Mind-A-Stray

Mind-A-Stray on monella tapaa yksi mielenkiintoisimmista kotimaisista underground-bändeistä, kuten jo maanmainio demo Sign of Victory todistaa. Kertomuksia yhtyeen uran vaiheista ja filosofioista Noise.fi:n kanssa jakoi yhtyeen primus motor Tommy Dee.

Morjens täältä Noisen toimituksesta. Mikäs on bändin vointi?

– Terve vaan haastattelijalle ja lukijoille. Kiitos kysymästä, bändin vointi on tällä hetkellä hyvä, parempi kuin aikoihin. Olemme vihdoin Rizzton lähdettyä saaneet bändiimme soolokitaristin, joka osaa soittaa ja ennen kaikkea haluaa soittaa ja opetella soittamaan meidän musaa. Meillähän oli pitkään pakka sekaisin Rizzton (alkuperäinen kitaristi) lähdettyä ja bändissä yritti Jereä ennen kaksi kitaristia, mutta homma ei toiminut kummassakaan tapauksessa. Helvetin siistiä, että Jere löytyi. Eikä tämä juttu pääasiassa soittotaidoistakaan pelkästään riipu – tärkeää on myös että äijä sopii porukkaan.

– Toinen yhtä tärkeä asia on tietysti uusi rumpali. Meillä oli hyvin tuottoisa aikakausi Tonin kanssa – tuli hyviä arvosteluja ja näin, mutta bändin sisällä asiat eivät toimineet. Oli riitaa ihan perusasioista, ja vaikka basisti Jukka, joka on ollut mun kanssa alusta asti, ymmärsi paremmin kaikkia Tonin kouhautuksia, mä en itse kuitenkaan jaksanut aina katsoa niitä sormien läpi. En väitä, että itse olisin helppo tyyppi, mutta tämä nyt sattuu olemaan tavallaan mun proggis ja tän tietyllä tasolla täytyy mennä mun ehdoilla. Mä yritän olla solidaarinen ja järkevä, mutta välillä on tehtävävaikeita ratkaisuja. Ja sitä paitsi muut jätkät voi ihan yhtä hyvin potkia mut bändistä, en mä ole mikään herra Koskematon.

– Nyt meillä on kuitenkin hyvä tyyppi kannujen takana. Tommi osaa soittaa, on omaperäinen ja persoonallinen. No joo, siis muutenkin kuin rumpujen takana, heh. Bonuksena tulee hyvä huumorintaju ja asiallinen ulkomuoto.

– Tän 15 vuoden säätämisen jälkeen mä olen vihdoin saanut ympärille hyvän bändin ja keikkaakin riittää. Tuntuu hyvältä soittaa ja viettää aikaa näiden jätkien kanssa, ja ne jotenkin ymmärtää mun kaikkia oikkuja mikä on myös tärkeetä. Joka jannu on taloudellisesti satsanneet tähän bändiin enkä mä aio todellakaan pettää niitä. Homma pyörii hyvin, joten kai mä voin päättää tämän ”lyhyen” vastauksen sanomalla, että bändille kuuluu oikeasti hyvää.

Aloitetaan perusteista. Kertoisitko hieman siitä kuinka Mind-A-Stray perustettiin ja kuinka se on kasvanuttähän pisteeseen?

– Aika iso kysymys. Tähän on pakko vastata kunnolla.

– Mähän aloin tehdä Savonlinnassa musiikkia silloisen parhaan kaverini Jussin kanssa jo vuonna 1988 suunnilleen. Me perustimme bändin nimeltä Holochaust. Tuo nimi kuulosti vaan niin helvetin hyvältä.

– Emme oikeastaan koskaan päässeet kunnolla eteenpäin, koska jäsenten vaihtuvuus bändissä oli todella suurta. Samat biisit treenattiin uudestaan moneen kertaan. Kun muutin Helsinkiin 1997, olin jo tarpeeksi turhautunut koko bänditouhuun ja hyvällä syyllä sain jättää koko vanhan bändin taakseni. Halusin tehdä musaa ihan yksikseni, koska bändin kanssa siitä ei näyttänyt tulevan mitään. Biisejähän mulla riitti. Valmiina oli 11 biisiä, joita olin hinkannut eri kokoonpanojen kanssa varmaan miljoona kertaa. Väänsin niistä tietokonerumpujen kanssa 71 minuuttisen omakustannekokopitkän nimeltä Ultimate Metal Trademark, joka on edelleenkin kaikista tekeleistäni eniten myynyt levy.

– Kun sain levyn internetiin, alkoi musasta tulla paljon hyvää palautetta ja aloin taas hautomaan uutta bändiä. Silloin kun muutin Savonlinnasta Helsinkiin, ajattelin, että nyt teen musaa vain itselleni enkä kaipaa enää koskaan mitään bändiä ja niitä ongelmia. Mutta se bändi-kipinä syttyi väkisin uudestaan, ja halusin keikoillekin. Laitoin ilmoituksia nettiin ja lehtiin tyyliin: ”täs on levyllinen musiikkia ja maailma valloitettavana! soitelkaa!”. Ja kyllähän se sit poiki ilmoituksia, vaikka en mä nyt IHAN tuohon tyyliin sitä ilmoitusta laittanut, mutta tietty itsevarma ote siinä oli. Sen verran uskoin omaan materiaaliin.

– Ekaksi otti yhteyttä muuan kitaristi nimeltä Risto. Nähtiin Pasilan asemalla ja annoin Ristolle ylpeänä mun hienon Ultimate Metal Trademark –levyn itse printattuine musta-valko-kansineen, jossa oli lohikäärme-logo ja kaikki. Siinä pari sanaa vaihdettiin, mut sovittiin vain, että palataan asiaan, jos kiinnostaa ja lähdin takaisin himaan puremaan kynsiä. Muistan, kun Risto illalla lähetti tekstarin, että biisit on loistavia ja bändi vaan pystyyn. Se oli unohtumaton fiilis. Mä olin juuri kotiutunut suureen stadiin ja mun homma otettais kenties täälläkin vastaan ja mulla olis ehkä taas pian oikea bändi.

– Sen jälkeen metsästin pää punasena basistia ja rumpalia. Jukka soittikin, kun olin pizzalla ja sovittiin treenit. Kun me nähtiin, se käyttäytyi heti kuin oltais tunnettu 20 vuotta. Soitti autossa kaikkea sen lempimusaa ja kyseli, että mitä pidän. Kai se tajus, että tän äijän kans mä nyt joudun hengaamaan ja soittamaan vuosikymmeniä ja oikaisi turhat kohteliaisuudet. Jukka oli silloin ihan äskettäin päässy intistä ja sen tukka oli kuin ankan perse, mutta kyllähän sen musiikillisen lahjakkuuden huomasi heti. Ristonkin kanssa se tuli heti toimeen. En mä jaksanu kahta sekuntia pohtia, että otanko Jukan bändiin. Kaveri vaikutti hyvältä tyypiltä ja hyvältä muusikolta ja seurasin vain vaistojani. Tässä vaiheessa mulla oli jo aika hyvät odotukset, koska kielisoitinporukka oli kaikin puolin kunnossa. Hyvä Risto! Hyvä Jukka! Hyvä Holochaust!

– Sit olikin se rumpalin etsintä.. ihan oma juttunsa. Jukka, tämä new-found uusi basisti-ihme, hänellä oli yksi kaveri, joka osasi ehkä soittaa… Mutta ei siitä mitään tullut lopulta. Kun eka biisin yhdessä kohdassa yritin neuvoa jotain tyyliin ”tähän tulee tällainen juttu”, sain vastaukseksi ”ÄLÄ SÄ YRITÄ MUA OPETTAA!!”. Selvä juttu. Enhän mä yritä rumpalia todellakaan opettaa soittamaan, mutta tietyt jutut vaan menee tietyllä tavalla ja se ei ole soittotaidosta tai pomottamisesta kiinni. Mussa asuu vain tietty rumpaliluonne ja teen jotkut jutut lähes valmiiksi rumpuja myöten. Mutta vain harvat. Muihin juttuihin rumpalilla on täysi päätösvalta, joihin edes mä en halua koskea.

– Parin yrityksen jälkeen sitten löytyi muuan Toni, joka hallitsi kepit hyvin. Tatsia löytyi ja huomasin puolessa minuutissa että tässä oli SE äijä. Kun omaa musaansa pyörittelee päässään 10 vuotta ja sitten kuulee jonkun tyypin soittavan juuri sillä tyylillä, sitä kyllä tajuaa että tämä on tässä. Ja niinhän mä sanoinkin Jukalle ja Ristolle rumpusession jälkeen, että tää natsaa. ”Olkoonkin karmeet rillit, mutta tää toimii”, ja ne uskoi. Nyt mulla oli taas bändi. Kaikkien ikävien ja vaikeiden vaiheiden jälkeen se tuntui aika helvetin hyvältä.

Miten kuvailisit yhtyeen musiikkia?

– Jos yhtä sanaa kaipaat, niin se on ”monipuolinen”. Onhan tämä toki metallia, mutta todella paljon eri fiiliksiä ja eri tyylejä sisältävä soppa. Vaikka olisihan se hienoa jos ei tarvitsisi verrata itseään mihinkään, mutta koska sellaiset bändit ovat harvassa en usko, että itsekään sellaisia ollaan. Varmaankin Metallican, Megadethin ja Testamentin ystävät löytävät meistä eniten kotoisia fiiliksiä – aika vanhaa koulukuntaa siis. Kaikki kunnia noille bändeille, vaikka nykymeininki onkin jotain ehkä jopa ihan omaakin juttua.

Millaisia asioita pidät suurimpina vaikuttajia orkesterin musiikkiin ja miksi?

– Kyllähän ne mun vaikutteet varmaankin tässä suurimpina näkyy – tai kuuluu. Mä joudun todella epämuodikkaaseen tyyliin sanomaan että se on Metallica, kuten tuossa jo aiemmin annoin vihjeitä. Moni nykyään 15-vuotias ei varmaankaan ajattele tuosta bändistä samalla tavalla kuin minä, mutta tuon bändin paras musiikki oli minulle täyttä todellisuutta 80-luvun loppupuolella. Muistan kun olin silloin nuori ja Savonlinnassa pyöri mua 10 vuotta vanhempia tyyppejä, jotka hehkutti Deep Purplea ja haukkuivat kaikki ns. modernit metal-bändit. Heille juuri esim. Deep Purple ja Uriah Heep merkitsivät varmaan samaa kuin Metallica, Megadeth ja Slayer ovat minulle merkinneet, ja niitä varmaan ärsytti suunnattomasti, kun nuorempi polvi kuunteli jotain Metallicaa – tätä uutta ihme proge-kamaa. Mä olen varmaan nykyään se vanha kalkkis, joka hehkuttaa Metallicaa, ja nuoret pyörivät vaan jaloissa ja huutavat, että sä et äijä tiedä enää mistään mitään. Itse asiassa mä pidän nykyaikaisesta metallista, enkä mä varmaan koskaan ala haukkua mitään musaa, vaikka olisin joskus kuinka vanha. Ainakin vaikea uskoa siihen tällä hetkellä.

Millaiset tavoitteet Mind-A-Srayllä on tulevaisuuden varalle ja miten niitä aiotaan toteuttaa?

– Jos olisin 17v, huutaisin kurkku suorana että maailmanvalloitus, mutta rehellisyyden nimissä: jos musta olisi maailman valloittajaksi, olisin luultavasti tehnyt sen jo tähän mennessä. Toisaalta Timo Rautiainen teki sen suomalaisella heavy-taivaalla vaikka oli jo 36-vuotias, eli onhan kaikki mahdollista ainakin teoriassa. Pääasia on että tätä homma ei tee rystyset valkeina kädet nyrkissä, vaan pelkästään siitä ilosta, että musaa on ihan helvetin mukavaa tehdä ja nää tyypit, joiden kanssa musaa teen, on maailman parasta seuraa ja viihdettä. Me tehdään yhdessä muutakin kuin musaa. Siinä on stara-meininkiä ihan tarpeeksi. Ihmisiäkin jaksaa aina kiinnostaa, kun mainitsen, että teen musaa bändissä. Jengi on aina että mikäs bändi? Ja millaista musaa? Ja ne kyselee tosi tarkkaan ja käyvät tsekkaamassa kotisivutkin ja jättämässä viestiä guestbookiin.

– Jos tää homma joskus jotain isompaa poikii, niin se on vaan tervetullutta bonusta. Me heitetään keikkaa tässä lähimaastossa, ajellaan autolla ympäri Suomea peräkärry perässä, juodaan kaljaa ja pidetään hauskaa. Ja ok, siinä välissä soitetaan vähän rokkia. Mikä voisi olla parempaa?

Uusin levytyksenne Sign of Victory ilmestyi jokin aikaa sitten. Millaista palautetta olette saaneet siitä?

– Hyvää. Jostain syystä ulkomailla meitä ei digata ihan niin paljoa, mikä on tietty sääli, koska engelsmannin kielellähän me lauleskellaan. Se tietty pistää miettimään, että onko ulkomailla muka kovempi taso kuin Suomessa, vaikka täältä nyt kaikkia HIMejä ja Nightwishejä tuleekin. Ei se toisaalta silti haittaa. Sehän tarkoittaa vain sitä, että pitäis vääntää entistä parempaa matskua eikä vänistä, että kaikki kriitikot on kusipäitä. Ei tässä tosin olla vänistykään, mutta vaikka täällä koti-Suomessa tuotantomme nauttiikin todella suurta arvostusta, olisi tavoitteena saada samantyylistä arvostusta myös ulkomailta. Se pitää ainakin miehen vihaisena tyyliin “odottakaahan kun seuraava demo tulee ulos”. Tuleehan sieltä toki reilusti enemmän hyvää palautetta kuin huonoa, mutta ikuisena perfektionistina koen kaikki huonot arvostelut epäonnistumisiksi, joten siksi valutan tässä katkeria kyyneleitä.

Bändin musikaalinen ilme on muuttunut hienosti vuosien varrella. Onko muutos ollut tietoista?

– Ei missään tapauksessa. Se on ihan luonnollista kehittymistä – toivottavasti oikeasti kehittymistä, eikä takapakkia. Musta itsestäni tuntuu, kun olen tässä ihanassa kuplassa kaiken sisäpuolella, että mä olen tahkonnut tätä omaa juttuani eri muusikoiden kanssa jo vuosikaudet, eikä mikään ole muuttunut. Mun on itse asiassa älyttömän vaikea uskoa, että yksikään muusikko tai bändi, haluaisi muuttaa tyyliään tarkoituksella; ne vain tekee kaikkea samalla palavalla intohimolla, mikä niillä on aina ollut ja sit ne lukee lehdistä, että tää levy on täysi paska ja kriitikot analysoi, että mikä edellisessä levyssä oli paljon parempaa ja että miten tyyli on muuttunut huonompaan suuntaan. Sellainen on varmasti muusikon silmistä nähtynä todella hämmentävää, koska kuitenkaan kukaan muusikko ei varmasti tee mitään sellaista minkä takana ei 100% seisoisi. Toisaalta, ainahan ulkopuoliset näkee sussa kaikki muutokset paremmin. No ok, voihan musiikkia tehdä järjelläkin ja saada laskelmoituja listahittejä, mutta sitä kautta saadaan yleensä vain kertakäyttöisiä hittibändejä. Mun tavoite on pystyä tekemään musaa kauan ja ehkä, jos hyvin käy, saamaan joskus joku biisi top 200:een asti, vaikka edes Suomen listalla.

– Ja sitten mun musiikin luonteesta: 80% materiaalista, mitä meiltä on vuosien varrella tullut, on tehty mun päässäni jo 5-10 vuotta sitten, joten ei tässä mistään suuresta bändin sisäisestä vallankumouksesta ole kyse, vaikka kokoonpano onkin vaihtunut. Toisaalta jonkin verran jengi haikailee ”entisen” perään, vaikka mä en oikeastaan edes tiedä mitä se tarkoittaa, koska tää on tätä samaa Tommy Dee -juttua ollut kokoajan. Omasta mielestäni mä olen vaan tehnyt musaa täydellä sydämelläni enkä ole missään vaiheessa pehmentynyt tai muuttanut tyyliä.

– Kuten sanoin, suurin osa materiaalista on sävelletty ajat sitten, jopa ennen U.M.T.:tä, mutta jossain järjestyksessähän näiden biisien pitää tulla ulos. Ja sit on tietty bändin uudet jäsenet, jotka tuo ulosantiin omat vivahteensa. Mä uskon kyllä silti, että mun biiseissä on tietty oma soundi ja fiilis, joka kuuluu läpi soittajista huolimatta. Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että mulle on sama ketä mun kans soittaa. Kyllä bändillä on kokonaisuutena ihan älytön vaikutus musiikin ”ilmeeseen”, mutta se säveltäjän vaikutus on toki suurin. Ja sitten kun vielä soitan komppikitaraa ja laulan niin se muodostaa jo ison osan kokonaisuudesta.

Mind-A-Strayllä oli hetken lauluhommissa mies nimeltään Sami Ilvonen. Miten mies päätyi bändiin, entä mitkä tiet johtivat hänen eroonsa?

– Tämän voisi laskea mun omituisten ideoiden piikkiin. Ei sinänsä omituisten, että Samihan on ihan helvetin lahjakas laulaja, ja siitä kaikki kunnia hänelle. Näin se homma kuitenkin meni.

– Mä sain päähäni syksyllä 2004, että meidän levydiilin puutehan täytyy olla kiinni siitä, että mä en osaa laulaa. Voi olla etten osaakaan. Tästähän nyt saa kuulla monenlaista lausuntoa joka suunnasta.. Mutta päätin, että nyt bändiin otetaan oikea laulaja. Koska mulla oli tunnetusti helvetinmoinen kiire saada bändi ”kokonaiseksi”, testasimme vain paria kaveria, joista toinen oli nettilöytö ja toinen oli Jukan tuttu. Toinen toimi paremmin ja se oli se Sami. Ongelmaksi koitui jälkeenpäin lähinnä yhteisen treeniajan puute ja tietyt näkemyserot, ja kyllä mä halusin kuitenkin itse laulaa omat juttuni, ja monet fanitkin lähes suuttuivat uuden laulajan värväämisestä.

– Yhteistyö tulevaisuudessa kuitenkin jatkuu huolimatta menneisyydestä, mikä on todella hieno asia. Sami on onneksi suurpiirteinen ihminen ja välillemme ei jäänyt mitään kahnauksia, vaan musan puitteissa tehdään yhteistyötä jatkossakin koskien niin keikkamyyntiä kuin muutakin. Sami oli tämän bändin jäsen kerran ja tavallaan tulee olemaan jatkossakin. Ehkä heitetään yhteiskeikkakin vielä jossain, who knows!

Millaisia teemoja Sign of Victory pitää sisällään? Löytyykö sanoitusten takaa mitään syvempää sanomaa?

– Kyllä todellakin löytyy! Kannessahan kävelee suuri ja mahtava bisnesmies, jonka salainen salkku aukeaa ja sieltä pursuaa ties mitä kaikkia yhteiskunnan lieveilmiöitä; masennuslääkkeitä, huumeruiskuja, Darcanen levyjä (joita kaikilta pitäisi löytyä!), aseita ym. sälää, jotka kätkevät tuon kliinisen bisnesporukan salaiset tunteet, harrastukset ja elämän. Heillä saattaa olla kotona vaimo ja kaksi lasta, mutta he viettävät todellisen elämänsä golf-klubeilla ja rahakkaissa kokaiini-bileissä. Sille ihmistyypille moraali ei merkitse mitään, vaan ainoastaan isot diilit ja materiaalinen voitto. Tavallaan älykästä porukkaa, mutta kovin kyynisiä ja psykopaattisiakin, joille valheiden avulla kiipeäminen on yhtä helppoa kuin hengittäminen. Siitä juuri kertoo biisi Sign of Victory: aurinkolasipäiset pukupellet näyttävät toisilleen voitonmerkkiä firman käytävällä ja sopivat, että missä paistetaan muikut diilin kunniaksi. Tilataan ehkä pari huoraa ja lähetetään vaimolle kukkia ja lapselle transformers-lelu tai barbi-nukke.

– Itse asiassa tuon biisin sanoitusten idea tuli yhdestä entisestä duunikaverista, joka valehteli itsensä jonkin sortin päälliköksi ja sai lopulta kenkää paljastuttuaan täydeksi kuplaksi. Se kirjoitteli yhteen keikkaraporttiin kaikkea paskaa meikäläisestä, jonka sain onneksi käsiini ja sain tehtyä siitä ns. ”oman version”. Hähää!

– Mutta voittaako ne kyyniset bisneshaukat lopulta? Juuri tuohon ajatukseen tuo biisi ottaa kantaa. Aika kaukaa haettua ja vaikeaa tajuta, mutta en mä halua tehdä biisejä mistään panemisesta. Rakkaus-aihettakin välttelen tehokkaasti. 99% kaikista maailman biiseistähän kertoo rakkaudesta jollain tavalla, joten myyvä aihe se on näköjään. Mutta biisimme The One That Got Away kertoo kyllä menetetystä rakkaudesta. Mutta tekee sen tyylikkäästi, eikä siinä ole mitään typeriä ”oh, baby”-osuuksia. Yritän aina tehdä sanoitukset mahdollisimman moniselitteisiksi, tavallaan runollisiksi. Sad Life Philosophy kertoo läpeensä masentuneesta ihmisestä, joka lopulta päättää tehdä itsemurhan. Biisi kuvaa todella hyvin niitä fiiliksiä, joita sellainen ihminen tuntee sisällään. Mä olen itse kokenut todella vakavan masennuksen, ja voin kertoa, että nuo ajatukset ei ole vieraita minullekkaan. Mutta tein nuo sanat 6 vuotta ennen sitä, ja masiksen jälkeen ajattelin vain, että miten oikeaan osuinkaan noissa sanoituksissa..

– Stranger kertoo erakosta, joka elää tietynlaisessa henkisessä pimeydessä, kyntää maata ja elää askeettisesti, ja lopulta häviää luonnonvoimille ja katkerana kuolee keskelle ei-mitään. Ilman että kukaan tuota miestä olisi tuntenut tai arvostanut.

– Beyond the Violence on kannanotto sodan järjettömyyttä vastaan. OK, ei mikään maailman originaalein aihe, mutta mikä olisi? Holocaust tuomitsee mielestäni hyvin natsi-Saksan politiikan.

– Kannattaa lukea noita sanoituksia. Mulla on tapana keksiä joskus hieman erikoisiakin aiheita niihin ja monet tykkäävät niistä todella paljon. Joskus saatan vaikuttaa poliittiseltakin. Sanoitukset ovat aliarvostettuja ja mullekin tietynlaista pakkopullaa, mutta yritän kuitenkin aina tehdä niistä niin hyviä kuin mahdollista.

Yhtye on kastettu vuosien saatossa useammalla eri nimellä. Mitkä ovat olleet pääsyitä nimen vaihtoon?

– Juuri ne väärät nimet. Eka nimi oli Holocaust. Sitten Jussin kanssa huomattiin, että kas kummaa, tässä Metallican Garage Days -levyssä lukee, että biisi ”The Wait” by Holocaust. No olihan se järkytys ja sitten pähkättiin, että mikä neuvoksi. Mä sain tietty kaikkien aikojen kuningasidean, että laitetaan nimen väliin H-kirjain niin ei tartte muuttaa paljoa. Nimestä tuli siis Holochaust. Sillä sitä sitten pärjättiinkin kaikkien stadiin muuttamisten lisäksi kaikki muutkin ajat, kuten nää mitä nyt tässä haastattelussa on tullut julki. Lopulta sana Holochaust liitettiin kuitenkin yhä useammin natsipolitiikkaan ja kaikkeen vastaavaan, joten se alkoi vaivata. Sitäpaitsi mun musa ei ole ihan niin synkkää kuin toi nimi olis antanut ymmärtää.

– Bändin kesken (Tommy Dee, Jukka, Toni, Rizzto) sitten mietittiin uutta nimeä, eikä oltu sen viisaampia kuin, ettei oikeasti tiedetty ruotsalaisesta bändistä nimeltä Darkane, ja otettiin siitä sitten sukulaisnimi Darcane pitkän vääntämisen jälkeen. Oli loistotemppu, täytyy myöntää. Darkanen kaverit otti ihan henkilökohtaisestikin muhun yhteyttä, että olikohan toi ihan viisasta tuon nimen valitseminen. Laitoin sinne äskettäin paluupostia, ettei siinä mielessä härnätä heitä enää.

– Kun eka kerran vaihdettiin nimeä, siis Darcaneksi, alkoi jotkin arvostelija vänistä, että bändi ottaa tahallaan samankaltaisia nimiä muiden bändien kanssa, vain saadakseen julkisuutta. Vittu mitä paskaa!! Oikeasti, jos me oltais yritetty saada ilmaista julkisuutta jonkun muun bändin miellä, me oltais laitettu nimeksi Metallika, tai Megadeath. Tyhmää kyllä tämä nimihässäkkä, en sitä kiellä, mutta jotain järkeä toivoisi arvostelijoillakin olevan. Tahallaan ei olla huonoja nimiä valittu vaan ihan tietämättömyyttämme. Nyt monet vain tyytyvät haukkumaan nimeä, kun eivät muuta keksi. Ihan sama mulle, pääasia että musa on hyvää ja nimi omaperäinen.

Kappaleenne Valley of Misery herätti taannoin Metallica-aiheista kohua. Kertoisitko miten kaikki sai alkunsa ja mihin hommassa päädyttiin?

– Itse aiheutettu juttu suoraan sanottuna. Mä saan vieläkin postia siitä miten tää biisi on muka ”Metallican julkaisematonta materiaalia” jne.. Käsittämätöntä miten jengi voi sekoittaa mun sen aikasen jutun ja halvan soundin Metallicaan! Sitä mä en yksinkertaisesti tajua. Se väite oli pelkkä vitsi. Mä en ole kertonut tätä oikeasti koskaan missään, mutta homma meni siis näin:

– Mä tein biisin Valley of Misery himassa porukoiden vierashuoneessa Savonlinnassa ihan omana biisinä yrittämättä kuulostaa keneltäkään.

– Esitin sitä silloisille bändikavereille, joista Marko Kautonen (silloinen soolokitaristi) tyrmäsi sen täysin.

– Tein kuitenkin biisin Mikko Purontauksen (silloinen rumpali) ja Antti Kinnusen (silloinen basisti) kanssa neliraiturilla autotallissa ja Markokin suostui lopulta soittamaan siihen soolon. Miksasin biisin tietokoneella ja sain aikaiseksi ensimmäisen äänitetyn biisini. Minulla oli kotisivutilaa Kuopion yliopistossa joten siirsin biisin sinne.

– Olin jäsenenä eräällä Metallica-aiheisella postituslistalla, joten laitoin piloillani sinne ilmoituksen eräästä biisistä, joka oli ”luultavasti tulevaa Metallica-tuotantoa”. Linkki oli Valley of Misery -biisiin ja jo viikon päästä biisiä ladattiin tuhansia kertoja viikossa.

– Koko jutusta kasvoi hetkessä hirveä haloo, jonka seurauksena helvetinmoinen määrä ihmisiä oppi tuntemaan bändin ja postia T-U-L-I. Lopputuloksena oli että itse Metallican äijät joutuivat kommentoimaan jossain jotain tyyliin ”this is not our song”, näin sain kuulla eräältä amerikkalaiselta Metallica-fanilta. Toisaalta taas monet kehuivat kuinka biisi hakkaa mennentullen kaikki Black-albumin jälkeiset tuotokset ja osan vanhemmastakin tuotannosta. Imartelevaa, mutta ei se todellakaan niin hyvä biisi ole. Parempaakin on varastossa.

– Enkä mä tuosta Metallica-assosiaatiosta ole pätkääkään ylpeä. Tietysti jännä juttu, että oma biisi voi mennä noin hyvin läpi Metallica-biisinä, mutta jos meidän nykymusaa kuuntelee, ei varmaan monikaan meitä Metallicaan yhdistä. Mä tiedän missä meidän juuret on, mutta samalla kun ne juuretkin ovat harhailleet ties mihin suuntiin, niin on ehkä oppipojatkin jo omilla teillään. Meillä on nykyään oma juttumme ja me tehdään hyvää musaa omilla ehdoillamme tänä päivänä. Mä en ole kuullut yhtään Metallica-vertausta pitkään aikaan, ja nuo välillä laatikkoon tippuvat Valley of Misery -postitkin ovat vaan mukava ja nostalginen muistutus tuosta ihmeellisestä ajasta, jolloin totuttelin uuteen, isoon Helsinkiin ja tämä kaikki oli vasta lähdössä toden teolla käyntiin.

Haastattelu julkaistu : 2005-08-08
Kirjoittaja : Toni Peltola

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 15.7.2009 ja vanhin 11.5.2004. Yhteensä arkistosta löytyy 162 haastattelua. Bubbling UG oli Noisen osio, jossa nostettiin esille sillä hetkellä pinnan alla kyteviä bändejä.