia moneen kappaleeseen. Varsinkin Neilson, joka sopeutti soittoaan taitavasti milloin maalailevampaan, milloin ryhdikkäämpään muottiin, toi mielenkiintoisia sävyjä bändin sointiin. Rytmi toki eli Tibetin antaumuksen mukaan, mutta yhtye onnistui yleensä hyvin kutomaan maestron aaltoilevan esityksen kullekin hetken ympärille sopivan ääniasun.
Settilista oli yllättävänkin vaihteleva, eikä esimerkiksi lainkaan painottunut uusimpaan HoneySuckle Æons -albumiin. Kappaleita oli tasaisesti 1990-luvun ja 2000-luvun tuotannosta, joskin painottuen tunnelmaltaan enemmän runollisempaan pianoherkistelyyn. Not Because the Fox Barks jäi eeppisyydessään vahvasti mieleen mutta konsertin väkevin osuus oli se, kun Current 93 soitti muutama vuosi sitten ilmestyneen Birth Canal Blues EP:nsä kokonaisuudessaan. Levyllä Tibetin hyödyntämä säröefekti menee äärimmillään räikeän överiksi tavalla, joka muistuttaa hieman eksentrisen metalliyhtyeen Today Is the Dayn vokaaleja. Savoy-teatterissa Tibetin laulussa oli vähemmän efektiä ja enemmän luomusäröä, eli huutamista, varsinkin I Looked to the Southside of the Doorin vaihtuessa rajumpaan She Took Us to the Places Where the Sun Setsiin. Ne sekunnit juuri siinä, kun Tibet ikään kuin leikkisästi hyppelehti kohti mikkiä ja antoi palaa keuhkoistaan, syöpyivät mieleen ikiajoiksi. Kontrastin jyrkkyys, tilanteen yllättävyys ja koko kontekstin absurdius muodosti unohtumattoman herkullisen yhteisvaikutuksen.
David Tibetin alleviivaavan teatraalinen lähestymistapa sekä lauluun että esiintymiseen saattaisi toisessa kontekstissa olla liikaa, mutta miehen itse itselleen luomassa, luontaisen epäsuhtaisessa viitekehyksessä mikään muu ei tulisi kuuloonkaan. Kun hän Suddenly the Living Are Dying -kappaleen loppuvirkkeen ”And I disappear” jälkeen poistui lavalta hetkeksi, ei voinut muuta kuin itsekin käsikirjoituksenomaisesti hymyillä.
Jos yrittää Current 93 -fanilta penätä yhtyeen ”kuuluisimpia kappaleita”, saa vastaukseksi laajaan ja kirjavaan diskografiaan viittaavaa epämääräistä kääntelyä ja vääntelyä, mutta jonkinlaisella frekvenssillä sieltä varmasti tulee Lucifer Over London tai Gothic Love Song. Savoy-teatterissa encoren aloitti juurikin ensin mainittu, menevän apokalyptinen folk-rock-ralli. Levyversion ”lystikästä” Paranoid-introa ei kuitenkaan kuultu, mutta muuten kappale rokkasi ja svengasi levyverrokkiaan tiukemmin. Baby Deen aloittaessa seuraavan, ja myös illan viimeisen esityksen dramaattisella pianoriffillä mietin, että nytkö se toinenkin ”hitti” tulee, mutta kyseessä olikin samaisen Soft Black Stars -levyn samansuuntaista tunnelmaa huokuva Whilst the Night Rejoices Profound and Still.
Current 93 on minulle niitä yhtyeitä, jonka musiikin pystyin vasta livenä koettuani lopullisesti ”tajuamaan”. Osittain diskografian laajuudesta ja sirpalemaisuudesta johtuen myöskin musiikin perimmäisen idean hahmottaminen oli jäänyt hieman projektin asteelle. Nyt, kun pääsi altistumaan esteettömästi David Tibetin persoonalle ja bändin voimistamien sävellysten tunnelataukselle, sirpaleet loksahtivat kohdalleen kuin itsensä käänteisesti kokoava, hajonnut maljakko.
Settilista:
Rivers of Babylon (intro)
Dögun (Christ and the Pale Queens Mighty in Sorrow, 1988)
It Is Time, Only Time (Soft Black Stars, 1998)
All the World Makes Great Blood (Of Ruine or Some Blazing Starre, 1994)
The Nudes Lift Shields for War (Baalstorm, Sing Omega, 2010)
I Looked to the Southside of the Door (Birth Canal Blues, 2008)
She Took Us to the Places Where the Sun Sets (Birth Canal Blues, 2008)
The Nylon Lion Attacks as Kingdom (Birth Canal Blues, 2008)
Suddenly the Living Are Dying (Birth Canal Blues, 2008)
Mary Waits In Silence (Thunder Perfect Mind, 1992)
Pomegranate (HoneySuckle Æons, 2011)
Not Because the Fox Barks (Aleph At Hallucinatory Mountain, 2009)
The Bloodbells Chime (All The Pretty Little Horses, 1996)
Encore:
Lucifer Over London (Lucifer Over London, 1994)
Whilst the Night Rejoices Profound and Still (Soft Black Stars, 1998)