Poropetra

Mitä käsitteet kansanperinne, kantele ja itämerensuomalaisuus tuovat mieleesi? Näiden asioiden syviin totuuksiin pureudumme tämän haastattelun merkeissä. Puhetta on toki myös Poropetran uusimmasta MCD:stä ja haastatteluun vastanneen Virva Holtittoman omasta elämästä, varsin kattavasti.

Miten kuvailisit Poropetran musiikkia?

– Poropetran musiikin pohja on itämerensuomalaisessa kansanperinnemusiikissa, runonlaulannassa sekä kanteleperinteessä. Tähän perustaan naitamme ennakkoluulottomasti sekä kurkkulaulua että metallia. Pyrkimyksenä on yhtäältä ylläpitää wanhaa perinnettä sen omilla aseilla, mutta samanaikuisesti uudistaa sitä nykymusiikinkin keinoin. Emme rajoita itseämme millään tavalla, vaan uskallamme kokeilla rajojamme – ja jopa rikkoa niitä. Mutta kaikessa tässä toimimme aina perinteen itsensä ehdoilla. Annamme sen muodostaa taonnallemme luonnolliset puitteensa. Siten kaikki tekemämme on automaattisesti osa kasassa pysyvää kokonaisuutta.

– Olen kutsunut musiikkiamme “hirwimetalliksi”, mutta tuo paremman puutteessa keksitty aikansa elänyt nimitys on harhaanjohtava; vain osassa kappaleistamme on säröä. Teemme selkeän pesäeron “folk-metalliin”, jossa pääpaino on metallin puolella ja jossa todelliset kansanmusiikkivaikutteet – ja usein nämäkin vieläpä syntikalla toteutettuna – ovat lopulta sangen vähäisiä. Meidän pohjamme on nimenomaan kanteleeseen nojaavassa kansanperinnemusiikissa, jossa metallielementit ovat vain niitä suolaripauksia. Luonnehtisin Poropetran musiikkia etniseksi kantelerockiksi tahi suomalaiseksi nykykansanmusiikiksi.

Minkälaiset asiat vaikuttavat sinuun eniten musiikin tekijänä?

– Nautin valtavan paljon ulkona luonnossa kävelemisestä myöhään illalla tahi aikaisin aamulla. Metsässä kävellessä mieli tuntuu puhtaalta ja ikiaikainen musiikki kumpuaa olevaksi. Tästä syystä minulla on usein matkakanteleeni mukana, että voin hetimiten taltioida päähäni oleviksi syntyneitä sävelkuvioita. Olen kaikella sydämelläni yhtä luonnon kanssa ja se kuuluu musiikistamme.

– Minulla on myös luovaa hulluutta jopa muillekin jakaa! Se ajaa rajojen koettelemiseen, sekä toisinaan raskaasti ylikin. Minulle on tärkeää luoda musiikkia rennossa ilmapiirissä – ei ryppyotsaisesti nysväämällä ja nähjäämällä. Oppiminen on minulle hauskaa; parhaiten oivallan uusia temppuja ja kikkoja, kun antaudun täysin vimmoin pelleilemään sävelilläni!

Minkäläinen historia Poropetralla on? Entä mihin toivoisit yhtyeen kehittyvän? Mistä kansanmusiikin kipinä tuli elämääsi ja miten ylläpidät sitä?

– Näihin kyssäreihin tulee yhteinen vastaus taajan tarinan muodossa. Olen aina ollut kiinnostunut suomensukuisten kansojen kielistä, kansanperinteistä, historian vaiheista, sekä kulttuureista. Ne asiat ovat alati olleet elämässäni läsnä ja vaikuttaneet ajatusmaailmaani. Olen häpeilemättömästi wanhoillinen ihminen – jopa jonkinlainen 2000-luvun karelianisti tahi kansanvalistaja. Kansallisromanttisesta fantasioinneista sekä kaikesta isänmaallisuuteen liittyvästä pysyttelen silti visusti erossa.

– Nuorukaisna piti kumminkin läpikäydä se pakollinen kapina- ja napinavaihe, mikä osaltani tarkoitti kovan metallimusiikin luomista kera VMMA-nimisen hurjan poppoon. Sitten – käytyäni armeijan ja päästyäni opiskelemaan Oriveden Opistolle – tajusin että pelkän metalli-ilmaisun tie oli auttamattomasti loppuun kuljettu. VMMA laitettiin jäihin sulassa sovussa ja yhteisymmärryksessä.

– Oriveden Opistolla vietetty talvi 2001/2002 oli selvä käännekohta. Se toi minulle uuden musiikillisen suunnan. Oriveden Opistolla oli musiikkilinja, ja heidän kansanmusiikkiesityksiään kuulin tämän tästä. Veri alkoi vetää siihen suuntaan. Jo VMMAn aikana kuuntelin Hedningarnaa, Pohjannaulaa sekä Shamaani Duoa. Viimeksimainitun jatkotuotantoa etsiessäni internetistä löysin Shamanin (nykyinen Korpiklaani), jonka tuolloinen omaperäinen ja ainutlaatuinen joikumetalli vaikutti minuun voimakkaasti. Shamanin myötävaikuttamana halusin tehdä rehellistä, omaperäistä ja luonnonläheistä musiikkia, jossa yhdistyisi kauneus ja raskaus, lämpö ja kylmyys, esi-isien perintö ja huomisen kaiku.

– Syksyllä 2002 muutin Viroon, Tartton yliopistoon opiskelemaan viron kieltä. Tällöin katson Poropetran tulleen perustetuksi. Silloin visioni haluamastani musiikista oli edennyt tarpeeksi pitkälle. Halusin musiikkini nojaavan selkeästi omaan itämerensuomalaiseen kansanmusiikkiperinteeseemme ja runonlauluun. Aavistus metallimusiikin raskautta toimisi hyvänä mausteena. Sama punainen lanka on yhäkin Poropetran runkona.

– Jo alusta asti oli myös tuiki selvää, että wanhoista perinnesoittimista juuri kanteleella – sekä siihen läheisesti liittyvällä musiikkiperinteellä – tulisi olemaan dominoiva osa kappaleitten taonnassa. Tajusin kannelluksen olevan itselleni mitä luonnollisin lähestymistapa oikean suomalaisen, karjalaisen, inkeriläisen ja virolaisen musiikkiperinteen löytämiseksi musiikkiini. Muut perinnesoittimet, kuten jouhikko, torupill (virolainen säkkipilli), paarmapilli (munniharppu) sekä tavanomaisemmat viulu ja pillitkin ymmärsin myös olennaisiksi oikeanlaisen tunnelman tavoittamiseksi.

– Virossa asuessani syntyivät ensimmäiset Poropetran laulut. Tällöin metallin puolelta iskivät Metsatöll, Skyforger, Tharaphita ja Zalvarinis. Perinnemusiikkiosastolta vuorostaan Kulgrinda, Oort ja Sinimaniseele löivät minuun lähtemättömät poltinmerkkinsä. Tulin myös – kuin varkain – opetelleeksi tuvalaisen kurkkulaulun alkeet, jolloinka tykkänään uudenlainen, väkevä ja timmi elementti astui lähtemättömästi mukaan musiikkiini.

– Ollessani kesällä 2003 lomalla Suomessa, äänittelimme viulistivirtuoosimme Hittavaisen kanssa tukun kappaleitani nauhalle. Homma oli kumminkin tuolloin vielä auttamattomasti lapsenkengissään, ja syntyneet kappaleet oli vielä viisainta jättää piiruksi hautumaan. Samaisena syksynä muutinkin sitten jo takaisin Suomeen ja aloitimme “Poropetra”-MCD:n kappaleitten äänityksen. Huomasin loitonneeni lopullisesti erilleen metallivaikutteitten piiristä. Kokonaisuutena itämerensuomalainen (suomalainen, karjalainen, inkeriläinen, virolainen, setulainen, vepsäläinen ja liiviläinen) sekä uudempi että vanhempi kansanmusiikkiperinne vain antoivat ne suurimmat musiikilliset innoitteet, jotka mielessäni naittuivat yhteen, sekä suodattuivat aivojeni ja kanteleeni lävitse omaperäiseksi, monisäikeiseksi ja alkuvoimaiseksi osaksensa Poropetran ilmaisua.

– Myöhäissyksyllä 2004 vuoden uurastus tuli valmiiksi. “Poropetra”-MCD julkitakoutui toisen kanneltajamme Frostheim Kuuraparran perustaman Rautajouhi-omakustannelevy-yhtiön kautta. Ja tätä kautta Poropetran tuotokset ovat ilmestyvä jatkossakin. Halajan tiukasti pitää musiikkini ohjat omissa käsissäni. Tiedän että on kalliimpi polku kuljettavana, mutta samalla jokainen onnistunut tuotos antaakin sitten sitäkin enemmän. Musiikki on minulle rakas ja tärkeä harrastus ja sellaisena sen haluan pitää jatkossakin. Pyrin joka päivä säännöllisesti soittelemaan kantelettani. Olen kanneltaja ja runonlaulaja, elän tätä perinnettä.

– Nythän taomme uutta täyspitkää levyämme, Sinihirweä. Luvassa on entistä enemmän perinteisempiä säveliä – mutta entistä vahvemmalla ja raskaammalla äänimaailmalla. Lisäksi työn alla on entistä uskaliaimpia ratkaisuja kaikin puolin muutenkin. Paljon on bändissä samaa kuin sen perustamishetkelläkin, mutta paljon ovat myös aika, ystävät, uudet vaikutteet, sekä soittotaidon kehittyminenkin tuoneet muassaan muutosta.

– Tulevaisuudesta en osaa sanoa mitään, mutta aion olla vastakin yhtä rehellinen kaikessa kuin mitä tähänkin asti. Itämerensuomalainen kansanperinnemusiikki, runonlaulu, sekä kanteleperinne ovat yhdessä se syvältä rotumuistini syövereistä kohoava emäpuu, jonka jok’ikisten oksien, neulasten, kerkkien, käpyjen – ja jopa kääpien ja tuulenpesienkin – annan kasvaa ja kukoistaa rajoittamattomina, kahlitsemattomina. Sen puun juuret ovat kovana ja lujana siinä maassa, mistä inspiraatio ja sydänveri ovat lähtöisin. Eikä ole pelkoa että sekoaisin toiseen puuhun tahi tykkänään toiseen metsään. Oman kannelpuuni annan rajoittamattomana kasvaa ja kukoistaa. Sama puu on versova uusia siemeniä, ja ken sen puun pihkaa saa luvan maistaa, elää laillani sulassa sovussa luonnon, kanssaihmisten ja itsensä kanssa.

Sinulla on kokemusta erilaisista kansanmusiikille olennaisista instrumenteista, kuten kanteleesta. Kuinka tiesi on johtanut näiden luo? Oletko itseoppinut, vai oppitunteja ottanut?

– Kuten jo edellä puhuttu, kantele on pääsoittimeni, sekä sävelteni ja laulujeni perimmäinen lähde. Olen aktiivisesti soitellut kanteletta vasta kahtisen vuotta, jos kohta ensimmäiset varsinaiset vakavaluonteiset kokeilut soittimen parissa tapahtuivatkin jo samoihin aikoihin, kun visio Poropetrasta pamahti päähäni. Ja luonnollisestikin olen itseoppinut kanteleen keralla. Mitään oppitunteja ei olla tällä suunnalla ikikuunaan otettu.

– Kaikki juontaa juurensa kevääseen 2002, jolloinka olimme kaveriporukalla liikenteessä sittemmin jo perinteeksi muodostuneilla Varjagi-festivaaleilla. Hittavaisella oli ollut mukanaan itsekyhätty viisikielinen kantele, jonka kieliä sekä minä että Kuuraparta näppäilimme. Meillä lähti kummallakin innoite kanteleeseen juurikin tästä tilanteesta. Omaa kanteletta en kumminkaan vielä tuolloin hankkinut.

– Viroon muutettuani tutustuin Metsatöllin Varulveniin, joka näytti minulle muutamia jippoja kanteleellaan. Sain Virosta halvalla ostetuksi käytetyn – jo valmiiksi kärsineenoloisen, sekä hajoilla olevan 48-kielisen konserttikanteleen, jota en parhaimmalla tahdollanikaan saanut oikeaan vireeseen. Myös soittaminen silloisilla taidoillani niin monimutkaisella soittimella oli helpommin sanottu kuin tehty. Minun onnistui sillä kumminkin opetella Varulvenilta oppimiani perusteita niin 5-kielisen kuin 10-kielisenkin tekniikoista. Ajattelin kyseisen kanteleen joskus vastaisuudessa viedä entisöitäväksi ja sitten sitä kautta viedä taas soittoni tykkänään uusiin sfääreihinsä.

– Suomeen palattuani aloin aktiivisesti harjoitella kannellusta. Tähän auttoivat tyttöystävältäni ainakin puolisen vuotta lainassa ollut 5-kielinen kantele – jonka hän oli vuorostaan lainannut koulunsa musiikkiluokasta – sekä Kuuraparralta omaksi ostamani Lovikan 5-kielinen. Tämän jälkeen kannellukseni kehittyikin jo niin nopeasti eteenpäin, että vain viuhahdus kävi! Poropetra-MCD:llä soitan Hittavaisen 10-kielistä kanteletta.

– Kannelluksen parissa tapahtui uunna vuonna 2004/2005 hurja käänne. Olin ostanut kontaktimikrofonin. Laitoin sen kiinne kanteleeseen ja kytkin toisen pään kitaran särövahvistimeen. Tajusin löytäneeni villin ja täysin uudenlaisen kannelmaailman. Särökannel nyt ei varsinaisesti mikään uusi juttu ole, mutta tajusin sillä sekunninlyömällä ne kaikki toteutusmahdollisuudet, jotka se antaa. Sain kanteleen maagisen ja alkuvoimaisen – shamanistisen – soinnin kammitsoitua elävän sähkön muotoon. Kitarasärön ohella kuullaan siis myös kannelsäröä niin ” Sinihirwi-levyllä, kuin myös myöhemmissäkin tuotoksissamme. Tämä on selkeä esimerkki alussa mainitsemastani luovasta hulluudesta sekä myös perinteen uudistamisesta sen omilla ehdoilla. Olen aivan varma, että Kalaharin aavikon bushmannikin laittaisi pätkivän rumpunsa hetimiten säröseinään kiinne, jos vain saisi siihen tilaisuuden!

– Tämän lisäksi ostin juuri Virosta mittatilaustyönä valmistuneen 12-kielisen kanteleeni, joka on umpipohjainen, väkevä-ääninen, täysin uniikki – sekä kaikin puolin alkuvoimainen peli, jonka akustinen soundimaailma on vuorostaan sekin retkensä tykkänään omaan, mahtipontiseenkin maailmaansa. Näin voimakkaalla soittimella saan vaikka mitä aikaiseksi, ja uskon sen avaavan minulle täysin uusiakin musiikillisia kanavia, sekä tapoja toteuttaa itseäni. Myös tätäkin soitinta kuullaan Sinihirwi-levyllä.

– Mielessä kangastelee myös ajate kokonaan kanteleilla toteutetusta levystä, jonka aion joskus myös tehdä. Mutta siittä tulee kyllä soololevy, jonka aion pitää Poropetrasta tyystin irrallaan. Näitä kun ei koskaan tiedä mihin suuntaan nämä tällaiset ajatukset ovat kehittyvä. Muista soittimista jossain määrin hallinnassa ovat paarmapilli, etnorumpulat, sekä kaiken maailman kilkuttimet ja kolkuttimet, mutta kantele on pääsoittimeni ja sellaisena myös pysyy.

Myös kurkkulaulun osuus Poropetran musiikissa kiehtoo. Miten löysit tämän tyylin ja aiotko käyttää sitä enemmäkin tulevaisuudessa?

– Tuvalaista kurkkulaulua kuulin ensimmäistä kertaa jo Oriveden Opistolla. Jo silloin arvostin tätä tyystin omaleimaista ja vahvaa laulutyyliä. En kuitenkaan tuolloin vielä ajatellut sitä itse opetella. Vasta Virossa asuessani pääsin jyvälle tähän laulutapaan, ja siihenkin Varulvenin opastuksella. Kargyraa-laulun, eli tämän matalaäänisen laulutyylin opin verraten nopeasti. Ajan myötä korkeaäänisemmät höömei- ja sygyt -tyylitkin jäivät lapaseen. Itse opeteltu ja harjoiteltu juttunsa tämäkin.

– Sinihirwellä on kurkkulaulu parissakin kappaleessa suorastaan määrävässä asemassa ja kyllä, sitä on yhä enenevimmissä määrin luvassa jatkossakin. Kurkkulaulua reenailen myös joka päivä. Varsinkin höömei-kurkkulaulu on mielenkiintoinen, sillä sen tekniikassa on yhteyksiä saamelaiseen joikuun sekä karjalaisiin itkuihin, vaikka muuten perinteinä ovatkin nuo kaikki hyvin kaukana toisistaan. Sinihirwelle tuleekin yksi höömei-kurkkulaulua ja itkua yhdistelevä kappale, sekä yksi kappale jossa on myös joikua. Joikua toivoisin jatkossa oppivani kunnolla, niin saisin sitäkin kautta laulumaailmaa taas hieman avarrettua.

– Kurkkulaulumusiikki, sekä hieman yleisimminkin aasialainen ja siperialainen kansanperinnemusiikki tippuvat muutenkin varsin huolella, kun on siihenkin perinnemaailmaan päässyt sisälle. Siinä on yllättäviä yhtäläisyyksiä shamanisminsakin perulla itämerensuomalaiseen ja saamelaiseen perinteeseen. Tuvalaista kurkkulaulumusiikkia tekevät Yat-Kha ja Huun-Huur-Tu ovat kurkkulaulun osalta suuria innoittajiani. Kurkkulaulu on myös tärkeä elementti musiikissamme, vaikka onkin tykkänään vieraan perinteen tuotetta. Juuri siksi pippuroinkin kurkkulaululla vain niitä kappaleitamme, jotka sitä todella kaipaavat. Se on mauste samalla lailla kun metallisuuskin, mutta ehkä piirun verran tulisempi sellainen!

Minkälaisia mietteitä Poropetran levytykset sinussa herättävät näin jälkikäteen ajateltuna?

– Kyllähän Poropetra-MCD:een olen yhä tyytyväinen, sillä hyvähän tuosta tuli. Se on kelpo avaus kaikelle sille, mitä on vastaisuudessa luvassa. Levyn siivuista silti kyllä väkisinkin kuulen, että ne ovat jo pari vuotta vanhoja kappaleita, ja heijastavat niitä senaikaisia ajatteitani ja tuntemuksiani. Salon sahti -kappale esimerkiksi. Silloin tuntui luontevalta tehdä kunnon juomalaulu, mutta nykyisin en siihen aiheeseen enään halua palata. Se on rasittava klisee. Elämässä ja perinteessä on niin paljon kiinnostavampiakin asioita ja juttuja laulun aiheiksi.

– Toisaalta osa wanhoista kappaleistamme on lähtenyt elämään tyystin omaa elämäänsä. Oma suosikkini on ehdottomasti levyn päättävä Tuulikannel, herkkä kehtolaulu vailla vertaa. Nyt oikeastaan vähän harmittaa, että kyseinen siivu tuli jo tehtyä. Sain siihen sanat valmiiksi vasta kuukausi sitten. Olisi typerää enään tässä vaiheessa sörkkiä jo valmista kappaletta. Ja aivan yhtä poissuljettua on se, että tekisin laulusta uuden version, sillä en noin muutenkaan näe mitään järkeä vanhojen kappaleitten uusinnoissa – vaikka olisivatkin sitten kuinka paljon paremmin tehtyjä. Aina tulee pyrkiä pelkästään eteenpäin, eikä jäädä menneeseen jämäämään. Joskus hamassa tulevaisuudessa toteutuvat live-esitykset ovatkin sitten jo tykkänään oma juttunsa – ne tarjoavat tilaisuuden näyttää miltä vanhatkin kappaleet nykyisin kuulostavat.

Tulevan Poropetra-levytys kantaa siis nimeä Sinihirwi. Mitä tuolta levytykseltä on lupa odottaa?

– Siinä missä Poropetra-MCD esitteli meistä sen lämpimän ja keltaisen puolen, tuo Sinihirwi-CD näytille sen kylmemmän ja sinisen puolen. Kappaleet ovat yksinkertaisempia ja vielä entistäkin lähempänä perinnettä, mutta samalla äänimaailma on huomattavasti rankempi ja toteutus progressiivisempi. Tällä levyllä kuullaan ne metallisemmat ja kokeellisemmat vetomme, sähköistetyt kansanlaulumme. Näistä osa on Poropetra-MCD:n materiaaliakin vanhempia, ja näissä siivuissa ne metallivaikutteetkin siis vielä kuuluvat. Mutta suurin osa tavarasta on tykkänään uutta. Ja aivan tietoisesti tein Sinihirwen eeppisten ja kokeellisten kappaleitten rinnalle korostukseksi aivan yksinkertaisia ja vähäeleisiäkin lauluja. Suurimpien progressioiden rinnalle tulee ainakin pari nykäisyä, joissa on vain pelkkää laulua, sekä yksi mies ja kantele – meiningillä tehty veto. Konseptia on siis venytetty raaoin ottein kaikkiin ääripäihin. Särön ja akustisuuden suhde on noin puolet ja puolet.

– Sinihirwellä olen kappaleitten teossa hyödyntänyt myös alkuperäisiäkin kansansäveliä ja kansanrunoja, ja milloin olen niin tehnyt, tekijätiedoissa lukee selvästi jotta trad. Wanhatkin kansansoittajat tekivät heti oman versionsa kuulemistaan ja omaksumistaan perinnesävelistä ja -runoista. Tämän vuoksi on esim. näitä Melkutuksen ja Maanituksen toisistaan kovastikin eriäviä toisintoja löydettävissä joka puolelta Suomea. Melkutus löytyy myös Sinihirweltä – ja paljon hauskempana ja nopeampana versiona kuin esimerkiksi Värttinän ja Mylläreitten levyiltä! – Tähän mennessä olemme äänittäneet suurimman osan kanteleista, sekä osan kitaroista. Suurin työ on silti vielä edessä, ja saapi nähdä, millaisiin ratkaisuihin tässä vielä päädytään. Moni asia on vielä täysin auki. Alunperin levyn piti tulla uloilleen jo alkukesästä, mutta otin koko kesän vielä lisäaikaa. Näissä hommissa tuppaa usein aikataulut venymään hieman pisemmälle kuin mitä alunalkaen on aiottu. Sinihirwi luo nahkamme myös sillä, että mukana on puolet suurempi kokoonpano kuin aikaisemmin, sekä uusia soittimia ja kokonaan uusia ääniä. Ja tietenkinhän soittotaidot ovat tässä itsekullakin parantuneet ja syventyneet. Myös kanteleen asemaa yhtyeemme avaininstrumenttina pyritään lisäämään. Muilla on kaksi kitaristia – meillä on kaksi kanneltajaa!

Poropetrassa on lisäksesi kaksi jäsentä, Frostheim Kuuraparta sekä Hittavainen. Minkälainen rooli heillä on yhtyeessä? Osallistuvatko he jollain tapaa sävellysprosessiin, vai ovatko he pikemminkin vain taustatekijöitä?

– Hittavainen ja Kuuraparta ovat olleet jo alusta asti mukana oman musiikkini toteuttamisessa. Silloin kun vielä olin Oriveden Opistolla, tutustuin heihin ja tajusin löytäneeni hengenheimolaiset. Kuuraparralla oli tuolloin vielä Talvi-projektinsa pystössä ja Hittavaisen Lempo-rytmiryhmä oli toteutusperiltään juurikin sitä mitä itse hain (puhumattakaan siittä että Hittavainen siirtyi tuolloin vaikuttamaan myös Shamaniin, bändiin josta koko oma homma minulla alkoi). Oli sanomattakin selvää, että musiikkiahan sitä tässä täytyy yhdessä tehdä. Poropetraa edelsi samojen miesten kanssa hämäräperäinen kaljaprojekti nimeltä Sahtiwaari, jonka puitteissa tapahtuneet kohellukset yhä mielelle kirvoittavat kunnon naurut!

– Nykyisin bändimme jäsenten määrä on tuplaantunut ensimmäisen tuotoksen ajoista; lisäkseni Poropetrassa vaikuttaa viisi muutakin henkilöä ja heidän kaikkien soittoaan ja lauluaan kuullaan Sinihirwellä. Hittavainen jatkaa tuttuun tapaan viulujen, jouhikkojen ja pilliensä parissa ja Kuuraparta vastaa tällä kertaa kakkoslaulun lisäksi myös kakkoskanteleesta, sekä osasta kitarointia. Meillä on nyt myös rumpalikin, Aapo, joka etnorumpulain poljennan ohella tuo mukanaan myös ripauksen didgeridoota ja tiibettiläistä soivaa kulhoa höysteeksi. Ja onpa Poropetrassa nykyisin myös kauniimmankin sukupuolen edustajia: tyttöystäväni Peikko-IP soittaa kitarat ja bassot ja Red Amfeta laulaa heleät värttinämäiset naislaulut äijäkuorojen päälle.

– Kaikilla Poropetran jäsenillä on hyvin tärkeä rooli tässä ja arvostan heitäkaikkia suuresti. Ilman heitä tämä ei olisi mahdollista. Opin heiltä päivä päivältä enemmän musiikista, soittamisesta ja laulujen takomisesta. Suurin osa heistä on minua niin paljon kokeneempia muusikkoina. Ja tottakai kuuntelen heidänkin mielipiteitään ja ehdotteitaan, sillä niin hyvän bändinjohtajan tehdä kuuluukin. Ja soittimiensa sovituksiin annan heille vapaat kädet, sillä siten homma toimii kaikista parhaiten. Erityisesti Hittavaisen ja Kuuraparran rooli on Poropetrassa suuri: heidän luonaan äänitämme tuotoksemme ja Hittavainen vastaa myös tuottamisesta, miksauksesta ja masteroimisesta. Kaiken kaikkiaan olen tähän porukkaan hyvin tyytyväinen. He ovat kaikki lahjakkaita muusikoita ja heidän antamansa arvokas panos Poropetraan merkitsee minulle paljon. He ovat kaikki hyviä ystäviäni ja heidät haluan pitää remmissä mukana aina loppuun asti.

– Lähestulkoon kaiken Poropetran kappaleista teen itse, mutta jos joltakulta tulee apua kappaleen tekoon tai kokonaan uusikin konseptiimme sopiva raina, niin tottakai se lasketaan mukaan. Esim. Poropetra-MCD:llä olevasta kappaleesta Tunturikukka en päässyt päämelodiaa pidemmälle ja Hittavainen teki sen loppuun. Ja Sinihirwelle on tulossa yksi Kuuraparran tekemä siivu sekä yksi Peikko-IP:n kitarasta lähtenyt kappale.

Minkälaisia teemoja Poropetran sanoitukset käsittelevät? Minkälaisista ideoista ne syntyvät?

– Sanoitukset ovat minulle aina olleet musiikissa vähintäänkin yhtä tärkeä tekijä kuin itse säveletkin. Siksi kiinnitän niihin enemmän huomiota. Hyvä sanoitus on kappaleen kuin kappaleenkin tukena, mutta huono/naiivi sanoitus voi vuorostaan pilata hyvänkin laulun. Sanojen tulee heijastaa siivun tunnelman sisältöä. Syystä siitä sanani syntyvät ennen säveltä. Sopiva lyriikka ruokkii luomaan oikeanlaisen sävelmaailman siihen ympärille. Jos esim. sanoituksesta tulee manaus, jossa nostatetaan suonsilmän henkeä vainolaisen kimppuun ja sanoissa itsessään on paljon k:ta, r:ää, h:ta ja muita kovia konsonantteja, on selvää, että sovituksessa hyödynnetään kurkkulaulua, tukevia rytmejä, sekä säröä. Näin syntyi Sinihirwen avaava manaus Kuekertoene.

– Olen kirjoittanut omia runoja ja tarinoita aina 10-vuotiaasta saakka. Kirjoittaminen on musiikin ohella yksi rakkaimpia harrastuksiani. Olen perehtynyt erilaisiin kirjoittamistekniikoihin, mutta omien laulujen taonnassa on oma runonlaulumittamme, nelipolvitrokee, jota “kalevalamitaksikin” kutsutaan, se itsestäänselvin ja luonnollisin tapa toteuttaa itseäni. Olen kalevalaisittain kirjoittanut tekstejäni jo kymmenen vuotta; ei siis ole epäilystäkään siittä etteikö homma olisi lapasessa. Kirjoittaessani mitalla pyrin tietoisesti wanhojen runonlaulajain kantaan, eli siis siihen, että välillä rikotaan mittaa, sujautetaan murteellisuuksia mukaan ja keksitään kokonaan uusia sanoja ilmaisun rikastamiseksi. “Puhdas” kalevalamitta on myytti ja Lönnrotin tekemällä luoma käsite, joka ei siis ole lähelläkään alkuperäistä kansan keskuudessa elänyttä kansanrunoutta. Siinä missä monille muille Kalevala on se kaiken huippu, minulle se oli vasta koko homman alku. Olen lukenut alkuperäisiä kerättyjä Kalevalan sankarirunoja ja aivan eri tavallahan ne ovat runonlaulajain suissa kulkeneet. Minua innoittavat eniten nimenomaisestikin ne alkuperäiset kerätyt hiomattomat kansanrunot, joita löytyy esim. kymmeniä tiiliskivieepoksia sisältävästä kirjasarjasta “Suomen kansan vanhat runot”.

– Sinihirwi-levyllä kuullaan sanoituksissa itämurteellisuuksia, inkerinsuomea sekä myös länsimurteellisuuksia. Löydettyäni länsimurteilla kirjoitettua runomittaa mainiosta kirjasta “Kalevalaista kertomarunoutta”, havaitsin niitten muistuttavan hämmästyttävästi omia länsimurteellisuutta tavoittelevia tekstejäni. Tämä on suunta jatkossakin, sillä olen itse pohjimmiltani länsisuomalainen, jos kohta ripaus tulista karjalaisvertakin suonissani virtaa. Ja harva sitäpaitsi lienee tietonen, että suomalainen runonlaulu on alunperin lähtöisin nimenomaisesti Länsi-Suomesta ja vasta myöhemmin levinnyt itään runonlaulajasukujen muutettua sinne 1500- ja 1600-luvuilla. Nyt se täytyy tuoda sieltä takaisin synnyinsijoilleen!

– Myös tässäkin asiassa pyrin samanaikuisesti ylläpitämään perinnettä, sekä uudistamaan sitä. Suomen kieli on minulle kaunein kieli maailmassa ja haluan jättää siihen jäljen itsestäni. Sanoilla leikittely ja uudenlaisten ilmaisujen esilleloihtiminen on minulle kovin mieluisaa. Kappaleitten aiheet ovat suoraa jatkumoa wanhoille kansanlauluille. On syntymälauluja, matkalauluja, rakkauslauluja, lastenlauluja, valituksia, työlauluja ja kehtolauluja, löytyy loihtuja, itkuja, manauksia sekä lyyrisiä tarinoita sekä pitkiä eeppisiäkin kertomuksia. Sanoitukset syntyvät suoraan omasta eletystä elämästä ja tuntemuksista. Vuodatan niihin sydänvertani.

– Säännöt vahvistavana poikkeuksena täytyy tässä kertoa jotakin Poropetra-MCD:n ainuasta vironkielisestä kappaleesta Saare piiga. Aivan alussa minulla oli tarkoite tehdä lauluja viroksikin, kerta asuin kyseisessä maassa. Muutettuani takaisin Suomeen päätin kumminkin keskittyä pelkästään äidinkieleeni. Kunnioitukseksi historialleni jätin silti Saare piigan vironkieliseksi muistuttamaan tuosta ajasta. Nykyisin suomi on lauluissani itsestäänselvyys, jota ei kyseenalaisteta. Niillä jaloilla juostaan, millä on opittu kävelemäänkin. Sillä kielellä lauletaan, millä on opittu puhumaankin.

Miten Poropetran biisit syntyvät?

– Poropetran siivut syntyvät verkalleen ja aika ajoin. Joskus saattaa mennä pitkäkin kausi, ettei synny mitään ja toisinaan tavaraa ryöpsähtää kokonainen ryväskin kerralla. Ensin syntyvät sanat, ja sitten sävelet. Sovittelen kappaletta aikani ja hion sanoituksen kohilleen. Jälestä sen sitten menemme äänittämään lauluja oleviksi. Poropetra-MCD tehtiin Hittavaisen luona ja Sinihirweä taotaan Kuuraparran pajassa. Äänitysvaiheessa kappale yleensä muokkautuu ja jokainen soittaja sovittaa siihen omat instrumenttinsa. Ja aivan viimeiseksi Hittavaisen tuottajankäsi määrää kappaleitten loppusilauksen. Lopuksi kipaleet lyödään levylle.

Meillä oli Poropetran levyarvostelun ilmestymisen aikaan pientä keskustelua kansanmusiikin luokittelemisesta, joka syntyi siitä, että kutsuin musiikkianne skandinaaviseksi. Sen vaikutteet tulevat kuitenkin itämerensuomalaisista juurista, jota en käsitteenä tuntenut ennen tätä tapausta. Minkälaisia ajatuksia tuo herätti? Tunnetko, että suomalaiset ihmiset eivät tunne tarpeeksi kansanmusiikin historiasta?

– Minulle on sama pitääkö kukaan musiikistani, sillä makuasiat ovat aina makuasioita. Teen musiikkia omaksi ilokseni ja piristyksekseni. Jos joku muukin tykkää musiikistani, niin se on pelkkää plussaa. Eihän se paimenpillipiiparikaan siinä muhkeaa karjaansa kaitsiessaan mietiksinyt että “minustapa tulee suuri rock-tähti”. Omaksi ilokseen se soitteli. Sama on laita myös minun kanssani. Musiikki on iloni ja rakas harrastukseni ja sellaisena halajan sen pitääkin.

– Tuppaan silti senkin edestä olemaan tarkkana siinä, mitä musiikistani muuten kirjoitetaan. Arviosi oli sieltä parhaimmasta päästä sekä varsin hyvä. Pari sellaistakin kirjoitusta on nimittäin tullut vastaan, että teki mieli mennä ja kuristaa arvostelija niille sijoilleen. Ei siinä ettenkö kestäisi kritiikkiä, kerta itse sellaista olen tieten tahtoen pyytänyt. En vain pidä siitä, että arvostelussa keskitytään epäolennaisuuksiin, esim. juurikin siihen, että tituleerataan musiikki joksikin toiseksi kuin mitä se on ja että ollaan niin tietävinään kaikesta kaikkea, vaikka todelliset tiedot mitä ilmeisimminkin ovat sangen vähäiset ja että lähin vertailukohde kansanperinnemusiikille on vaikkapa joku neo-folk, folk-metalli, pakanahevi tahi joku muu vastaava musiikkityyli, millä ei ole lopulta mitään tekoa todellisen kansanperinnemusiikin kanssa. Olen sen verran kauan ollut tekemisissä näitten asioitten kanssa ja perusteellisesti omistautunut asialle, että kyllähän se pistää vihaksi, kun joku jolla ei ole varaa sanoa aiheesta yhtään mitään tulee opettamaan isiä naimaan. Enhän minäkään mene fuusiojazzia tahi Ugandan vuorten palavia rytmejä arvostelemaan, kerta ei ole tuon taivaallista asiaan liittyvää taustatietoa. Ja äskeinen avautuminen ei siis ole kohdistettu sinuun eikä keneenkään muuhunkaan henk. koht. tasolla, vaan on vain muuan noin yleisesti mieleeni juolahtanut ajate aiheen tiimoilta.

– Kansanperinnemusiikin määrittelyjen tiimoilta olen käynyt monia verisiä vääntöjä netin messulaudoilla. Monille tulee kansanmusiikista puhuttaissa mieleen irkkumusiikki, amerikkalainen akustinen kitaramusiikki, keskieurooppalaisperäinen trubaduurimeininki tahi sitten se skandinaavinen musiikki. Slaavilaisesta kaihosta puhumattakaan. Ikään kuin meillä ei sitten muka olisi mitään omaa. Kansanmusiikkiakin on olemassa monenlaista, ja se vaihtelee hyvinkin paljon riippuen siitä millä alueella liikutaan. Joka kansalla on erikseen oma kansanmusiikkiperinteensä, joka usein vaihtelee maan sisälläkin. Suomessakin on esim. kolmentyyppistä kansanperinnemusiikkia: lännessä on jo varhain skandeilta omaksuttu pelimannimusiikki, idemmässä on yhä “vanha kansanmusiikki” eli juurikin tämä omapohjainen kantele- ja runonlauluperinne, ja pohjoisessa on saamelaisten joikumusiikki. Näinkin monennäköisen kansanmusiikkiperinteen ollessa olemassa ei siis ole mitään järkeä niputtaa kaikkea kansanmusiikkia saman nimekkeen alle.

– Toinen asia, mikä johtaa harhaan on varsinkin metallipiireissä nyt niin kovassa huudossa oleva sana “folk”. Ja “folk-metallin” ohessa tulevat vastaan tietenkin aina ne iänikuiset “murskataan kristityt” – pakanat, viikingit, peikot, louhikäärmeet, hakkaapäällepohjanpojat ja kaljanjuontilaulut – rasittavimmillaan vieläpä kaikki samalla kertaa. Ja ne vähäiset kansanmusiikkivaikutteet ovat sitten näitä kaikuja sieltä Irlannin julmilta nummilta, Norjan viiltävistä vuonoista tahi Keski-Euroopan koukeroisilta vuorilta. Suomalaiset toki mielellään lisäävät vielä sen haitarihumpan tähän mukaan. Maailman ensimmäinen haitari valmistettiin Saksassa vuonna 1830 eli mikään vanha, saati omintakeinen kansansoitin se ei ole (Vrt. kanteleella on yli kaksi vuosituhatta käsittävä historiansa soitinperinteessämme). Ja tämä avautuminen koski vuorostaan siis vain ja ainoastaan sanaa “folk”, jota nykyisellään inhoan yli kaiken. Älköön sitä siis käytettäkö varsinaisesta kansanperinnemusiikista. Meillä on suomen kielessä käytössä ihan omatkin sanat “kansanmusiikki”, “perinnemusiikki” ja itse “kansanperinnemusiikki” sitä varten.

– Varsinaiseen kansanperinnemusiikkiin Suomessa suhtaudutaan vääränlaisella hartaudella ja välinpitämättömyydellä. Kanteleet ja vanhat kansantavat halutaan nähdä sellaisena pakkopullana, kivirekenä, jommoista on pakko hyvän tavan vuoksi perässä raahata. Sille on ihan nimenkin joku viisas keksinyt: tuohivirsukulttuuri. Jos asenne on jo alusta alkaen noin nihkeä, niin ei mikään ihmekään ettei perinnekulttuuri kiinnosta. Täällä oman kultuurin hukkaan heittäminen on jo tullut tavaksi. Kaikki entinen vaan menemään ja muualta uudet asiat tilalle. Tokihan uusia vaikutteitakin saa ja tuleekin ottaa, mutta miksi pitää niellä kaikki muualta tuleva muka parempi tavara nahkoine karvoineen niin että ollaan tukehtumiskuoleman partaalla? Miksei ennemminkin nautittaisi vieraasta vaikutteesta mehevänä pienenä lihapalana siellä oman maan paistin ja liemen seassa? Perinne koostuu vuosisatojen aikana kertyneistä kerroksista. Nykyajan tulisi olla se seuraava kerros, oma lisänsä vanhaan perinteeseen. Siten perinne säilyy ja elää ajassa, sekä innoittaa uudempaakin polvea sitä edelleen vaalimaan sekä välittämään eteenpäin.

– Virossa elämäni aika näytti minulle kouriintuntuvasti sen, miten perinne voisi Suomessakin elää. Virossa ovat kansantavat, kansankulttuuri sekä kansanmusiikki yhä voimissaan. Siellä on perinne jatkunut lähes katkeamattomasti. Jokainen tietää siellä esim. kanteleen ja moni on jopa kokeillutkin soittoa sen. Suomessa jos ottaa kanteleen esille vaikkapa junassa, niin – kiitos “tuohivirsukulttuuri” – asenteen – moni ihmettelee mikä soitin se tuo on. Vaikka kyse on omasta kansallissoittimestamme. Virossa perinteitä ei olla nähty riippana, vaan siellä esim. se elää hyvin ajan hengessä sekä sen mukana. Tämä näkyy musiikissakin: Metsatöllin Hiiekoda-levy esimerkiksi on minulle tähän mennessä ylivoimaisesti toimivin kansanperinnettä metalliin yhdistelevä levy, sillä se on juurikin toteutettu perinteen omilla ehdoilla uusiakaan vaikutteita unhoittamatta.

– Virossa perinnesoittimet elävät myös hyvin tavallisessa rockmusiikissakin. Täällä Suomessa taas eivät ole kanteletta käyttäneet rockissa muut kuin Ismo Alanko ja CMX. Suomalaiset sen kuin vain jaksavat ylläpitää tätä nillitysmyyttiään, joka ruokkii itse itseään. Lauluissakin pitää olla synkkää ja jynkkää, olla kännissä, oikein rypien möyriä itsesäälissä, painaa itsensä maan rakoon ja sen jälkeen kaikki muutkin perässä, olla katellisia muille eikä uskoa itseensä.. Ja samaan hengenvetoon sitten vielä ihmetellään, että miksei suomalainen musiikki pärjää maailmalla! Suomalaisessa kansanperinnemusiikista kuitenkin löytyy niitä iloisiakin lauluja, sillä perinne on kattanut kaiken: elämän, arjen, juhlan, ilot sekä surut. Vasta myöhemmin on tullut tilalle tämä nillityskulttuuri, joka on suomalaisten täysin omaa tuotosta. Ongelmat jotka he ovat itse itselleen luomalla luoneet.

– Tämän kaiken jo hieman harhapoluillekin eksyneen vuodatuksen jälkeen totean vielä, että onneksi tilanne on jo jonkun aikaa ollut muuttumaan päin. Uusia hienoja kansanperinnemusiikkilevyjä tupsahtelee tämän tästä ja uusi polvi on innostumaan päin oikeastakin kansanperinnemusiikkikulttuurista. Ja mihin suuntaan kanteleperinne tästä on menossa, on vain ilo ja kunnia olla siinä mukana myötävaikuttamassa, jättämässä omakin jälki ikiaikaiseen perinteeseen. Poropetran lisäksi ovat myös Kuuraparran oma projekti Nostatus sekä monilahjakkuus Aslak Tolosen Nest mainitsemisen arvoisia edelläkävijäorkestereita tässä kannelluksen eteenpäinviemisessä. Tahdon vilpittömästi kannustaa oikeaan suuntaan kaikkia vähänkin perinteeseen päin kallellaan olevia yhtyeitä/ihmisiä. Teen mielelläni yhteistyötä samanhenkisten ihmisten ja bändien kanssa, jotka kanteletta, kurkkulaulua tahi runonlaululyriikkaa levyilleen kaipaavat. Jokaiselta kun kerta saa aina jotakin uutta omaan soittoonsa ja voi vastaavasti antaa jotakin omasta soitosta toisille. Kävin esim. Korpiklaanin Voice of the Wilderness-levylle soittamassa kanteleet yhteen kappaleeseensa, sekä ryöjähtämässä parit kurkkulaulahduksetkin sekaan musiikkinsa. Mis sie tarvitset oikei hyvvää kannelniekkua? Täs siul on sellane!

Haastattelu julkaistu : 2005-04-28
Kirjoittaja : Toni Peltola

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 15.7.2009 ja vanhin 11.5.2004. Yhteensä arkistosta löytyy 162 haastattelua. Bubbling UG oli Noisen osio, jossa nostettiin esille sillä hetkellä pinnan alla kyteviä bändejä.