En ihan tarkkaan edes muista, miten ja miksi Pink Floydin Wish You Were Here päätyi aikoinaan hyllyyni. Veikkaisin, että ostaessani The Dark Side of the Moonin, The Wallin ja A Momentary Lapse of Reasonin yhdessä rytäkässä myös tämä bändin yhdeksäs pitkäsoitto tuli hankittua siinä samalla.
Asia on tavallaan huvittava, sillä vuosien saatossa nimenomaan Wish You Were Here on kasvanut minulle rakkaimmaksi Pink Floyd -levyksi, ja se löytää tiensä nykyään useammin soittimeen kuin muut edellä mainitut kiekot.
Levy löytyi siis hyllystäni jo 80-luvun lopulla, mutta todellisuudessa löysin sen vasta joskus vuoden 1994 tienoilla, kun Pink Floyd julkaisi oletettavasti viimeiseksi jääneen albuminsa The Division Bellin. Innostuin tuolloin uudestaan lontoolaisten touhuista, ja myös Wish You Were Here iski samalla viimein läpi. Ja lujaa.
[youtube uRT-fiTJ2Lk]
Mutta mikä tekee tästä levystä niin erilaisen yhtyeen historiassa? Selitys löytynee bändin juurista…
Yhtyeen todelliseksi johtohahmoksi ja moottoriksi hiljalleen noussut Roger Waters oli yhdessä bändikaveriensa kanssa melkoisten paineiden edessä, kun vuoden 1973 The Dark Side of the Moon myi suunnattomia määriä ympäri maailmaa ja teki ryhmästä kertaiskulla supertähtiä. Ensimmäiset suunnitelmat seuraavaa pitkäsoittoa varten syntyivät jo kiertueella, mutta saapuessaan studioon herrat tunsivat olevansa kuin ansassa. Käännekohta tapahtui vasta kun Waters innostui Shine On You Crazy Diamond -kappaleesta ja tuli siihen tulokseen, että juuri tuossa biisissä lepäisi seuraavan albumin pohja.
Waters halusi kasvattaa kappaletta ja jakaa sen kahteen osaan, joiden väliin kiekon muu materiaali jäisi. Hän sai pian puolelleen rumpali Nick Masonin sekä kosketinsoittaja Richard Wrightin, joten demokratian sääntöjen mukaan myös kitaristi David Gilmourin oli taivuttava bändikavereidensa tahtoon. Kyseinen biisi toi Watersin mieleen ryhmästä seitsemän vuotta aiemmin lähteneen Syd Barrettin, joka oli hänen lapsuudenystävänsä ja Pink Floydin ensimmäinen varsinainen johtaja. Mies jolla oli edessään loistava tulevaisuus, mutta joka lopulta tuhosi itsensä LSD:llä.
[youtube yM9RJRm9yrM]
Watersin, Wrightin ja Gilmourin yhteistyöllä Shine On You Crazy Diamondista kasvoi lopulta yhdeksänosainen jätti, jonka ensimmäiset viisi osaa avaavat albumin ja jälkimmäiset neljä osaa puolestaan sulkevat sen. Mittaa koko teokselle kertyi päälle 26 minuuttia, mutta yksikään sen osista ei ole missään nimessä turha. Bändi oli jo pariin otteeseen aiemmin yrittänyt rakentaa näin suuria teoksia (Atom Heart Mother ja Echoes), mutta vasta nyt kaikki palaset loksahtivat kohdalleen.
Shine On… huokuu melankoliaa ja tummia sävyjä, mutta se heijastaa myös positiivisia asioita ja kohteensa voimaa. Kappaleen ensimmäiset sanat kuuluvat ”remember when you were young, you shone like the sun”, eikä Barrettista voine mitään vähempää sanoakaan. Vaikka Waters toteaa miltei heti tämän perään ”now there’s a look in your eyes, like black holes in the sky” ei sekään poista tuon entisen ”maalarin, huilunsoittajan ja vangin loistoa”.
[youtube aJc6lfBILog]
Sävyt synkkenevät sen sijaan huomattavasti, kun Shine On… teoksen välistä löytyvät Welcome to the Machine sekä Have a Cigar pääsevät soimaan. Täysin Watersin kynästä lähteneet kappaleet antavat musiikkiteollisuudesta raadollisen kuvan ja tästä asettelusta voi myös aistia, että Waters syyttää osittain tuota tunnotonta koneistoa ystävänsä tuhoutumisesta. Koneen sisään joutuva saa pian huomata, kuinka kapinallisesta leivotaan valmis tuote, hyödyke jonka unelmat ovat alusta asti olleet lähtöisin tuosta samaisesta koneesta. Sikaria tarjoava levy-yhtiön pamppu on puolestaan vain onnellinen dollareistaan ja tämän kysyessä yhtyeeltä ”by the way, which one’s Pink” käy selväksi, ettei johtoportaan raha edes tunne tekijöitään.
Tämän kyynisen, vaikkakin kauniin, kolmetoistaminuuttisen jälkeen koittaa sentään helpotuksen hetki, kun albumin legendaarinen nimibiisi helähtää käyntiin. Gilmourin kuulaaseen kitaraan ja kirkkaaseen lauluun pohjaava biisi kaipaa yhä Barrettia, mutta kappaleessa on silti positiivinen pohjavire. Paljon on menetetty, mutta silti on olemassa yhä toivo.
[youtube ldXFxtqKGmU]
Levyn sulkeutuessa Shine On You Crazy Diamondin voimin ei voi kuin todeta, että Pink Floyd loi valtavien paineiden alla hienon albumin. Albumin joka uhmaa aikaa ja saa yhä uusia merkityksiä seuraavilta sukupolvilta. Mielenkiintoinen ja hurja pikku tiedon muru on myös se, että Syd Barrett saapui studioon tapaamaan entisiä bändikavereitaan, kun nämä äänittivät nimenomaan Shine On You Crazy Diamondia. Voimakkaasti lihonut ja kalju mies oli muuttunut niin paljon, että vasta oltuaan kolme varttia paikan päällä muut tunnistivat tämän. Tarinan mukaan mm. Waters purskahti kyyneliin, ja kun Barrett sitten poistui paikalta, ei hän saapunut enää koskaan takaisin. Eikä hänen tarvinnutkaan sillä Barrettin kaltaiset timantit loistavat aivan toisenlaisella tavalla.
”Come on you boy-child
you winner and loser
Come on you miner for truth and delusion
and shine!”