28.3.2011. Bob Hund, Tavastia
Eräs tuttu innostui keikan jälkeen tituleeramaan Bob Hundia Ruotsin Radiopuhelimiksi. Vertauksessa on perää etenkin mitä tulee yhtyeiden kehuttuun livetoimintaan. Muiden jäsenten soittaessa paikaltaan hievahtamatta syvän keskittyneisyyden uurtaessa kasvoja, laulusolistit seikkailevat pitelemättömästi ympäri lavaa, ja varsinkin sen ulkopuolella. Jos J.A. Mäen rekvisiittaan kuuluvat aurinkolasit ja tuoli, ovat Thomas Öbergin luottoaseet puolestaan Zorro-naamio, liikennetötteröillä häröily ja veijarimaisen ironiset välispiikit.
”Seuraavaksi soitamme perinteisen ruotsalaisen kansansävelmän, ja soitamme sen niin hitaasti kuin mahdollista.” Lausumaa seurasi yhtyeen nopein ja punkein ralli Istället för musik: förvirring – kappale jonka Drottningsgatanilla kuvattu takaperoinen video teki minuun lähtemättömän vaikutuksen 90-luvun puolessavälissä. Energisen sätkivä ja äärimmäisen tarttuva menopala on siitä lähtien ollut lempikappaleitani ja siksi keikan henkilökohtainen huippuhetki.
Popsång (mot min vilja) käynnisti pehmeästi, kuin vaivihkaa setin, jonka alussa kuusihenkinen yhtye keskittyi esittelemään uudempaa tuotantoaan. 14 vuotta yhtyeen paluuta odottanut, viittä vaille loppuunmyyty Tavastia janosi ymmärrettävästi vanhempaa materiaalia, ja lämpeni siten kunnolla vasta saatuaan haluamansa.
Vaikka alku vähemmän intensiivisempi olikin, se ei missään nimessä äitynyt tylsäksi pakkopullaksi, koska uusin albumi Det överexponerade gömstället on enemmän kuin kelvollinen tuotos. Sillä yhtye intoutuu aikaisempaa kosketinvoittoisemmin muistelemaan 80-luvun taitteen uutta aaltoa. Kaikkein korostetuimmin tämä ilmenee yli seitsenminuuttisessa Stumfilmissä, jonka puhelaulumaiset hokemat tuovat mieleen David Byrnen ja Talking Headsin. Hypnoottisen poljennon määrittämä kappale on parasta Bob Hundia kymmeneen vuoteen – etenkin livenä, jolloin sen rokkiosuudet todella rokkasivat ja kappale pääsi lentoon. Öbergkin näytti sopivasti kuin mykkäelokuvasta karanneelta antisankarilta.
Pitkine encoreineen vajaa pari tuntia kestänyt, intensiiviseen hurmokseen kiihtynyt keikka ei rakentunut niinkään albumien varaan vaan niistä monesti täysin irrallisille sinkku- ja EP-raidoille, joista vanhin oli vanhin mahdollinen, eli upea Allt på ett kort. Bob Hundille oletettavasti ”Creepin” ja ”Smells Like Teen Spiritin” kaltaista, mielenkiintonsa esittäjälleen menettänyttä hittiä edustavaa Düsseldorfia ei kuultu. Sen sijaan yhtye soitti sen jonkin sortin kulttisuosioon nousseen b-puolen, Hörlurarin, joka varmastikin miellytti vieressäni seisonutta, kuulokkeet päässä keikalle saapunutta fania. Erikoisempaa singleosastoa edusti myös Pere Ubu -laina Ett fall och en lösning.
”Harva yhtye pystyy enää tässä vaiheessa keikkaa vetämään sellaisen kappaleen kuin Det skulle vara lätt för mig att säga att jag inte hittar hem, men det gör jag; tror jag”, Öberg velmuili ensimmäisen encoren melkoiseen livehekumaan kasvaneen päätösbiisin kohdalla. Jep, harvalla yhtyeellä on tosiaan tuon nimistä, saati pituista kappaletta, ja harvalla yhtyeellä on muutenkin niin nerokkaita biisinnimiä ja sanoituksia. Tällaista yhdistelmää indierock-perinteen värittämää epäsuhtakitarointia, kummaa kosketinsoundia, pettämättömiä pop-koukkuja ja rönsyilevää, mutta humaanin lämminhenkisenä pysyvää, skoonenmurteista surrealismia on tarjota vain Bob Hundilla. Ja sitä se tarjosi parhaalla mahdollisella tavalla.
Setti:
Popsång (mot min vilja)
Folkmusik för folk som inte kan bete sig som folk
Jag tror jag är kär
bob hund 2020
Nu är det väl revolution på gång?
Stanna klocka, stanna
Stumfilm
Ett fall & en lösning
Upp, upp, upp, ner
Skall du hänga med? Nä!!
Istället för musik: förvirring
—————————————————-
Tinnitus i hjärtat
Hörlurar
Bli aldrig som oss, bli värre!
Det skulle vara lätt för mig att säga att jag inte hittar hem men det gör jag; tror jag
—————————————————-
Tralala lilla molntuss, kom hit skall du få en puss
Allt på ett kort
Jag rear ut min själ
Den lilla planeten